Paimenkirje Böömin veljille 1523

Vuonna 1523 Martin Luther nähdään Wittenbergissä pakollisen Wartburgissa oleskelunsa jälkeen. Maaliskuussa hän julkaisee "Von weltlicher Obrigkeit, wieweit man ihn gehorsam sein soll", tutkielman valtion oikeuksien ja velvollisuuksien periaatteista. Munkit ja nunnat alkavat jättää luostareita. Sanomia uskonpuhdistuksen ensimmäisistä marttyyreista vuotaa Brysselistä. Luther on työllistettynä virsikirjan sommittelulla, joka tulee painosta seuraavana vuonna. Ensimmäiset VT:n osat saksaksi ovat painossa. Kuten hän huomauttaa tämän kirjoituksen johdannossa, uskonpuhdistajalla on enemmän töitä kuin hän yksinään ehtii toimittaa. Kuitenkin hän järjestää itselleen aikaa kirjoittaa tämän pitkän kirjeen sorretuille kristityille Böömiin, joka on maa Prahan ympärillä, nykyisen Tshekkoslovakian länsiosa. Hänestä on suuri Jumalan ihme, että keskellä rappeutunutta paavilaisuutta on hurskaita ihmisiä, jotka tutkistelevat ahkerasti Pyhää Raamattua. Suurella ymmärtämyksellä ja lämminsydämisellä hellyydellä hän syventyy böömiläisten pieniin, vainottuihin seurakuntiin ja tahtoo mielellään avustaa heitä neuvoilla.

Böömiläiset olivat vastustaneet Roomaa enemmän kuin sadan vuoden ajan. Jan Hus oli suunnannut terävän kritiikin mm. anekauppaa vastaan. Hänen marttyyrikuolemansa oli herättänyt syvää katkeruutta, ja hussilaiset olivat pitkään taistelleet itsepäistä kamppailua sekä paavia vastaan uskonnonvapauden puolesta että saksalaista keisarivaltaa vastaan kansallisen tshekkiläisen riippumattomuuden puolesta. Heidän ponnistuksiaan oli heikentänyt se, että he olivat jakaantuneet kahteen puolueeseen, taaborilaisiin ja utrakvisteihin eli kaliksilaisiin. Edellisten nimitys oli Taborin vuorikaupungin mukaan, josta heidän ensimmäinen johtajansa, yksisilmäinen Ziska, oli kotoisin. Jälkimmäiset olivat saaneet nimityksensä siitä, että he ehtoollisessa halusivat saada osan leivän lisäksi myös viinistä kalkissa (latinaksi calix). He tahtoivat siis sakramentissa päästä osallisiksi sen molemmista (latinaksi utraque) osista, minkä paavi kielsi heiltä ehdottomasti.

Taaborilaiset olivat jyrkempiä ja ottivat kokonaan eron paavilaisuudesta. Pitkällisten kiistojen jälkeen heidät lopulta voitettiin suuressa taistelussa Bömischbrodissa 1434. Yksi osa jääneistä liittyi vähitellen utrakvisteihin, kun nämä paavinkirkon kanssa tehdyn tilapäisen sovinnon jälkeen Peter Chelshiseläisen johdolla 1467 muodostivat yhdyskunnan nimeltä Jednota Bratrská (lat. Unitas fratrum, veljeskunta).

Myöhemmin historiassa, 1600-luvulla, nämä böömiläisveljet joutuivat katolisen vastauskonpuhdistuksen järjestelmällisen ja säälimättömän vainon kohteeksi. Heidät pakotettiin valitsemaan pakenemisen ja alistumisen välillä. Joukko Böömiin jääneiden jälkeläisiä muutti sittemmin Zinzendorfiin Herrnhutiin, jossa he 1720-luvulla muodostivat Uuden Veljesseurakunnan ytimen.

Vuosina 1421-1560 oli Prahan arkkipiispan virka avoinna. Konsistoriumilla, joka koostui valituista toimitsijamiehistä, oli valta seurakuntien yli. Saadakseen laillisessa järjestyksessä vihkiä paimenia täytyi näiden seurakuntien lähettää Italiaan ne ehdokkaat, jotka olivat vastaanottaneet opetusta. Siellä italialaiset piispat, pääasiassa venetsialaiset, vihkivät heidät sillä ehdolla, että he kotimaassaan jakaisivat ainoastaan ehtoollisen toisen osan. Palattuaan Böömiin heidät pakotettiin konsistoriumin edessä lunastamaan tämä lupaus, jos he halusivat jonkun seurakunnan viran.

Sen hädän kokeneena, jonka kirkolliset olot böömiläisille aiheuttivat, Luther oli toivonut, että heistä riippumattomuuden perinteidensä kanssa tulisi hänen liittolaisensa sodassa Roomaa vastaan. Vuonna 1522 hän oli kirjoittanut böömiläiselle aatelismiehelle, kreivi Schlickille, jonka tilukset olivat Saksan rajalla, ja uutterasti kehottanut kansakunnan johtajaa, että he pysyisivät uskollisina Husin perinnölle. Vuonna 1523, luultavasti kesällä, eräs böömiläinen pappi, Gallus Cahera, ilmestyi Wittenbergiin. Hän antoi Lutherin ymmärtää, että Böömi tunsi mitä suurinta sympatiaa saksalaista uskonpuhdistajaa kohtaan ja oli altis tämän sanojen vaikutukselle. Luther valitti sittemmin, että tämä taistelunhaluinen ja kunnianhimoinen Cahera sai hänet kirjoittamaan böömiläisille ja antamaan heille neuvoja, mitä heidän vaikeassa tilanteessaan pitäisi tehdä. Cahera palasi Prahaan, jossa hänellä alkuun näytti olevan menestystä Lutherin myötävaikutuksella. Hänestä tuli hallintovirkamies ja hän toimi jonkin ajan sen hyväksi, että böömiläiset jatkaisivat uskonpuhdistustaan. Mutta kun hän huomasi tämän vedon olevan epäsuosiossa, hän teki täyskäännöksen ja osallistui jatkossa uusien toimenpiteiden tuomitsemiseen, että ne olivat saksalaisia ja ulkomaisia uudistuksia. Lutherin ystävät syrjäytettiin, ja utrakvistit yrittivät uudelleen päästä yhteisymmärrykseen Rooman kanssa. Se, mikä kesällä 1523 oli näyttänyt evankelisen päivän sarastukselta Böömissä, oli kesällä 1524 kääntynyt katkeraksi pettymykseksi Lutherille, sillä ensin mainitun vuoden aikana Cahera oli maalannut säteilevän kuvan Lutherille, mutta vuotta myöhemmin Prahan Betlehemkirkon paimen nähdään pakolaisena Wittenbergissä. Ja vuonna 1525 böömiläiset toivat avoimesti julki vihamielisen asenteensa sitä virkakäsitystä vastaan, jota Luther kuvailee paimenkirjeessään.

Ja kuitenkin virankäsitys juuri perustuu hyvin Jumalan sanaan. Ne pääperiaatteet ovat ajattomia, jotka Luther tässä kirjoituksessa tuo päivänvaloon. Seurakunnalla on oikeus valita omat paimenensa. Sen velvollisuus on tehdä se, kun ylempi kirkollinen johto on hylännyt Jumalan sanan. Pappi ei ole uhripappi, ei myöskään mikään tarpeellinen välittäjä Kristuksen ja yksityisen välillä. Hänellä ei ole mitään semmoista erityistä virkaa, että uskovien olisi pakko antaa harhaopin opettajien tyrannisoida itseään. Semmoiset pitää panna viralta. Sanan palvelu on papin tärkein tehtävä. Hän on palvelija, ja häntä pitää kutsua niin, sillä hän hoitaa sitä virkaa, jonka Kristus kerran kaikkien tähden on luovuttanut seurakunnalle. Luther antaa böömiläisille seuraavanlaisen konkreettisen neuvon asiaan: "Asettakaa itse paimenet seurakuntiinne välittämättä jumalattomien roomalaisten kirkonjohtajien valtavaatimuksista! Siihen teillä on oikeus. Se on Raamatun mukaan teidän velvollisuutenne tehdä." Tällä neuvolla hylätään kokonaan roomalaisen kirkon pappisvaltainen järjestelmä. Sen vastakohta sanoiksi puettuna: täysin demokraattinen järjestys. Mutta mitään semmoista ei oikeastaan koskaan saatu aikaan. Saksaan jäivät ruhtinaat, jotka saivat edustaa kansaa ja pitää vaikutusvaltaa kirkollisissa asioissa. Lutherin neuvo on harvoin tullut seuratuksi, ja sitäpaitsi se voidaan väärinkäyttää. Englanninkielisen painoksen esipuheessa huomautetaan, että korkeimmalle kehittyneen kongregationalismin[1] kannattajat voivat tästä löytää tukea näkemyksilleen. Ja kuitenkin on ohipääsemätön tosiasia, että se on Raamatun oma oppi seurakunnasta, papinvirasta ja virkatehtävistä, jonka Luther tässä tuo esille. Tämän tosiasian on tehtävä hänen kirjeensä tarpeelliseksi jokaiselle, joka meidän aikanamme tahtoo olla uskollinen tunnustukselle.

Tämän painoksen teksti on kielellisesti muokattu ja nykyaikaistettu vanhahkosta ruotsinkielisestä painoksesta ja siinä yhteydessä verrattu tekstiin, joka on "Luthers Work'in" niteessä 40, Muhlenherg Press, Philadelphia, 1958.

ESIPUHE 1894

Vuonna 1894 Skånes Missionsbladin toimitus julkaisi tästä kirjoituksesta painoksen, joka oli painettu Landskronassa ja varustettuna seuraavalla esipuheella:

Koska me nyt uudessa painoksessa olemme päättäneet julkaista tri Lutherin paimenkirjeen böömiläisveljille, nähdäksemme meidän tulee lyhyessä esipuheessa julkituoda motiivit siihen.

Ensin tahdomme huomauttaa, minkä muuten suuri osa maamme kristityistä jo tietää, että nimittäin tämä paimenkirje tosin on aikaisemmin julkaistu meidän kielellämme, mutta toisaalta siitä on 40 vuotta kulunut, ja toisaalta ei kirjaa moneen vuoteen ole ollut saatavana kirjakaupassa. Me olemme sen tähden tällä Lutherin paimenkirjeen uudella painoksella tahtoneet noudattaa monen lausumaa toivomusta, että saisi tilaisuuden lukea, mitä tämä merkittävä Herran palvelija on kirjoittanut myöskin tässä kirjeessä.

Toiseksi: Kun me tässä kuulemme Lutherin kovat tuomiot paavilaisille vastustajilleen, meidän ei pidä loukkaantua niistä, vaan muistella sitä sysimustaa pimeyttä, joka hallitsi tässä turmeltuneessa kristikunnan portossa, joka otti Herran sanan kurjalta kansalta ja antoi sille sen sijaan, 1 Tim. 4: 1 mukaisesti, perkeleitten opetuksia, sekä muutti Herran säädyt ja väänsi kristillisen seurakuntajärjestyksen.

Kolmanneksi: Ensimmäisellä kristillisellä aikakaudella apostolit asettivat seurakunnan vanhimpia kaikkialle, mihin kristillinen seurakunta muodostui. Kreikankielinen sana "presbyteros" ei myöskään merkitse — niin kuin vanha raamatunkäännöksemme esittää pappia, vaan vanhinta, johon muotoon se on myös oikaistu nyt toimitettuun ja käyttöönotettuun ruotsalaiseen Uuden Testamentin käännökseen. Papiksi nimitettiin vanhan testamentin aikana sitä, joka toimitti uhri- ja muita temppelipalveluksia. Tässä kirjeessä Luther on yhdistänyt profeetallisen ja papillisen viran nimityksellä pappi, selittäen, että kaikki totiset kristityt ovat pappeja, samoin kuin hän sitten kuvaa saarnaviran eli sanan palvelun kristittyjen tehtävänä, joka on annettu jollekin tietylle veljelle seurakunnassa.

Neljänneksi: Kirjeen ensimmäinen osa esittää oikeastaan vääristymää papinvihkimisessä samoin kuin pappeutta yleensä paavin kirkossa; mutta koska monet meidän aikamme protestanttisista kristityistä ja papeista näyttävät tuntevan oikein suurta sympatiaa tuota kirkkoa kohtaan, me näemme mitä tarpeellisimmaksi antaa Lutherin kirjeen tämän osan myös tulla yleisemmin tunnetuksi, erityisesti kun se myös esittää tämän roomalaisen lohikäärmeen sen oikeina, pimeinä päivinään. Valitettavasti vallitsee paljon pimeyttä myös meidän aikamme kristittyjen keskuudessa, mitä tulee raamatulliseen seurakuntajärjestykseen ja seurakunnan eri virkoihin. Myös tältä osin tämä kirje antaa sangen hyvän valaistuksen, josta sekä opettajien että kristittyjen yleensä tulee ottaa vaarin.

Viidenneksi: Kirjeen kirjoittamisajankohta näyttää olleen 1523 tai vuosi sen jälkeen. Lutherin koottujen kirjoitusten suuressa walkilaisessa laitoksessa, jossa useimmissa tapauksissa on ilmoitettu kirjoitusten vuosiluvut, on aivan tämän paimenkirjeen edellä Paul Speratuksen esipuhe, joka on osoitettu Salzburgin ja Wyrtzburgin kristityille ja jossa muun muassa lausutaan, että "Ecclesiastes Martinus Lutherus" on käskenyt hänen kääntää tämän kirjeen latinasta saksan kielelle, ja sillä hänen mukaansa Luther on osoittanut, että hän tahtoo nähtävän, että kirje ei ole kirjoitettu ainoastaan böömiläisille, "vaan yhtä hyvin koko saksan kansalle, että se lukisi ja ottaisi sydämelleen, parannukseksensa, eikä ainoastaan lukisi, vaan myöskin seuraisi sitä, sillä se ei sisällä mitään muuta kuin kristillisen opetuksen, jota se ei saata halveksia, joka tahtoo kuulla Kristusta ja Hänen apostoleitansa." Tämä Speratuksen esipuhe on päivätty "Wittenbergissä 24. vuonna".

Toivossa, että seurakunnan Pää ja Ylimmäinen Pappi, Jeesus Kristus, Jumalan Poika, iankaikkisesti ylistetty, yhä vielä siunaisi tämän paimenkirjeen seurakuntansa avuksi, tuomme sen täten jälleen maamme kristittyjen ulottuville.

MAINEIKKAALLE NEUVOSTOLLE JA PRAHAN KANSALLE WITTENBERGIN SAARNAAJALTA, MARTIN LUTHERILTA. ARMO JA RAUHA JUMALALTA, MEIDÄN ISÄLTÄMME JA HERRALTA JEESUKSELTA KRISTUKSELTA!

Minua on usein ja väsymättä sekä suullisesti että kirjallisesti pyydetty kirjoittamaan teille, armolliset herrani, oikeasta tavasta määrätä ja asettaa seurakunnan paimenet. Vihdoin viimein kristillinen rakkaus on pakottanut minut käymään asiaan käsiksi siitä huolimatta, että hyvin tiedän sen voivan ylittää voimavarani, erityisesti kun minulla täällä kotona on enemmän töitä kuin mihin yksin ehdin. Teidän tilanteenne ja teidän tarpeenne ovat kuitenkin semmoiset, että rakkauden pitää olla ilman pelkoa tietäen, että se voi kaiken Hänen voimansa kautta, joka vaikuttaa rakkaudessa. Sen tähden annan teille, mitä minulla on, tosin sillä edellytyksellä, että jokainen saa vapaasti ottaa asiaan kantaa. Sillä kun joku pyytää palvelustani, en uskalla ylittää toimivaltaani, ja sen tähden jättäydyn neuvomaan ja kehottamaan ja jätän toimimisen jokaiselle itselle. Herra, joka on herättänyt teille tarpeen kysyä ja etsiä minun neuvoani tässä asiassa, täyttäköön teidän suunnitelmanne ja kruunatkoon teidän hankkeenne siunauksella, armolleen ja evankeliumilleen kunniaksi! Ylistetty olkoon Herra ajassa ja iankaikkisuudessa! Amen.

VAROITUS

Jos joku sattumalta odottaa, että minä tässä tulen käsittelemään tai ehdottamaan parannuksia kauan sitten sovellettuun käytäntöön kruunu- tai laikkuparturoinnista[2] ja pappien voitelemisesta, tahdon johdantona selittää, että tämä kirjoitus käsittelee kokonaan muita asioita. En tahdo kieltää ihmisiä säilyttämästä taikauskoansa ja tosikatolista ja ikivanhaa papistoansa, kuinka turmeltunut tahansa se olisi, niin kauan kuin heillä siihen on halu. Tässä etsiydymme kuitenkin puhtaaseen ja oikeaan kirkkojärjestykseen. Tämä on esitetty meille Raamatussa, ja sen tähden me emme perusta paljon siitä, mitä käytäntö on luonut tai mitä perinteitä isät ovat tässä asiassa seuranneet. Me olemme jo mahdollisimman selkeästi osoittaneet, että meidän ei tarvitse, emme uskalla emmekä tahdo olla orjia ihmiskeksinnöille, vaikka niitä pidettäisiin kuinka pyhinä ja korkeina. Kristillisen vapautemme voimalla me tahdomme tehdä itsemme semmoisten keksintöjen herroiksi. On kirjoitettu: "Sen tähden älköön yksikään ihmisistä kerskatko, sillä kaikki ovat teidän omanne. Joko se olis Paavali eli Apollo, eli Kephas, taikka maailma, eli elämä, eli kuolema, taikka nykyiset eli tulevaiset: kaikki ovat teidän. Mutta te olette Kristuksen, vaan Kristus on Jumalan. " (1. Kor. 3: 21 - 23).

On oikein ja aiheellista, että me ensin tarkastelemme paavilaisten nk. papiksivihkimistä ennen kuin alamme puhua meidän omastamme, nimittäin kristillisestä tavasta asettaa paimenia. Vetäkäämme heidän karkea jumalattomuutensa päivänvaloon, että, käyttääksemme Daavidin sanoja (Ps. 36: 2), heidän paha työnsä voidaan löytää ja vihata, ja niin, että ne, jotka edelleen pitävät kiinni katolilaisten papiksivihkimisestä, saavat silmänsä auki ja voivat helpommin tulla voitetuksi ottamaan vaarin. Tarkastelemme aluksi, mitkä ovat syyt siihen, että te böömiläiset olette saaneet kantaa raskaamman ikeen kuin muut.

Sitten kun perkele oli saanut ylivallan, katosivat papit ja piispat Raamatun tarkoituksessa maasta, ja koko Böömin kuningaskunta hävitettiin ja jätettiin pulaan. Tässä kauheassa ja kovassa hädässä roomalaiset piispat pakottivat teidät väkisin vuosi vuoden jälkeen lähettämään pappinne Italiaan ostamaan itselleen vihkimyksen paavilaisten luota. Koska oman maanne piispat pitivät teitä parantumattomina kerettiläisinä, eivät he millään hinnalla tahtoneet alentua vihkimään pappejanne. Minkä vahingon ja vaaran tämä pakko teille onkaan aiheuttanut! En tahdo tässä paneutua siihen, kuinka paljon ne ovat saaneet kärsiä, jotka suuren vaivan ja suurten kustannusten alla ovat joutuneet tekemään tämän pitkän matkan vieraan, paikoin vihamielisen kansan keskuudessa vähän ajan kuluttua jälleen palatakseen kotiin ja hoitaakseen teidän asioitanne. Mutta kuinka monet ne ovatkaan, jotka tulevat takaisin pahojen tautien saattelemana, turmeltuneitten tapojen ja polttomerkityn omantunnon kanssa? Kaikkein pahinta tosin on, että heidät hävyttömällä sopimuksella, joka on tehty teidän tyranninne ja hänen monien vanginvartijoidensa kanssa – paavin ja hänen piispojensa kanssa - vastoin tuntoaan pakotetaan ostamaan vihkimyksensä. Eihän kukaan heistä voi hyvällä omallatunnolla kerskata, että hän on mennyt sisään lammashuoneeseen oikean oven kautta! (Joh. 10: 1). Tämä on mitä kauhistavaisinta, että koko teidän seurakuntanne pitää olla sidottuna ainoastaan semmoisiin paimeniin, jotka ovat tunkeutuneet sisään jotakin muuta tietä kuin oven kautta.

Tämä pakko on sitten antanut alun iljettävälle itsevallalle, niin että kaikilla kevytmielisillä vekkuleilla, kaikilla langenneilla munkiston jäsenillä ja vieläpä sellaisilla, jotka jokaisessa maassa luetaan kansan pohjasakaksi, on ollut vapaa pääsy teidän luoksenne, ja he ovat päässeet opetusvirkaan. Tämä teidän syvä hätänne on jopa tullut sananlaskuksi: "Jos joku on ansainnut tulla teilattavaksi Saksassa, hänestä voi edelleen tulla hyvä pappi Böömiin. "Niin on teidän kurja maanne täytetty lurjuksilla, taitamattomilla paimenilla, vieläpä ammottavakitaisilla susilla.

Kuinka paljon huolta Rooman pyhällä istuimella luullaksenne on ollut siitä, että te böömiläiset olette olleet menehtymäisillänne näitten prelaattien hillittömyyden tähden? Niin, pyhän isän suunnitelmaan on kuulunut antaa näitten ruttotautisten villieläinten kahlitsemattoman vapauden turmella teidän sielunne, kunhan hän vain sen avulla saisi haavituksi rahaa. Hän olisi voinut säästää teidät tältä vaivalta, mutta rahanhimo pakotti hänet näyttämään kyllin armolliselta myydäkseen pyhän vihkimyksensä kerettiläisille ja verivihollisilleen.

Tästä paavilaisesta vihkimyksestä polveutuu kaikki se suuri kurjuus ja koko se babylonialainen sekasorto, joka vallitsee teidän jalossa kuningaskunnassanne. Koska teillä on oltava pappeja, mutta teiltä puuttuvat mahdollisuudet rangaista väärinkäytös niiden keskuudessa, jotka teillä ovat, niin jokainen julistaa nyt mitä oppia tahtoo. Yhdessä paikassa saarnataan niin ja toisessa näin. Jotkut pettävät rahvasta uskottamalla olevansa pappeja, vaikka eivät olekaan. Jotkut ostavat itselleen seurakunnan, kun taas toiset riistävät itselleen viran, ja seuraaja repii usein alas, mitä hänen edeltäjänsä on rakentanut. Kun siis ei ole olemassa jälkiä eikä ajatustakaan mistään kristillisestä opetussäädystä, niin en voi verrata Böömiä muuhun kuin Babyloniin, jota profeetta kuvailee semmoisena paikkana, jossa aaveet tanssaavat ympäriinsä ja shakaalit ulvovat. (Jes. 13: 21-22) . Onko sitten ihme, että Böömin kansa on jakaantunut sotiviin puolueisiin, joilla ei ole tietoa kristillisestä uskosta eikä kristillisestä elämästä ! Onko ihme, että koko papistolaitos näyttää suoraan sanoen olevan rutto koko maalle!

Tämän kauhistavan ja puistattavan tilanteen pitäisi todella pakottaa kaikki böömiläiset yhtenä miehenä nousemaan jumalattomuutta vastaan. Jaa, jos hätä todella on niin vaikea ja kurjuus niin suuri, ettei ole muuta keinoa saada seurakunnan palvelijoita, niin minä hyvällä omallatunnolla tahtoisin antaa sen neuvon teille, että olette kokonaan ilman palvelijoita. Olisi paljon parempi ja hyödyllisempi, että jokainen isäntä talossaan itse lukisi väelleen Evankeliumia. Ja koska koko maailma on yksimielinen myöntämään maallikollekin oikeuden kastaa, niin minä edelleen neuvoisin jokaista perheenisää itse kastamaan ne lapset, jotka hänen kattonsa alle syntyvät, ja niin muodoin itse huolehtimaan itsestään ja omaisistaan yhtäpitäväisesti kristillisyyden opin kanssa ja tekemään tämän, vaikka vielä koko elämänsä aikana eivät uskaltaisi tai voisi nauttia pyhää ehtoollista. Alttarin sakramentti ei nimittäin ole ehdottoman välttämätöntä autuuteen. Evankeliumi ja kaste riittävät. Sillä rakkaus elää jumalanpelossa, mutta ainoastaan usko on se, joka tekee vanhurskaaksi.

Todellakin, jos kaksi, kolme tai kymmenen taloa, koko kylä tai useampia kyliä ja kaupunkeja tekisi sopimuksen tämän neuvon seuraamisesta, niin että kotona taloissa harjoitettaisiin uskoa ja rakkautta Evankeliumin voiman kautta, niin Kristus olisi aivan varmasti ihmisten keskellä ja tunnustaisi heidät omaksi seurakunnakseen. Tämän hän tekisi, vaikka yksikään vihitty, "kruunuparturoitu" tai pakotettu palvelija ei koskaan tulisi ojentamaan heille alttarin sakramenttia ja muita kirkon etuisuuksia. Kristus ei sen tähden tuomitsisi heitä. Päin vastoin, hän palkitsisi heidän jumalisen ja kristillisen pidättymisensä armon välikappaleesta, jonka he saattaisivat saada ainoastaan ei-kristityn ja jumalattoman palvelijan kautta. Hänhän on nimittäin itse sanonut: "Vain yksi on tarpeellinen." (Luuk. 10: 42) . Se on ainoastaan Jumalan sana, jossa ihmisen elämä on, ja kun hän sen tähden omistaa Sanan ja elää siitä, niin hän voi antaa kaiken muun mennä menojansa, erityisesti kun hän sen kautta voi välttää ei-kristittyjen opetuksen ja palvelun. Mitä se auttaisi, jos saattaisi vapaasti nauttia kaiken muun, mutta joutuisi olemaan ilman Sanaa, joka on ainoa, jossa elämä on löydettävissä? Mutta ostetut ja salakuljetetut paavilaiset ovat avulliset, vihkimisestään huolimatta, ainoastaan tekemään Jumalan sanan kodittomaksi Böömissä, niin että teillä lopulta on vain alaston sakramentti jäljellä. Toisin sanoen, he varastavat teiltä sen tarpeellisen ja ovat herrat ja mestarit sen kautta, mikä ei ole ehdottoman välttämätöntä.

Sen tähden isännän tulee nyt sen sijaan Sanan kautta hankkia omilleen se ainoa tarpeellinen. Niin kauan kuin hän on vankeudessa, hän voi hurskaassa nöyryydessä olla ilman ei-tarpeellista. Tämän tapaisissa olosuhteissa saadaan ottaa esimerkki juutalaisista heidän vankeutensa aikana. Vaikka nämä eivät voineet käydä Jerusalemissa eivätkä uhrata siellä, he pitivät kuitenkin uskon elävänä Sanan kautta. He elivät kärsivällisesti vihollistensa keskellä, mutta huokasivat ja ikävöivät Jerusalemia. Samalla tavalla on perheenisän laita, joka elää paavin sortovallan alla, hänen on oikeinta ja varminta huoata ja kaivata alttarin sakramenttia niin kauan kuin hän ei uskalla eikä voi ottaa sitä vastaan; tätä tehdä siinä, että hän kodissaan vakavuudella ja itsepintaisuudella Jumalan sanan opetuksen kautta harjoittaa talonsa väkeä uskossa siihen asti, että Jumala joskus katsahtaa alas taivaasta ja armahtaa ja joko päästää vankeudesta tai lähettää jonkun kelvollisen palvelijan. Se on siis minun tarkoitukseni, että paremmin tulee palvelluksi ilman yhtäkään palvelijaa kuin yhden semmoisen kautta, joka ei ole kristitty vaan jumalaton ja hävytön ja joka tulee ainoastaan niin kuin varas ja murhaaja varastamaan ja tappamaan. (Joh. 10: 10).

Nyt ei kuitenkaan, Jumalan kiitos, ole vaaraa, että ahdinko ja kurjuus ajautuisivat niin pitkälle, paitsi mahdollisesti heikoimpien kohdalla ja niiden kohdalla, jotka ovat liioitellun huolestuneita kaikesta. Muilla, jotka uskovat ja tunnustavat totuuden, on täysi vapaus karistaa kannoiltaan kaikki ei-kristityt kirkonpalvelijat ja heidän tilalleen kutsua ja asettaa pelkästään kelvollisia ja kristittyjä miehiä, milloin tahansa he tämän näkevät tarpeelliseksi. Se on nimittäin mitä merkillisin keksintö, jonka ainoastaan "synnin ihminen" (2. Tess. 2: 3) on saattanut keksiä, että hän papiksivihkimisen salaperäisellä leimalla[3] loisi iankaikkisia pappeja, niin että papin asema pysyisi muuttumattomana mitä tahansa rikoksia hän tekeekin. Tämän "synnin ihminen" on keksinyt, jotta vain voisi tehdä valtansa katoamattomaksi ja voisi turvallisesti jatkaa uhmakasta synnin harjoittamista. Kansa saisi siis pitää hyvänä mitä riettaampia olentoja, eikä koskaan kukaan saisi itse tehdä parempaa valintaa! Tosin tähän pakkovaltaan palaamme tuonnempana.

Rakkaat böömiläiset! Huomioituani kärsimyksenne ja kehotettuani teitä itse huolehtimaan tarpeestanne ja viis veisaamaan paavilaisesta papiksivihkimisestä tahdon vasta nyt lisätä yhden ohjeen, jonka pitäisi saattaa teidät ja kaikki maailma kääntämään inholla selkänsä tälle iljettävälle ja jumalattomalle papiksivihkimiselle.

Lykkään toistaiseksi oikeutetun huomautuksen tekemisen paavilaista vihkimistä kohtaan sen johdosta, että kaikki papiksi kutsuttavat tulevat voidelluiksi ja virkaan määrätyiksi ainoastaan piispan vallantäyteyden seurauksena ja ilman että kukaan vähänkään kyselee tai huolehtii sen seurakunnan suostumuksesta, jota pappi pannaan johtamaan. Ja kuitenkin on niin, että juuri seurakunnalla Jumalan kansana on eniten sanomista tässä asiassa, joka ensisijaisesti koskee juuri sitä. Sen tähden ei ketään pitäisi pakottaa seurakunnan päälle sen jäsenten tahdon vastaisesti. Piispan ei pitäisi vahvistaa virkaan ketään muuta kuin sen, joka on seurakunnan hyvin tuntema ja sen kutsuma, koska on uskottu hänestä saatavan hyötyä. Mutta nyt tavallisesti vihitään pappeja umpimähkään niin, että tuskin yksikään pappi tietää, mitä seurakuntaa hän aikanaan tulee palvelemaan. Lukuisat vihitään vain kappalaisiksi[4] huolehtimaan paavilaisesta messu-uhrista. Ja nykyään seurakunta tietää äärimmäisen vähän siitä, mitä pappeja piispat näkevät hyväksi voidella sille. Tämä on erittäin vahingollinen epäjärjestys ja hävytön väärinkäytös, mutta kuten sanottu, pidättäydyn menemästä vielä siihen asiaan lähemmin.

Minkä sitävastoin pitää perusteellisesti peljättää jokaista, jolle Kristus on rakas, ja saada asianomainen mieluummin kärsimään kaikkea kuin hyväksymään vihkimistä paavilaisilta, on se, että tämä vihkiminen kaikilta osiltaan on mitä törkein väärinkäytös. Se on puhtaasti antikristillistä. Jos ei tietäisi, että paavilaiset on lyöty hirveällä sokeudella ja mielettömyydellä, voisi luulla, että he tieten tahtoen haluavat tehdä Jumalasta pilkkaa. Papiksi vihkiminen todella perustui alussa Raamatun auktoriteettiin ja yhdenmukaisuuteen apostolien esimerkin ja ohjeitten kanssa varustaa ihmiset Sanan palvelijoilla. Julkisen saarnaviran, jonka kautta Jumalan salaisuudet ilmoitetaan, pitää myös pyhän papiksivihkimisen kautta olla asetettu, ja sen pitää olla korkeimpana ja suurimpana kirkon tehtävistä. Kirkon koko valta on saarnavirassa, koska kirkko ei ole mitään ilman Sanaa. Kaikella kirkossa on olemassaolonsa ainoastaan Sanan kautta, ja saarnavirka kokoaa kaiken Jumalan huoneenhallituksen ja siunaukset niin kuin polttopisteeseen. Mutta semmoisesta Jumalan huoneenhallituksen virasta rakkailla paavilaisillamme ei ole aavistustakaan, kun he vihkivät ja lähettävät pappeja toimeensa. Tarkastelkaamme, mitä se on, jota he tekevät!

Heidät on kaikki lyöty sokeudella eivätkä he itse asiassa tiedä, mitä Sana tai Sanan palvelu pitää sisällään. Tämä koskee erityisesti piispoja, ja kuitenkin juuri he vihkivät ja lähettävät pappeja. Kuinka se ylipäänsä olisi ollenkaan mahdollista, että he vihkimisellään voisivat asettaa oikeita Sanan palvelijoita? Heistähän tulee myös vain pappeja, kirkollisia toimihenkilöitä, ja ei Jumalan sanan palvelijoita, heistä, jotka he vihkivät huolehtimaan messu-uhrista ja kuuntelemaan rippiä. Juuri tämä on piispan tarkoitus, kun hän ojentaa kalkin ehdokkaalle ja antaa hänelle valtuutuksen siunata sen, samoin – paavin keksinnön mukaan – uhrata alttarin sakramenttia elävien ja kuolleitten edestä. Semmoinen on se suuri virka, jolla piispat kerskuvat ja jonka tähden he itseään ylistävät - valta, jota edes Jumalan äiti tai enkelit eivät ole saaneet, mutta joka piispoilla pitäisi olla siitä huolimatta, että ovat pahemmat kuin portot ja murhaajat. Edelleen on piispalla se käsitys, että hän puhaltaessaan salaperäisin elein Pyhän Hengen sanoen "ottakaa Pyhä Henki!" tekee vihityn rippi-isäksi ja antaa hänelle valtuuden messuta ja kuunnella ripittäytymistä. – Tässä koko ihanuus on tähän asti ollut!

Saat kernaasti kutsua minua ensiluokkaiseksi valehtelijaksi, mutta en usko, että pystyt tällä tavoin virkaan asetettujen joukosta löytämään yhtään ainoaa, joka hyvällä omallatunnolla voi sanoa, että hän vihkimisen kautta on tullut velvoitetuksi olemaan Jumalan salaisuuksien huoneenhaltija tai julistamaan Evankeliumia ja hallitsemaan sitä seurakuntaa, jonka Herra verellään on hankkinut (Ap. t. 20: 28) . Todella, yksikään heistä ei koskaan ole kuullut sanaakaan tästä. Kukaan ei ole edes nähnyt unta, että hänen tehtäviinsä kuuluisi jotakin sellaista. Saavat he kyllä kalkin käteensä, mutta he ottavat sen vastaan siinä käsityksessä, että kaikki tyynni piirittyy sen ympärille ja että he tulevat vihityiksi vain saadakseen vallan siunata ja uhrata Kristukselle messussa ja kuunnella rippiä. Ainoa, mistä papit yleensä ovat kiinnostuneita, on kuinka he äkkiä saavat leipää ja hyviä päiviä.

Se kaikki piirittyy siis yksistään messu-uhrin ympärille, joka on pappisvihkimyksen varsinainen pääasia. Joka vain on päässyt niin pitkälle, että hän on tullut vihityksi, hänet kirkko tunnustaa papiksi, ja hänellä on virka, jota ei ole kellään muulla, johon voitelun ja pään ajelun katsotaan olevan täysin riittävän osoituksen.

Jumalan sanan palvelun jonkun seurakunnan kutsumisen pohjalta he katsovat uudenaikaiseksi ja mitä merkityksettömimmäksi velvoitukseksi, joka on paljon heidän, papiksi vihittyjen, arvon alapuolella. Heidän piispansa ja ylimmäisensä ovat sitä mieltä, ettei heitä pidä vaivata semmoisella työllä, vaan he jättävät sen alhaisimmille, kehnoimmille ja oppimattomimmille. Sillä Jumalan salaisuuksien huoneenhallitus ja sielunhoito katsotaan merkityksettömäksi tehtäväksi, johon kulumatonta papinleimaa eli pyhän papiksivihkimisen sakramenttia ei ollenkaan tarvita. Mutta messu-uhri, se todistaa character indelebiliksestä!

Mutta nämä jumalattomat piispakomediantit vetävät Jumalan erityisen vihan päälleen, ei ainoastaan Sanan palvelun ylenkatseen tähden, jonka he vaihtavat messu-uhriin, vaan myös sen tähden, että he sysäävät luotaan autuaaksitekeväisen kasteen semmoisena toimituksena, joka ei kuulu heille. Myös sellainen kuin kastaminen näkyy aivan liian yksinkertaiseksi näille helmillä kirjotuille yömyssyille ja kullalla virkatuille piispankaavuille siitä huolimatta, että juuri kasteessa ihminen tulee elämään ja ihmissielut vihitään iankaikkiseen elämään. Heidän turhanpäiväisiin askareihinsa kuuluu sitä vastoin kastaa elottomia esineitä, kuten kiviä alttareita ja kelloja, jotka epäilemättä ovat yhtä paljon kasteen ulottumattomissa kuin he itse ovat totuuden ulottumattomissa. Jos ei ajattele asian vakavuutta, niin se on niin mieletöntä ja hullua, että voisi nauraa itsensä kuoliaaksi, kun saa nähdä piispan käyttäytyvän niin narrimaisesti! Mutta kun toiselta puolelta saa Hengen kautta käsityksen siitä Jumalan pilkkaamisesta, jota he tämän kautta harjoittavat, niin on valmis sulamaan kyyneliin ja kuolemaan mielipahasta, joka tulee Jumalan kunnian maahan polkemisesta.

Jos ylipäänsä pitää uskoa johonkin, jota nimitetään papiksi, pitää ennen kaikkea hylätä ne, jotka paavilaiset ovat voidelleet ja vihkineet. Edellä esitetystähän käy selväksi, etteivät piispat sekaannu ollenkaan Sanan palvelijoitten vaan ainoastaan messupappien ja rippi-isien lähettämiseen. He eivät myöskään voi saada aikaan eli tuottaa muuta kuin mitä heidän on tarkoitus matkaansaattaa ja tuottaa. Toisin sanoen, koska heillä ei suinkaan ole tarkoituksena antaa valtuutusta seurakunnan opettamiseen vaan ainoastaan pitämään messua ja kuulemaan rippiä, niin eihän ole mahdollista myöskään, että he voisivat antaa jotakin muuta kuin mitä he tarkoittavat antaa. Kun sitäpaitsi on aivan selvää, että messu ei ole mikään uhri ja että heidän rippinsä, jonka he esittävät autuudenasiana, on vain ilmaa - kumpikaan osa ei ole mitään muuta kuin ihmiskeksintö, Jumalan ylenkatsominen ja pahimman luokan valhe, niin tästähän seuraa, ettei kukaan voi tulla palvelijaksi eli papiksi (seurakunnanvanhimmaksi) Jumalan silmissä paavilaisten pyhän vihkimisen kautta. Vihitty tulee vain valepukuiseksi ja vääräksi pilailijaksi, joka seisoo ja uhraa, missä ei mitään uhria ole, ja joka antaa anteeksi rikkomuksia siinä, missä kellään ei ole oikeutta syyttää. Hänestä tulee kuin näyttelijä, joka oman huvinsa vuoksi pitää kaikenlaisia huvittavia eleitä, kun kukaan ei ole pyytänyt saada nähdä hänen temppujaan.

Böömiläiset! Tämä on jotakin, jonka pitäisi saada ei ainoastaan teidät vaan jokaisen kristityn ihmisen mieluummin kärsimään kaikki kuin että antaisi saastuttaa itsensä niin jumalattomalla vihkimisellä. Kaikkien, jotka tähän mennessä ovat tulleet tällä tavoin vihityiksi, pitäisi sydämestään murehtia sitä, että valheen harhakuva on heidät pettänyt. Jos joku semmoinen jonkun yksittäisen kerran on pitänyt oikean messun eli täyttänyt oikean kirkonpalvelijan tehtävän, niin se ei totisesti ole tapahtunut sen korkea-arvoisen vihkimisen voimasta, joka on vain valhe ja herjaus, vaan se on niin ollen tapahtunut uskon voimasta ja kirkon (seurakunnan) valtuutuksesta, koska seurakunta oikean viran puuttuessa on joutunut ottamaan asian semmoisena kuin se on ja sopeutumaan vallitseviin oloihin.

Kun väärinkäytös nyt on tullut valaistuksi, olisi anteeksiantamatonta edelleen tällä tavoin herjata ja pilkata Jumalaa. Nyt pitää sen sijaan kammota tätä valheellista ilveilyä niin kuin mitä kauheinta sielun saastaa ja mitä häpeällisintä pilkkaa koko Jumalan kirkkoa kohtaan.

Ja jokainen, joka epäonnekseen on joutunut näyttelemään tämmöisessä komediassa sen sijaan, että olisi täyttänyt itse viran ja asian, kiirehtiköön tarttuakseen oikeaan, todelliseen virkaan, tulevaisuudessa kääntääkseen selkänsä messulaitokselle sekä moitteettomasti ja kaikella ahkeruudella julistaakseen Jumalan sanan kansalle ja hallitakseen seurakuntaansa soveliaalla tavalla. Hänen pitää hylätä ja sydämestään kirota se voitelu ja papiksivihkiminen, jolla hänet on pantu virkaan. Vaikka hänet on vihitty väärällä ja epäkristillisellä tavalla, ei hänen nimittäin tarvitse jättää vaikutusaluettaan, kunhan hän on kääntynyt ja on hylännyt epäoikeutetun viranhallintansa.

Jospa vain nämä kuvitelmapapit ja valepukuiset piispat vihkimisineen ja messu-uhreineen eivät piloillaan eivätkä vakavissaan ryhtyisi mihinkään, mikä on juuri vastoin Evankeliumia, vaan sallisivat meidän säilyttää Kristuksen rauhassa valtakuntansa omistamisessa, niin heidän narrintemppunsa eivät ehkä ansaitsisi niin kovaa rangaistusta, ja olisi ehkä helpompi voida sietää heidän tyhmyyksiänsä. Mutta nyt heidän mielettömyytensä ja kauhea hulluutensa on sen laatuinen, että Kristus pitää kokonaan kieltää ja sulkea ulos, jotta heidän uhrinsa ja virkansa voitaisiin pitää voimassa. Tämän olen toisessa tilaisuudessa kyllin selvästi osoittanut, ja annettakoon minulle anteeksi, että tässä näen syytä kerrata yhtä ja toista lausumastani.

Koko Evankeliumi ja koko Raamattu selittää nimittäin, että Kristus on se Ylimmäinen pappi, joka yksin, kerran kaikkien edestä uhraamalla itsensä on ottanut pois kaikkien ihmisten synnit ja ostanut iankaikkisen lunastuksen, kun hän omalla verellään meni kaikkein pyhimpään ja niin muodoin suoritti lunastustyönsä iankaikkisiksi ajoiksi. (Hepr. 9: 11 - 14, 28; Hepr. 10: 12 - 14). Sen tähden meidän syntiemme edestä ei nyt anneta muuta sovintouhria. Kun me oikealla uskolla luotamme tähän ainoaan uhriin, tulemme puhdistetuiksi kaikista synneistämme, ilman omaa ansiotamme ja ilman omien tekojemme pyhyyttä. Tästä uhrista ja itsensä antamisesta Kristus on säätänyt katoamattoman muiston siinä, että hän on käskenyt meidän julistaa hänen kuolemaansa pyhässä ehtoollisessa, jonka kautta hän tahtoo ravita ja vahvistaa uskoamme tämän uhrin täyteen pätevyyteen. Mutta kuinka tämä saattaisi tapahtua sillä inhottavalla ilveilyllä, jota paavilaiset harjoittavat?

Katso vain, kuinka he päivittäin lukemattomissa paikoissa koko maailmassa uhraavat Kristuksen ruumista ja verta, ikään kuin hänen oma uhrinsa ei olisi ollut riittävä, eli niin kuin hän ei olisi kerran kaikkien edestä hankkinut iankaikkista lunastusta! Näitten uhriensa voimalla papit jakavat nyt synninpäästöä, mutta eivät suinkaan synninpäästöä, joka olisi iankaikkinen. Se on voimassa ainoastaan yhden päivän ja on uudistettava seuraavana aamuna. Eikö tämä keksintö ylläkin mitä pahimpaan mielettömyyteen? Mitäpä tämä pohjimmiltaan on muuta kuin leikkiä Jumalan sanan kanssa ja olla antavinaan suuren arvon Kristuksen uhrille samalla kun itse asiassa kumoaa ja kieltää sen? Sillä kuinka on mahdollista samanaikaisesti uskoa osittain, että minä Kristuksen kautta olen saanut iankaikkisen synninpäästön siinä, että hän kerran kaikkien edestä uhrautuessaan antoi itsensä minun edestäni, ja osittain, että minun, siitä huolimatta, kerran kaikkien edestä annetun uhrin päivittäisellä toistamisella jatkuvasti pitää etsiä syntien anteeksi antamusta? Ei, kun minä uskon, että minun syntini ovat iankaikkisesti anteeksi annetut Jeesuksen Kristuksen uhrin kautta, joka on kerran kaikkien edestä uhrattu, en voi jatkaa synninpäästön etsimistä jonkun muun uhrin kautta! Toinen sulkee välttämättä toisen mahdollisuuden ulos. Jos etsin anteeksiantamusta päivittäisten uhrien kautta, niin minun pitää lakata uskomasta Kristuksen iankaikkisen uhrin täydellisyyteen, ja päinvastoin.

Tästä näette, kuinka nämä uhripapit ovat sanoinkuvaamattoman jumalattomalla väärinkäytöksellä kristillisyyden nimessä varastaneet meiltä Kristuksen ja koko hänen valtakuntansa ja sen sijaan tuoneet oman laitoksensa, omat uhrinsa ja narreutensa. Tässä Kristuksen ennustukset käyvät toteen: "Hävityksen kauhistus on seisova pyhässä sijassa. (Matt. 24: 15) . Ja "monet tulevat minun nimeeni, sanoen: minä olen Kristus, ja viettelevät monta." (Matt. 24: 5). Vai eivätkö he ole olevinaan Kristuksia, kun he päivittäisillä ja lukemattomilla uhreillaan omistavat kunnian siitä, minkä Kristus yksistään kerran kaikkien edestä on suorittanut? Eikö tämä ole sitä, että varastetaan uskolta se totuuden kallio, joka meillä on Kristuksessa, ja tarjotaan sen sijaan inhimillisten valheitten lentohiekkaa?

Näemme siis, mitä pappeja paavilaiset papinvihkimisellään luovat. Varmasti ne eivät ole Jumalan vaan saatanan pappeja. Ne polkevat Kristuksen jalkojen alle. Hänen uhrinsa he poistavat ja kauppaavat tilalle omaa humpuukiaan hänen nimessään ja onnistuvat niin petkuttamaan maailmaa uskomaan heidän uhripalvelukseensa. Sen tähden ei myöskään enää kannata asettaa kysymystä, pitääkö pyytää ja ottaa vastaan vihkimys paavilaisilta, sillä onhan tunnettua ja todistettua, että paavilaisuudessa kaikkein vähiten voidaan vihkiä ja asettaa papiksi (vanhimmiksi, paimeniksi). Tosin ulkomuoto puhuu voimakkaasti sen puolesta, että vihitään ja lähetetään pappeja (paimenia), mutta juuri semmoisia silmänpimittämisiä valheen ruhtinas käyttää vahvistaakseen jumalattomia järjestyksiään.

Sen tähden meidän omatuntomme pakottaa meitä, jotka uskomme, karttamaan paavin vihkimistä kirottuna tekona. Jaa, huoli iankaikkisesta autuudestamme pakottaa meitä mitä jyrkimmin pidättäytymään tästä herjaavasta, tuomitusta vihkimisestä. Voi sitä, joka tietää ja käsittää tämän ja antautuu tämän Jumalan vihollisen, tämän Baal-Peorin[5] vihittäväksi.

Juuri tämä teidän böömiläisten ennen kaikkia muita pitäisi ottaa sydämelle, sillä se ei jää pelkästään siihen, että Jumala lukee sen teille epäkristilliseksi - osa, jonka jaatte muitten kansojen kanssa kristikunnassa - vaan teille on sitä paitsi myös vertaansa vailla oleva häpeä kerjätä maksua vastaan papinvihkimistä katalalta viholliseltanne, tältä viholliseltanne, joka on vienyt Jan Husin[6], Hieronymuksen Prahasta[7] ja monta muuta roviolle.

Hänhän on jo kauan aikaa täysin avoimesti pyrkinyt hävittämään teidät pois maan päältä, ja tähän päivään asti hän on järkyttävällä tavalla alituisesti haavoittanut teitä sillä halveksivalla nimityksellä "kerettiläiset", kun taas teille hänen myrkyllisten hankkeittensa vastustaminen on tullut maksamaan veren virtoja. Eikä tämä verenhimoinen tyranni ole näyttänyt merkkiäkään siitä, että hän häpeäisi pahuuttaan tai katuisi sitä. Eikä hän myöskään peruuta väärää tuomiotaan, jonka hän on julistanut viattomalle verelle, yhtä vähän kuin hän antaa teille takaisin jumalattomalla mahtisanallaan ryöväämäänsä kristityn nimeä. Hän ei tunne pienintäkään surua siitä, että niin paljon saksalaista verta turhaan ja parantumattomaksi sielun vahingoksi on vuodatettu, kun hän on sotinut teitä vastaan vahvistaakseen Jumalaa halveksivaa mahtiansa. Ei, hänellä on niin kova otsa ja niin kankea niska, että hän vielä tänään kaikkein mieluimmin toivoisi, että sekä te että me yhdessä vajoaisimme hautaan, niin että Kristuksen seurakuntaan ei jäisi yhtään ainoaa kipinää jäljelle, joka voisi vähänkään loistaa Kristuksen kunniaksi.

Aina tähän päivään asti hän on antanut tyhjän ja merkityksettömän kirouksensa levätä kuningas Georgin[8] ja kaikkien Münsterbergin asukkaitten yllä, tämän kauniin herttuakunnan, joka kuuluu Böömin kruunun alaisuuteen – menettely, jonka myös moni muu joutuu kestämään. Mutta Jumalan kiitos, että hänet on nyt paljastettu, tämä synnin ihminen (2. Tess. 2:3), josta apostoli Pietari kauan sitten on sanonut, että hän röyhkeästi tulisi pannaanjulistamaan kuninkaita ja ruhtinaita (2. Piet. 2: 10, Juud. j.8). Jumalalle kiitos, että meillä on toinen piispa, joka voi siunata, kun tämä kiroaa, niin kuin on kirjoitettu: "Koska he sadattavat, niin siunaa sinä. " (Ps. 109: 28). Paavin pannaanjulistuksella kuningas Georgia ja Münsterbergin herttuakuntaa kohtaan yhtä vähän kuin ketään kohtaan, joka jakaa heidän osansa, ei ole ollut eikä ole tässäkään tapauksessa enempää merkitystä kuin mitä Salomo sanoo sananlaskuissaan: "Niin kuin lintu menee pois, ja pääskynen lentää, niin ei salvaa kirous ilman syytä[9]." (Sananl. 26: 2). Kuningas Georgille ja koko hänen huoneelleen se päinvastoin on ja pysyy Jumalan edessä suurena kunniana, josta kaikki muut kuninkaat ja maan hallitsijat voisivat kadehtia häntä, että hän tällä tavoin on tullut tämän kirotun istuimen, tämän kadotuksen lapsen koettelemaksi.

Ah, rakkaat böömiläiseni! Tahdotteko yhä jatkuvasti turhaan ja nöyryytyksen alla ja jumalattomissa muodoissa kääntyä tämän teidän vihollisenne puoleen? Tahdotteko edelleen olla tekemisissä tämän pyövelin, tämän verikoiran, tämän mittaamattoman luotaantyöntävän kerettiläisentekijän kanssa, joka on kauhistus sekä Jumalan että ihmisten edessä? Ettekö siinä tapauksessa menettelyllänne juuri myönnä, että hän on tehnyt oikein julistaessaan teitä pannaan? Eikö ole itse asiassa niin, että olemalla hänen kanssaan tekemisissä te tuomitsette oman ylistettävän vastarintanne häntä kohtaan? Ettekö siinä samassa juuri tee itsenne kerettiläisiksi? Ettekö siinä vieläpä muuta Jan Husin vuodattaman hurskaan ja viattoman veren kerettiläisen vereksi, mistä siinä tapauksessa voi täydellä oikeutuksella kerskata, että on sen vuodattanut? Kyllä, niin kuuluu asianlaita olevan, kun te suutelette sitä kättä, joka tämän marttyyrin veren on maahan kaatanut, ja kun te lankeatte maahan hänen edessään, joka polkee teitä jalkoihinsa ja peittää teitä iankaikkisella häpeällä. Kuinka paljon parempi olisikaan, jos pitäisitte itsenne niin pitkän ja varman välimatkan päässä hänestä, että mikäli mahdollista ette aistisi edes hänen nimensä tunkkaista hajua ! Koska pyhä Paavali antaa käskyn, että pitää karttaa vieläpä huorimiestä ja juomaria (Room. 13: 12-13, Ef. 5: 3-18), kuinka paljon enempi jokainen, joka tunnustaa Kristusta, onkaan silloin kehotettu karttamaan tätä pohjasakkaa, tätä saatanan suurinta mestariteosta, joka ei anna itseänsä ojentaa ja joka tuhoaa kaiken ympärillään!

Rakkaat, hurskaat ystäväni! Antakaa minun nyt nähdä se, että te olette kuuliaiset minulle ennen kaikkea tässä kohdassa, ettette tulevaisuudessa pyydä tai ota vastaan mitään papiksivihkimistä tältä kadotuksen lapselta! - Jos te vähänkään peräännytte tästä, niin teidän omatuntonne ja Jumalanpelko kuitenkin pakottaa teitä tottelemaan. - Älkää ottako paavilaista papiksivihkimistä vastaan, vaikka sitä vielä teille tarjottaisiin! Jos joku, joka kantaa pedon nimen ja merkin (Ilm. 19: 20), tulee teidän luoksenne paavin vihkimisen kanssa, niin älkää siis ottako häntä vastaan! Sillä jos sen teette, on vaiva heitetty hukkaan. Silloin ei se hyödytä mitään, että minä neuvoillani yritän auttaa teidän asiaanne. Sen kautta teidän ylistettävä ja autuaallinen irtaantumisenne saatanan valtakunnasta hupenisi tyhjäksi kajastukseksi ja lapselliseksi leikiksi. Sillä mitä auttaa kerskata siitä, että on vapautunut paavin ikeestä, jos kuitenkin antaa tämän tyrannin pyöveleitten ja sielunmurhaajien hallita omaatuntoa? Mitä auttaa silloin näytellä, että on jättänyt hänelle henkilökohtaisesti hyvästit? Eikö koko maailma uskoisi, että se veri, jota virtoina on uhrattu teidän joukossanne, ne vaarat, jotka te olette kestäneet, se pilkka, jonka te kristittyinä olette saaneet kärsiä siinä, että teitä kaikkialla on osoitettu kerettiläisiksi, olisi vain seuraus riidanhalusta, pelkästä epäsovusta ? Eikö se vaikuttaisi niin kuin te ainoastaan suulla olisitte rikkoneet välit paavin kanssa siinä, että te itse asiassa uudelleen olette antautuneet hänen sortovaltansa alaisuuteen? – Silloin meidän menettelytapamme on paljon enemmän ylistettävä, sillä me saksalaiset narrit kannamme ikeen vastaansanomatta ja otamme asian semmoisena kuin se on ja kutsumme sen oikealla nimellään teeskentelemättä kuulemattomuutta paavia kohtaan, että emme väärällä kiitoksella lohduttaisi itseämme kurjuudessamme ja ettemme myöskään valmistaisi sille kirotulle tyrannille suurta iloa tekemällä itsemme naurettaviksi.

Mutta nyt ehkä joku teistä kysyy: "Mitä menetelmää meidän pitää käyttää seurakunnan paimenien valitsemisessa? Hätä ei lue lakia. Meillä ei ole pappeja, emmekä voi olla niitä ilman." Jos niin olisi, teidän olisi pitänyt havaita ja sanoa se ennen kuin aloitte kääntää selkäänne paaville, tai sitten mitä pikimmin kääntyä taas paavin puoleen ja uudelleen tunnustaa se riippuvaisuus, jonka halusitte lakkauttaa. Ja tämä on paljon parempi tehdä kuin säälittävästi menettää vapautensa ja antaa tyydyttää itseänsä tyhjällä ja antaa näyttää siltä kuin olisi päässyt omistamaan vapauden, vaikka huokaakin kaksin verroin raskaammassa vankeudessa. Meidän täytyy huomata, kuinka asianlaita on, että me väistämättä joudumme valitsemaan jomman kumman: joko saamme vapaina paavin sortovallasta oppia itse varustamaan itsemme paimenilla, tai – mikäli emme halua tehdä tätä, vaikka sen vallan hyvin voimme antautua vankeuteen, tahdostamme ja vastustamatta, täysin tietoisesti ja vapaasta valinnasta astuaksemme turmeluksen kuninkaan palvelukseen, josta meidän Herramme Kristus meitä armossaan estäköön!

PAPIN VIRASTA JA SEN TEHTÄVISTÄ

Ensin tässä pitää nyt mainita, että pappi ja sanan palvelija eivät suinkaan ole yksi ja sama. Sillä papiksi synnytään, mutta palvelijaksi tullaan valitsemisen tai kutsumisen pohjalta .

Meidän pitää tässä lähteä uskon vahvalta perustukselta voidaksemme Jumalan sanan voimalla räjäyttää suuren ja valtavan pahennuksen kallion. Tämä on siinä, että ihmiset ovat ensin saaneet päähänpiston käyttää nimitystä "papit" siinä, missä Jumalan sanassa on "presbyter" (= "vanhin"), ja sitten he ovat uhmakkaalla itsepäisyydellä väittäneet, että pappeja ovat ne ja ainoastaan ne, jotka ovat läiskäpäiksi ajellut ja piispojen voitelemat. Juuri "pappi" -nimityksen alla saatana on viekkaasti hiipinyt sisään ja kauhealla vimmalla turmellut kaiken. Sen lisäksi hän on ottanut seitsemän muuta perkelettä, jotka ovat vielä pahemmat, ja yhdessä niiden kanssa miehittänyt linnan. Ja siellä hän nyt istuu valtaistuimellaan hyvässä rauhassa (Luuk. 11: 21-26), sillä kun kansa kuulee sanan "pappi", niin ainoa mitä ajatellaan, on semmoinen läiskäpääksi parturoitu ja voideltu olio, joka on inhimillisen ylpeyden pullistama ja syntyisin pimeästä taikauskosta. Mutta jos vain tahdomme avata silmämme ja lakata kiinnittämästä huomiotamme vanhoihin tapoihin ja perinteisiin ja suuren joukon näkemyksiin ja sen sijaan pitää kiinni pelkästään Jumalan sanasta ja avata korvat kuulemaan, mitä se sanoo, niin me pian pääsemme tämän loukkauskiven ohi.

Järkähtämättömänä ja kallionlujana totuutena meillä pitää ennen kaikkea olla selvänä se, että Uusi Testamentti ei tunne semmoista, että joku voisi tulla papiksi ulkonaisella voitelemisella tai vihkimisellä.

Jos semmoisia edelleen esiintyy, näiden täytyy olla matkijoita ja kadotettuja epäjumalan pappeja. Sillä ulkonaisen voitelun merkitykselle paavilaiset eivät voi esittää yhtään todistusta tai esimerkkiä. He eivät voi tuoda ilmi yhtään sanaa evankeliumeista tai apostolisista kirjeistä. Koko heidän järjestyksensä on päin vastoin tullut ja otettu käyttöön pelkästä ihmiskeksinnöstä, niin kuin Jerobeamin jumalanpalvelu Israelissa (1. Kun. 12: 32).

Papiksi Uuden Testamentin tarkoituksessa pitää nimittäin syntyä eikä siihen voi tulla kouluttamalla, tekemällä eikä vihkimällä. Ja tämä syntyminen ei ole lihan jälkeen vaan vedestä ja hengestä, ja se tapahtuu uuden syntymisen pesussa. (Joh. 3: 6, Tit. 3: 51.) Sen tähden kaikki kristityt ilman poikkeusta ovat pappeja ja kaikki papit kristittyjä. On kirottua ja nurinkurista puhetta sanoa, että pappi on jotakin suurempaa kuin yksi kristitty. Semmoinen puhe sotii Jumalan sanaa vastaan. Sillä on perustuksensa kokonaan ihmisopissa, vanhassa tavassa tai massan näkemyksissä. Mutta uskonkappaleitten perustaminen semmoisiin asioihin ei käy päinsä ollenkaan. Se on jumalanpilkkaa, jonka olen toisaalla selvästi näyttänyt.

Kaikki kristityt ovat pappeja, ja ainoastaan he. Se Jumalan sana Raamatussa, jolla me tässä paikassa valaisemme ja vahvistamme omiatuntojamme, kuuluu näin: "Sinä olet pappi iankaikkisesti, Melkisedekin säädyn jälkeen. " (Ps. 110: 4). Tämän sanan voimme tuoda julki kaikille voidelluille ja läiskäparturoiduille, sillä Kristusta ei ajeltu eikä voideltu papiksi. Sen tähden ei myöskään kukaan, joka tahtoo käydä hänen jalanjälkiään, voi tyytyä siihen, että hänet vihitään tai voidellaan papiksi. Hänen pitää käydä kokonaan toista tietä, joka tekee kaiken voitelun ja pään ajelun tarpeettomaksi.

Tästä näemme siis, kuinka piispat, nämä kadotetut papintekijät, pilkkaavat Herraa ja eksyvät perusteettomalla puheellaan siitä, että on tarpeellista tulla voidelluksi ja vihityksi, ja että papiksi ei voi muulla ajateltavissa olevalla tavalla tulla, vaikka olisi kuinka pyhä, ei edes vaikka olisi Kristus itse. Sitä vastoin heidän mukaansa Neron[10] tapainen peto tai kurjimus kuten Assurbanibal[11] voisi tulla papiksi heidän menetelmällään. Mitäpä se on muuta kuin kieltää se, että Kristus on pappi kristittyjensä joukossa?

Kukaan ei voi paavilaisella tavalla antaa vihkiä itseänsä papiksi ja ottaa papinvirkaa vastaan ilman, että ensin on kieltänyt jo olevansa pappi. Kun papintekijät menetelmällään tekevät jonkun papiksi, he panevat niin muodoin itse asiassa hänet sivuun oikeasta papinvirasta. Koko heidän vihkimisensä ei ole Jumalan silmissä muuta kuin pelkkää ilveilyä, samalla kun se kuitenkin tekee todellisen ja murheellisen häväistyksen. Sillä kun joku sanoo: "Minut vihitään papiksi", eikö hän siinä myönnä sanoillaan tai itse vihkimisellä, että hän ei aikaisemmin ole ollut tai ei ole vielä tullut papiksi? Tämä muistuttaa korkeassa mitassa siitä munkkien keskuudessa olevasta iljettävästä käytännöstä luvata totella n.k. evankelista neuvoa[12] ja samanaikaisesti kieltää Jumalan käskyt.

Sitä vastoin seuraava loppulause epäilemättä on oikein ja kristilliseltä perustukselta puolustettavissa: Kristus on pappi. Sen tähden jokainen kristitty on pappi. Sitä tukevat seuraavat Raamatunpaikat: " Minä saarnaan sinun nimeäs veljilleni. " (Ps. 22: 23). "Sen tähden, oi Jumala, on sinun Jumalas voidellut sinua iloöljyllä enempi kuin sinun osaveljes. " (Ps. 45: 8). Mutta että olemme Kristuksen veljet, se perustuu pelkästään uuteensyntymiseen. Juuri sen kautta meistä on tullut pappeja kuten hän, Jumalan lapsia kuten hän ja kuninkaita kuten hän. Hän on istuttanut meidät kanssaan taivaallisiin menoihin, että me olemme hänen veljensä ja kanssaperillisensä ja että me omistamme kaiken hänen kanssaan ja hänessä. Katso Ef. 2: 6, Tit. 3: 7 ja Room. 8: 32! Näitten Raamatunpaikkojen lisäksi meillä on monia muita samansisältöisiä paikkoja (Gal. 3: 28, 1. Kor. 10: 17, Ef. 4: 4, Ef. 5: 30), joissa meitä kutsutaan yhdeksi Kristuksen kanssa, kuten esim. "yksi leipä", "yksi ruumis", "Kristuksen jäsenet", "yksi liha", "luu Hänen luistansa", mistä seuraa, että meillähän täytyy kaiken olla yhteistä hänen kanssaan.

Tästä teemme seuraavan siunatun johtopäätöksen: Jos Kristus nyt on tullut uuden liiton ensimmäiseksi papiksi - ilman pään ajelua, voitelua ja papin merkkiä ja ilman piispallisen papiksivihkimisen koko ilveilyä - niin hän on myös tehnyt apostolinsa ja opetuslapsensa papeiksi - ilman näitä naurettavia keksintöjä. Siitä seuraa, että koko tämä hullu käytäntö on kokonaan tarpeeton. Ja missä sitä sovelletaan käytäntöön, sielläkin se sitäpaitsi on riittämätön tekemään kenestäkään pappia. Muussa tapauksessa meidän on pakko sanoa, etteivät Kristus ja hänen apostolinsa olleet oikeita pappeja!

Tästä näette, että minulla siis on täysi oikeus väittää, ettei missään muualla ole niin vähän pappeja varsinaisessa tarkoituksessa kuin siellä, missä papiksi vihitään paavilaisen järjestyksen mukaan. He jättävät nimittäin pois kaiken sen, mihin Kristuksen ja hänen apostoliensa papinvirka perustuu, kaiken sen, mikä yksin pystyy tekemään ihmisiä papeiksi. Tätä vastaan he asettavat omat keksintönsä ja lisäävät seuraavan valheen: "Tämän vihkimisen kautta sinä olet tullut papiksi, ja sitä ilman et olisi pappi." Toisin sanoen: Koska Kristus ei ole tullut meidän parturoimaksemme eikä meidän voitelemaksemme, niin hän ei myöskään ole mikään oikea pappi!

Mutta käykäämme eteenpäin! Niistä, mitä kutsutaan papillisiksi toimituksiksi (virkatehtäviksi), meidän pitää näyttää, että kaikki kristityt ovat pappeja niin kuin Raamattu todistaa, kun se sanoo: "Te olette kuninkaallinen pappeus" (1. Piet. 2: 9), ja "sinä olet meidät tehnyt meidän Jumalallemme kuninkaiksi ja papeiksi " (Ilm. 5: 10). – Tästä olen riittävän seikkaperäisesti puhunut muissa kirjoituksissa.

Todistettavasti papilliset toimitukset käsittävät seuraavat tehtävät: opettaa, saarnata ja julistaa Jumalan sanaa, kastaa, siunata (konsekroida) eli hoitaa alttarin sakramentti, sitoa ja päästää synneistä, rukoilla toisten edestä, uhrata ja julistaa tuomio kaikista opeista ja hengistä. Ja nämä totisesti ovat tärkeät ja kuninkaalliset velvollisuudet!

Ensimmäinen ja kaikkein tärkein tehtävä, josta kaikki muut ovat riippuvaisia, on Jumalan sanan julistaminen. Sillä sanan kautta juuri me opetamme, siunaamme, sidomme, päästämme, kastamme, uhraamme, samoin kuin koettelemme ja tuomitsemme kaikki, niin ettei meidän millään muotoa tule kieltää siltä, jolle uskomme Sanan, mitään kaikesta siitä, mikä kuuluu papille.

Mutta nythän juuri Sana on kaikkien kristittyjen yhteistä omaisuutta, niin kuin Jesaja sanoo: "Kaikki sinun lapses pitää oleman opetetut Herralta" (Jes. 54: 13) . Kristus selittää tämän niin, että ne ovat Jumalan opettamat, jotka "ovat kuulleet Isän sanat ja oppineet tulemaan minun tyköni" (Joh. 6: 45) . Mutta tämä kuuleminen tapahtuu Herran sanan kautta (Room. 10:17). Sen tähden sanotaan Ps. 149: 5-: "Pyhäin pitää iloitseman kunnialla, ja kiittämän vuoteissansa. Heidän suussansa pitää Jumalan ylistys oleman, ja kaksiteräiset miekat heidän käsissänsä, kostamaan pakanoille ja rankaisemaan kansoja, heidän kuninkaitansa sitomaan kahleisiin ja heidän jaloimpiansa rautakahleisiin, ja tekemän heille kirjoitetun oikeuden.

Että tämä suurin virkatehtävä, Jumalan sanan palvelu (ministerium verbi divini J. kuuluu kaikille kristityille, tulee myös seuraavista Raamatunpaikoista ilmi: "Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen pappeus, pyhä kansa, omaisuuden kansa, ilmoittamaan sen voimaa, joka teitä pimeydestä ihmeelliseen valkeuteensa kutsunut on" (1. Piet. 2: 9). - Saanko nyt ottaa vapauden kysyä: mitkä ne ovat, jotka ovat kutsutut pimeydestä hänen ihmeelliseen valkeuteensa? Ovatko ne ehkä vain laikkuparturoidut ja voidellut komedianttipapit? Vai eivätkö ne pikemmin ole kaikki kristityt?

Pietari antaa jokaiselle kristitylle ei ainoastaan oikeuden vaan myös käskyn julistaa Jumalan voimallisia töitä, joka totisesti ei merkitse sen vähempää kuin saarnata Jumalan sanaa. Astukoot nyt ne esiin, jotka ovat keksineet kaksinkertaisen papinviran, osaksi yleisen ja hengellisen, osaksi erityisen ja ulkonaisen, ja jotka väittävät, että Pietari tässä puhuu siitä ensinmainitusta. Mitä sitten heidän ulkonainen ja erityinen papinvirkansa käsittää? Eikö se julistakin Jumalan kunniaa? Mutta tässä Pietari antaa käskyn yleiselle ja hengelliselle pappeudelle juuri tästä tehtävästä !

Tosin näillä jumalanpilkkaajilla todellakin on ulkonainen papinvirka itseään varten, mutta sillä he eivät julista Jumalan vaan paavin kunniaa, ja he tarjoilevat omia jumalattomia valheitaan. Mutta niin kuin ei sanan palvelussa ole muuta saarnaa kuin se, joka koskee kaikkia - Jumalan voimallisten töitten julistaminen – niin ei myöskään ole muuta papinvirka a kuin se, joka on yleinen ja hengellinen, niin kuin Pietari tässä sitä kuvailee.

Tämän vahvistavat myös Kristuksen omat sanat Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumeissa, kun Hän viimeisessä ehtoollisessa sanoo kaikille: "Tehkää tämä minun muistokseni" (Luuk. 22: 19, 1. Kor. 11: 24). Tätä hän ei ole voinut sanoa ainoastaan läiskäparturoiduille ja voidelluille, sillä silloinhan kukaan muu kuin he eivät saisi ottaa vastaan Kristuksen ruumista ja verta. Mutta nyt Kristuksen muisto ei ole missään muussa kuin juuri Sanan julistamisessa. Niin Paavali selittää sen, kun hän kirjoittaa: "Niin usein kuin te syötte tästä leivästä ja juotte tästä kalkista, pitää teidän Herran kuoleman julistaman, siihen asti kuin Hän tulee" (1. Kor. 11: 26). Ja julistaa Herran kuolemaa ei ole mitään muuta kuin juuri saarnata sen Herran "voimaa, joka meitä pimeydestä ihmeelliseen valkeuteensa kutsunut on."

Sen seurauksena ne ovat tyhmyyksiä, kun paavilaiset väittävät, että apostolin sanat ainoastaan kuuluisivat pappissäädylle, eli niille henkilöille, jotka ovat papiksi vihityt heidän typerillä toimituksillaan, siitä huolimatta, että Kristus tässä velvoittaa kaikki ja jokaisen juuri tähän Sanan palveluun, toisin sanoen Hän korostaa jokaisen oikeutta ja velvollisuutta viettää Herran muistoa, niin että Jumala kaikkialla tulisi kiitetyksi ja ylistetyksi kunniansa tähden. Herran muistolla Kristus ei tarkoita jotakin semmoista muistoa, jota uhripapit pimeissä nurkissaan pitävät, eli kun he alkavat hullutella, vaan Hän tarkoittaa todella Sanan julkista palvelua kuulijoiden sielujen pelastukseksi. Ja tämän Paavali vahvistaa, kun hän sanoo - ei joillekin harvoille vihityille - vaan koko seurakunnalle ja jokaiselle kristitylle erityisesti: "Kun te kokoon tulette, niin kullakin teistä on psalmi, hänellä on opetus, hänellä on kieli, hänellä on ilmoitus, hänellä on selitys: ne tapahtukoon kaikki parannukseksi!" Ja edelleen: "Sillä te kaikki profeteerata taidatte, yksi toisenne perään, että kaikki oppisivat ja tulisivat neuvotuksi" (1. Kor. 14: 26, 31) . Ole nyt hyvä ja sano minulle, mitä apostoli tarkoittaa sanalla "kullakin" ja mitä pieni sana "kaikki" tarkoittaa! Tarkoittaako Paavali tällä vain laikkuparturoituja?

Täten olemme siis riittävästi todistaneet, minkä myös nämä raamatunpaikat mitä terävimmällä ja selkeimmällä tavalla osoittavat, että Jumalan sanan virka on kirkon korkein virka ja että se on ainutlaatuinen ja että se kuuluu kaikille, jotka ovat kristityt, ei ainoastaan oikeutena vaan myös velvollisuutena. Se ei itse asiassa ole mikään papinvirka, jos se ei ole ainutlaatuinen ja kaikille yhteinen virka. Semmoisia Jumalan sanoja vastaan, jotka ovat mahtavat kuin ukkosen jyrähdys, eivät mitkään isät ja kirkolliskokoukset merkitse mitään, vaikka ne olisivat niin useat, että niitä ei pystyttäisi laskemaan. Yhtä vähäinen merkitys on vanhoilla totunnaisuuksilla ja kaiken maailman vanhoilla tavoilla – hatara perustus, jonka päälle läiskäpääressukat uskaltavat rakentaa papinvirkansa.

Toinen papillinen virkatehtävä on kastaminen. Se on tehtävä, jonka hoitamisen hätätilassa paavilaiset itse ovat myöntäneet naiselle ja jota tuskin enää pidetään minään papin tehtävänä.

Miellyttäköön paavilaisia tai ei, meidän täytyy tässä heidän omaa myönnytystään todisteena käyttäen tuoda päivänvaloon, että kaikki kristityt, naiset mukaan lukien, ovat pappeja, ilman läiskän ajelua ja ilman ulkonaista papinmerkkiä. Sillä kastettaessahan lausutaan elävä Sana, joka uudestisynnyttää sielut ja vapahtaa heidät synnistä ja kuolemasta. Ja tämä merkitsee verrattomasti enemmän kuin siunata leipä ja viini. Sillä Jumalan sanan jakaminen on kirkon tärkein virka. Kun naiset kastavat, he täyttävät sen tähden laillisella tavalla papillista virkaa. Se ei ole jonkinlainen yksityinen toiminta, jonka he suorittavat, vaan kelvollinen toimitus, joka on kirkon julkisen viran yksi osa, joka kuuluu ainoastaan pappeudelle.

Tässä saa kyllä suuresti ihmetellä paavilaisten avoimesti toteennäytettyä tyhmyyttä ja ajattelemattomuutta! Kasteen toimituksen he myöntävät muille täydellä oikeudella suoritettavaksi samalla kuin he pidättävät itselleen itse papinviran. Ja tämän he tekevät siitä huolimatta, että kellään ei ole mitään oikeutta kastaa, ellei ole pappi ja niin muodoin osallinen papinvirasta. Sitä paitsi he itse ovat merkinneet kasteen tärkeimmäksi sakramentiksi. Ja kuitenkaan he eivät salli muitten kuin omien pappiensa toimittaa muita sakramentteja. Mutta yhtä sakramenttia ei kai voi asettaa toista korkeampaan arvoon, kun ne kaikki perustuvat samaan Jumalan sanaan? – Asia on niin, että paavilaiset ovat sokeudessaan itse joutuneet ansaan, koska heillä ei ole kykyä nähdä sitä suurta ja majesteetillista kunniaa, joka Jumalan sanasta säteilee kasteessa. Jos heidän silmänsä vain olisivat avautuneet näkemään tämän, he olisivat huomanneet, että mikään mahti maailmassa, olkoon papillinen tai piispallinen, ei edes itse paavin pyhyys ole sen suurempi kuin että se voitaisiin antaa jokaiselle, jolle on uskottu Sanan palvelu. Sitä, että kutsutaan papiksi, piispaksi tai vieläpä paaviksi, voidaan nimittäin katsoa pikkuasiaksi verrattuna siihen, että kutsutaan Jumalan sanan palvelijaksi ja että on saanut tehtäväkseen julistaa elävää Sanaa, joka pysyy iankaikkisesti ja joka kykenee kaikki ja tekee kaikki.

Niin muodoin koko papiksi vihkimisestä tulee vain näytelmä, joka näyttää äärimmäisen naurettavalta, erityisesti kun ajattelee, etteivät paavilaiset katso piispan arvokkuutta sakramenttina eivätkä myös ole antaneet sille mitään erityistä omaa merkkiä. Ja kuitenkin papinmerkki on se, mihin he perustavat papin arvokkuuden ja papinvallan etuoikeudet. Heidän mielestään piispansäädyn on oltava kaikkein korkeimman säädyn, koska se jakaa papiksivihkimistä ja painaa papinleiman, vaikkakin piispallinen sääty oikeastaan on halvempi sääty kuin papillinen, koska siltä itseltä puuttuu sekä erityinen vihkiminen että erityinen merkki. On ilmeisesti niin, että tässä halvempi sääty jakaa suurempaa virkaa kuin mitä sillä itsellä on! Ja koska näytti tarpeelliselta kätkeä tämä kohtuuttomuus kaunistavaan pukuun, he tekaisivat eron viran ja arvokkuuden välille. Mitäpä muuta he saattoivat tehdä kuin jatkaa mutkitteluansa sen jälkeen, kun he olivat alkaneet levittää varomatonta valhettaan? Niinhän myös Kristus on ennustanut, että kaikki paavin valtakunnassa tulisi seisomaan hataralla perustuksella. Ei edes terve järki saisi vallita. Sen tähden ei sovi myöskään ollenkaan hämmästellä, että paavilaiset myöntävät kasteen papillisen sakramentin kaikille, samalla kun he pidättävät itselleen yksinoikeuden papinvirkaan.

Kolmas papillinen virkatehtävä on siunata ja jakaa vihitty leipä ja viini. Tässä päälaelta ajellut oikein ylpeilevät ja kerskaavat siitä, että voitto on heidän. Tässä he tulevat oikein uhmakkaiksi ja väittävät: "Tätä valtaa ei ole kellään muulla, ei enkeleillä eikä kaikkein pyhimmällä neitsyellä, Jumalan äidillä."

Viipymättä sen kauemmin heidän lörpöttelyssään tahdomme vain todeta, että myös tämä tehtävä on kaikille kristityille yhteinen. Se on kaikkien kristittyjen omaisuus samoin kuin papinviran muutkin osat. Koska emme pyydä, että kenenkään tarvitsee uskoa vain meidän sanaamme, perustamme väittämämme Herran sanaan ja siihen nimenomaiseen selitykseen, jonka Hän antaa, kun Hän ehtoollisessa sanoo: "Tehkää tämä minun muistokseni!" (Luuk. 22: 19, 1. Kor. 11: 24). Nämä sanat paavilaiset ottavat tuekseen pitäessään voimassa käsitystä, että he voivat luoda pappeja ja antaa näille valtuutuksen siunata. Mutta nyt Kristus on puhunut nämä sanat kaikille opetuslapsilleen, yhtä hyvin niille, jotka sillä kerralla olivat läsnä ja söivät leivästä ja joivat viinistä, kuin kaikille niille, jotka myöhempinä aikoina tulisivat syömään ja juomaan siitä. Hänen valtuutuksensa on niin muodoin annettu kaikille.

Niillä, joilla on tätä vastaan sanomista, ei ole mitään muuta edestuotavaa kuin isät, kirkolliskokoukset ja vanhat käytännöt, ja niin tietenkin heidän kaikkein paras uskonkappaleensa, joka kuuluu näin: "Meillä ovat useimmat puolellamme ja heidän tapansa on tehdä niin. Sen tähden sen täytyy olla oikein."

Sen lisäksi voimme puolestamme tuoda todisteeksi pyhän Paavalin, joka sanoo: "Minä olen sen Herralta saanut, jonka minä myös teille annoin" (1. Kor. 11: 23). Tämän Paavali sanoo kaikille korinttilaisille. Hän käsittelee heitä kaikkia tasa-arvoisina ja vihkii heidät kaikki papeiksi, joilla on valtuutus siunata sakramenttia. Mutta omassa silmässä olevan suuren malan tähden paavilaiset eivät voi nähdä tai havaita Jumalan sanan kunniaa. He pohtivat, kuinka leivän ja viinin olemus voi muuttua Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Mutta sano minulle, mikä tämä valta siunata leipää ja viiniä on verrattuna valtuutukseen kastaa ja julistaa Jumalan sanaa!

Nainen voi kastaa ja saarnata Elämän Sanan[13] ja tämän kautta pyyhkiä pois syntejä. Iankaikkinen kuolema tulee kumotuksi. Tämän maailman ruhtinas ajetaan ulos. Taivas lahjoitetaan perinnöksi ja omaisuudeksi. Lyhyesti sanottuna, koko jumalallinen Majesteetti jaetaan sielulle. Mutta mitä ihmettä pappi tekee? Joo - hän muuttaa leipää! – Millä? Tekeekö hän sen jollakin muulla, voimallisemmalla sanalla? – Ei suinkaan. Mitä seuraa leivän muuttamisesta? – Ei mitään muuta kuin että pappi ällistelee ja ihmettelee korkeaa arvoa ja voimaa, jonka hän on tullut omistamaan. Eikö tästä voisi sanoa että siinä tehdään kärpäsestä härkänen? Ajattele, mitä taikureita! Mutta oman voimansa he siinä tekevät ihmeelliseksi, että he ylenkatsovat Sanan voiman.

Tästä näemme myös, miksi evankelistat ja apostolit puhuvat tästä sakramentista niin harvoin, että moni toivoo, että he olisivat puhuneet siitä paljon enemmän, kun he sitä vastoin kaikissa tilaisuuksissa teroittavat ja esillä pitävät Sanan palvelua niin väsymättömästi, että se joskus tuntuu melkein olevan liikaa. Epäilemättä tämä on tapahtunut siksi, että Pyhä Henki näki ennalta, että laikkuparturoidut narrit tulisivat takaperoisella epäjumalanpalveluksellaan vetämään ihmisten sydämiä pois Totuuden voimallisesta sanasta, heittäytymään kuolleeseen leivän ja viinin muuttamiseen sekä koko elämänsä ajan roikkumaan takiaisen tavoin näkyväisessä ja kosketeltavassa ja sen vuoksi ylenkatsomaan sitä ihmeellistä valkeutta, johon meidät on kutsuttu. Vaikka meillä ei olisi ollut pääsyä yhteen ainoaankaan todistukseen Raamatussa, niin kuitenkin se tosiasia olisi ollut kiistaton, että jos suurin – nimittäin Sana ja kaste - on jätetty kaikille, niin ei sitä voida oikeudella keneltäkään kieltää, mikä on vähäisempi – nimittäin siunata sakramenttia. Tämän johtopäätöksenhän myös itse Kristus vetää: "Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis parempi kuin vaate?" (Matt. 6: 25). Se on sama kuin sanoa: jos Jumala lahjoittaa jollekin sen, mikä on suurempi, niin Hän suo hänelle myös sen, mikä on vähäisempi.

Neljäs virkatehtävä on sitoa ja päästää synneistä. Ei siinä kylliksi, että paavilaiset ovat pelkästään itselleen pidättäneet tämän viran ja tehneet siitä väärän käytännön, mutta he ovat sitä paitsi tulkinneet sanat niin kuin koko lainsäädäntövalta kuuluisi ainoastaan heille. Sillä sanan "sitoa" he selittävät niin, että se saa merkityksen "säätää lakeja, käskeä ja kieltää", mitä he, häpeä sanoa, ovat myös yrittäneet soveltaa käytäntöön. Vai mitä niistä pitää sanoa, jotka sitovat omiatuntoja? Mutta missä sopimattomalla tavalla sidotaan ihmisten omiatuntoja, siellä hallitsevat vain valhe ja petos. Esimerkki semmoisesta on paavilaisten papeille asettama käsky olla naimatta tai kielto nauttia ruokaa, jonka Jumala on luonut ja määrännyt meille ravinnoksi.

Sanan "päästää" eli "päästää synneistä" paavilaiset selittävät niin kuin sillä olisi jotakin tekemistä sen maksun kanssa, jonka he vaativat antaakseen erivapauden tai kumotakseen omia kurjia lakejaan, joita he ensin ovat väärällä tavalla sälyttäneet kansan harteille. He houkuttelevat siis ensin omiatuntoja antautumaan sidottaviksi, jotta he sitten saavat pettää niitä ostamaan itsensä vapaaksi.

Yleensä he käyttävät tätä valtaa sitoakseen ja päästääkseen rippituolissa ja julistaakseen pannaan, mutta myös tämä on tuomittu ja kokonaan oikeuttamaton väärinkäyttö.

Tällä pyhäinhäväistyksellä ja seurakunnan viran jumalattomalla anastuksella he ovat aiheuttaneet sen, että avainten virka ei missään esiinny niin pienessä mitassa kuin heillä itsellään, vaikka he kaikissa tilaisuuksissa kerskuvat, että heillä ovat avaimet käsillä. Mutta taivasta he eivät avaa eivätkä sulje yhdellekään omalletunnolle. He avaavat ainoastaan kaiken maailman rahapusseille, ja kuitenkin meillä kaikilla, jokaisella, joka on kristitty, on yhtä suuri oikeus avainten virkaan, sitä olen usein puolustanut ja kehitellyt kirjoituksissani paavia vastaan. Sillä sanat, jotka Kristus puhui, ei vain apostoleille vaan kaikille veljille, kuuluvat näin: "Jos veljes rikkoo sinua vastaan, niin mene ja nuhtele häntä kahdenkesken yksinään... ... jos ei hän niitä kuule, niin sano seurakunnalle; ellei hän seurakuntaa tottele, niin pidä hänet pakanana ja publikaanina. Totisesti sanon minä teille: kaikki, mitä te maan päällä sidotte, pitää myös oleman sidotut taivaissa; kaikki, mitä te päästätte maan päällä, pitää myös oleman päästetyt taivaassa. " (Matt. 18: 15-18).

Kirotuilla konsteillaan paavilaiset pettäjät ovat rakennelleet eron avainten lainmukaisen omistamisen ja niitten käytön välille. Tästä ei pidä välittää, sillä semmoisen he tekevät oman käden oikeudella ilman Raamatun tukea. Heidän pitäisi näyttää väittämänsä toteen hyvillä perusteilla, mutta tässä he käyttäytyvät kuten muissakin asioissa. Sen sijaan että he ensin todistaisivat, tai edes saattaisivat todennäköiseksi, että he ovat saaneet muun viran kuin sen, joka on koko seurakunnalle yhteinen, he antavat väittämän olla itsestään selvänä olettamuksena, joka on katsottava jo todistetuksi. Valheella ja petoksella he sitten tekevät seuraavan johtopäätöksen: avainten valta kuuluu tosin seurakunnalle, mutta niitten käyttö tulee piispoille.

Tämä on tyhjää puhetta. Asia on vastaansanomattomasti niin, että Kristus jättää kaikille kristityille sekä avainten vallan että käytön, kun hän sanoo: "Niin pidä sinä hänet pakanana!" (Matt. 18: 17). – Ketä tarkoittaa "sinä"? Ketäköhän Kristus tässä puhuttelee? Paaviako mahdollisesti? – Ei, hän puhuu kaikille kristityille eroituksetta. Kun hän sanoo "pidä sinä", se ei sen tähden ole pelkästään virka tai lupa, jonka hän antaa, vaan hän myös kutsuu ja käskee tätä virkaa täyttämään. Sillä hänen sanoillaanhan on sama sisältö kuin "et saa olla yhdessä hänen kanssaan!" "Sinulla ei saa olla mitään seurakuntayhteyttä hänen kanssaan!" Tämä on totista pannaanjulistusta, sitomista ja taivaan portin sulkemista, minkä myöskin seuraavat sanat vahvistavat: "Kaikki, minkä te sidotte, pitää oleman sidotun. " – Kenelle nämä sanat kuuluvat? Eivätkö ne ole suunnatut kaikille kristityille? Eikö se ole kristillinen seurakunta, jota puhutellaan?

Jos joku tahtoo väittää, että Herra ei tässä anna seurakunnalle avainten käyttöä vaan ainoastaan oikeuden niihin, niin me vastaamme: Silloin hän ei ole jättänyt käyttöä muillekaan, ei edes Pietarille! (Matt. 16: 19). Sillä sanamuoto on sama kaikissa paikoissa, joissa Kristus jättää tämän viran. Ja se merkitys, mikä sanoille annetaan yhdessä paikassa, niin kuin yhdelle ihmiselle puhuttuina, pitää antaa sanoille myös kaikkialla. Jos niitten annetaan yhdessä paikassa tarkoittaa käytön jättämistä, niin sama merkitys niille sanoille pitää antaa myös kaikissa muissa paikoissa. Sillä missä Jumalansana useammassa paikassa esiintyy samalla sanamuodolla, sen selittämistä vaihtelevilla tavoilla on mahdoton puolustaa. Jos sen tekee, silloin omat ajatuskeksinnöt pilkkaavat Jumalan salaisuuksia niin kuin paavilaiset, jotka kuljeskelevat tyhjän puheensa kanssa.

Heidän saivartelunsa ovat siis vain valhetta ja ihmiskeksintöjä. Avainten valta kuuluu nimittäin koko seurakunnalle – kaikille kristityille yhdessä yhtä hyvin kuin jokaiselle yksityiselle seurakunnan jäsenelle - ja tämä ei kuulu ainoastaan virkana vaan myös käytön kannalta ja kaikin tavoin. Jos me opetamme jotakin muuta, niin me väännämme Kristuksen sanoja, sillä kiistattomasti hän puhuu kaikille jättämättä ketään ulkopuolelle, kun hän sanoo: "Niin pidä sinä" tai: "Niin sinä olet veljesi voittanut. . . " tai: "Minkä te sidotte. . . " Tämän tueksi otettakoon myös sana, jonka Kristus suuntasi Pietarille henkilökohtaisesti: "Minä annan sinulle taivaan valtakunnan avaimet. " Ja edelleen: "Missä kaksi teistä sopivat maan päällä. . . " "Missä kaksi taikka kolme kokoontuu minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellään", (Matt. 18: 19, 20). On selvää, että näissä raamatunpaikoissa jätetään mitä täydellisin oikeus avainten virkaan ja sen mahdollisimman laaja käyttö. Tämä on kiistämätöntä, mikäli emme halua ryöstää Kristukselta itseltään avainten oikeutta ja käyttöä, kun hän on yhdessä kahden taikka kolmen kanssa. Mutta näitä raamatunpaikkoja olen käynyt läpi seikkaperäisesti muissa tilaisuuksissa, ja sitäpaitsi olenhan edellä osoittanut, että Sanan palvelu on kaikille kristityille yhteinen.

Päästää ja sitoa ei merkitse muuta kuin saarnata Evankeliumia ja tuoda se käytäntöön. Sillä mitä muuta "päästää" tarkoittaa kuin sen julistamista, että Jumala on antanut synnit anteeksi? Ja mitä "sitoa " merkitsisi, jos ei Evankeliumin pidättämistä ja sen julistamista, että synnit eivät ole anteeksi annetut? Välittämättä siitä, haluavatko paavilaiset antaa suostumuksensa vai eivät, selitämme tässä avainten virkaa yhteisenä omaisuutena, erityisesti kun se ei ole muussa kuin Sanan käytössä ja soveltamisessa saarnassa.

Meidän ei ylipäänsä tarvitse olla kiistelemässä tämän viran takaisin valloittamisesta, kun me tunnemme Kristuksen. Sehän ei enää ole mikään salaisuus, että paavilaisilta osaltaan puuttuu kaikki kristillisyyden tieto. He ovat täydellisesti vieraat uskolle ja Evankeliumille. Ja kun tieto Kristuksesta ja uskosta puuttuu, silloin ei myöskään ole tietoa, mikä on synti Jumalan edessä. Heidän sokeutensa ja epäuskonsa pakottaa heidät kutsumaan "hyvän pahaksi ja pahan hyväksi", niin kuin Jesaja sanoo, ja kääntämään kaiken ylösalaisin. Mutta missä puuttuu käsitys synnistä ja pyhyydestä, siellä ei ole mahdollista päästää eikä sitoa. Jos me tässä kohdassa tahdomme seurata totuutta ja pitäytyä Kristuksen lainsäädäntöön, löydämme sen seurauksena, että avainten virkaa ei ole eikä voida löytää paavilaisten ja heidän laikkuparturoitujen uhripappiensa luota niin kauan kuin he itsepintaisesti pitävät kiinni valheestaan ja väärästä käsityksestään, joka heillä on asiasta, ei edes vaikka he olisivatkin saaneet valtuutuksen vihkimisensä kautta. Kuinka ihmeessä joku ihminen voi ottaa sitoakseen jotakin niin kauan kuin hän ei tiedä, mitä sitoa? Seuraus paavilaisten täydellisestä sokeudesta on juuri se, että he sulkevat taivaan samalla, kun he avaavat helvetin itselleen ja omilleen. Sillä sideavaimellaan he tuomitsevat ja kieltävät Evankeliumin, ja päästöavaintaan he käyttävät kohottamaan omaa tyhjänpäiväisyyttään pilviin. Synninpäästön he antavat mielivaltaisin perustein. Karkealla väärennöksellä ja jumalattomalla väärinkäytöllä he ovat kerralla kadottaneet sekä avainten vallan että niiden käytön.

Viides papillinen virkatehtävä on uhraaminen. Tästä nämä Efraimin juopuneet (Jes. 28: 1) ymmärtävät oikein kerskua. Tämän virkatehtävän kautta juuri he ovat erottaneet itsensä meistä ja tehneet koko maailman mielettömäksi ja hulluksi. Kuitenkin koko heidän ehtoollisen sakramentin muuttamisensa perustuu uhriin ainoastaan kouriintuntuvan, karkean valheen pohjalta. – Mutta koska olemme aiemmin jo puhuneet tästä asiasta, emme nyt tuhlaa siihen monta sanaa.

Vedotkaamme vain Uuden Testamentin todistuksiin ja selittäkäämme perkelettä uhmaten, että koko Uudessa Testamentissa ei puhuta muusta uhripalvelusta kuin siitä, joka on kaikille yhteinen. Juuri sitä Paavali tarkoittaa, kun hän opettaa meille, kuinka meidän pitää uhrata ruumiimme lihamme ristiinnaulitsemisen kautta, niin kuin Kristus meidän tähtemme on uhrannut ruumiinsa ristillä (Room. 12: 1). Tähän uhriin Paavali sisällyttää sekä kiitosuhrin että rukousuhrin, samalla tavalla kuin Pietari tekee, kun hän käskee meitä uhraamaan Kristuksen kautta hengellisiä, Jumalalle otollisia uhreja, toisin sanoen, uhraamaan itsemme, eikä kultaa tai uhrieläimiä (1. Piet. 2: 5).

Se uhri, josta vastustajamme pitävät semmoista melua, on oikein erinomainen uhri! Se on heidän pappilaitokselleen itse kruunu. Mutta samalla se on senlaatuinen, että kellään oikealla kristityllä ei voi eikä saa olla siinä mitään osaa. Se pitää päin vastoin tuomita Jumalan pilkkaamisena ja pahimman laatuisena jumalattomuutena. Sitä pitää karttaa kuin ruttoa, kuinka suuren painon tahansa he siihen panevatkin ja kuinka paljon tahansa he kerskuvat sen ikivanhalla käytännöllä. He kehuvat, että heillä on suuren massan tuki. Mutta eksymys on yhtä suuri, vaikka kuinka suuri seurue olisi mukana. "Joka antautuu virran vietäväksi, kulkeutuu myös merelle. " Eikä "kipu siitä pienene, että monta muuta poltetaan roviolla samaan aikaan".

Sen tähden pitäkäämme kiinni siitä, että kirkossa ei voi tulla puhetta useammasta kuin yhdenlaisesta uhrista, nimittäin että me uhraamme itsemme. Ja koska mitään muita uhreja ei saa uhrata kuin tämän ainoan, joka tapetaan ja valmistetaan Jumalan sanan kautta, ja koska Sana on yhteinen omaisuus, niin tästä seuraa, että myös uhripalvelu on jotakin, joka kuuluu kaikille.

Ja koska nyt Pietarin sanojen mukaisesti on olemassa ainoastaan hengellisiä uhreja seurakunnassa, nimittäin semmoisia, mitkä uhrataan hengessä ja totuudessa, niin on myös mahdotonta, että muut voisivat uhrata näitä uhreja kuin semmoiset, jotka itse ovat hengellisiä. Toisin sanoen, vain kristitty voi uhrata, jolla on Kristuksen Henki. Mutta paavilaiset tahtovat jatkaa konnankoukkujaan ja väittävät, että heidän uhriansa voivat vallan hyvin uhrata vieläpä paheelliset ihmiset. Asianomaisen hengellisestä tilasta he eivät ole kiinnostuneet. He pitävät nimittäin kiinni siitä, että heidän uhrinsa itsessään, itse menettelynä, on Jumalalle otollinen, kiinnittämättä huomiota siihen henkilöön, joka sen uhraa (opere operati, non operantis). Tällä selityksellään nämä jumalanpilkkaajat jäävät kuitenkin kiinni yrityksestään opettaa Jumalaa armollisesti ottamaan Kainin uhria vastaan siitä huolimatta, että Kain ei ole Herralle otollinen. Hehän kerskaavat sillä, että heidän uhrinsa on jotakin itsestään ansiollista, vaikka sen toimittaa iljettävä ja kirottu ihminen. Ja tämän he tekevät siitä huolimatta, että mikään seurakunnassa ei voi kelvata Jumalalle, mikäli ensin itse henkilö ei ole hänelle otollinen kuten Abel. Mutta otolliseksi Jumalalle tullaan ainoastaan uskon ja Hengen kautta eikä ollenkaan uhrin kautta. Koska kukaan seurakunnassa ei voi tuoda Jumalalle yhtään uhria ilman Henkeä ja koska paavilaiset itse joutuvat myöntämään, että suurin osa heidän uhripapeistaan on hengettömiä, niin on siis aivan selvää, että heidän uhrinsa ei ole mikään uhri, joka kuuluu seurakunnalle, vaan pelkästään valheellinen ihmiskeksintö.

Kuudes papillinen virkatehtävä on rukoilla muiden edestä. On murheellista kuulla, kuinka kauheasti nämä teeskentelijät häpeämättä ja ilman säädyllisyyttä ovat pettäneet koko maailman esirukouksillaan. Tässä tarkoituksessa he ovat omasta päästään muuttaneet oikean kirkon rukouksenhöpinälaitokseksi.

Mutta nyt on niin, että Kristus on antanut poikkeuksetta kaikille kristityille Isä meidän -rukouksen. Eikö tämä ole riittävä ja kumoamaton näyttö siitä, että on vain yhdenlainen, kaikkien yhteinen papinvirka? Tähän verrattuna paavilainen pappeus on mitä mustin valhe, joka on tullut kirkon ulkopuolelta ja hiipinyt sinne vertaansa vailla olevalla viekkaudella ja hävyttömyydellä.

Esirukous ei merkitse vähempää kuin astua jonkun toisen puolesta Jumalan eteen välittäjänä. Tämä kuuluu ainoastaan Kristukselle, mutta hänen kanssaan kaikki hänen veljensä ovat velvolliset tekemään sen rukouksissaan. Sen tähdenhän meillä kaikilla on käsky toimittaa tätä papillista virkatehtävää. Vastustajammehan katsovat sen olevan papillista, kun he rukoilevat maallikoiden edestä, vaikka heidän höpinänsä itse asiassa on ulkokullattua epäjumalanpalvelua ainoastaan omaksi voitokseen, savu, joka nousee ainoan heidän tuntemansa jumalan, nimittäin heidän oman vatsansa tähden.

Nyt ei tosin ole helppo päättää, tapahtuuko se tyhmyydestä vai jumalattomuudesta, kun nämä "valkeaksi kalkitut haudat", jotka eivät tunne Herran rukouksen voimaa ja merkitystä, ensin selittävät tämän olevan yleisen rukouksen kaikkien edestä ja sen päälle omistavat itselleen oikeuden rukoilla, samanaikaisesti kun he kieltävät toisilta tämän oikeuden sillä perusteella, että se kuuluu papillisiin virkatehtäviin. Mutta kun pidetään semmoista puhetta, että "vain me olemme pappeja, te olette maallikkoja", niin siinä on sanottu: "Vain me olemme kristityt. Vain me saamme rukoilla. Te olette pakanoita ja ette saa rukoilla. Ainoastaan meidän rukoustemme avulla te voitte tulla autetuiksi. " Jos toisaalta sanottaisiin: "Teillä myös on oikeus rukoilla niin kuin meilläkin", niin siinähän olisi myönnetty: "Te olette myös Kristuksen pappeja. Teillä on oikeus olla toinen toisellenne esirukoilijat."

Mutta Jumala on kohdannut nämä rukouksenhöpisijät oikeudenmukaisella kostollaan. Sillä kun he ovat ottaneet yksinoikeuden rukoilla kansan edestä, se on Jumalan ihmeellisestä ohjauksesta tullut kaikkineen vain naurettavaksi näytelmäksi. Seuraukseksi heidän pahuudestaan on tullut, että heidän syntinsä on rankaissut itsensä. He ovat niin kauan pilkanneet Jumalaa ja ihmisiä, että he nyt ovat itse tulleet naurun aiheeksi valheineen.

Missä näissä lukemattoman monissa säätiöissä, luostareissa tai pitäjänkirkoissa kuuluvat – oikeat rukoukset? Hehän vain höpisevät sanoja. He uneksivat kyllä, että heillä on Daavidin harppu (Neh. 12: 36, Aam. 6: 5). Mutta Jumala itse hylkää tämän heidän "virsiensä jyrinän" (Aam. 5: 23). Kaikki heidän rukouksensa on ainoastaan suun pieksämistä, niin että heistä voidaan todella sanoa: "Tämä kansa kunnioittaa minua huulillansa, mutta heidän sydämensä on kaukana minusta" (Jes. 29: 13). Heidän joukostaan voi tavata monta, jotka ehkä neljäkymmentä vuotta tai koko elämänsä ajan ovat ainoastaan höpisseet pyhiä rukoussanoja ilman että koskaan todella olisivat rukoilleet Jumalaa, ei edes silmänräpäystä koskaan! Ja semmoinen iljettävyys olisi arvostettava niin korkealle, että tulisi pitää heitä pappeina! Semmoisille pitäisi rakentaa suuria kirkkoja kunnon kustannuksilla ! Semmoisten tarkoitusperien takia kaikille maailman valtakunnille pitäisi panna korkeat verot ja rasitukset ja sitä paitsi tukkia kaikkien oikeitten pappien ja Jumalan edessä olevien oikeitten esirukoilijoitten suut, niin että nämä luonnottomat paavilaiset vain saisivat rukoilla! Ja niin Jumala tuskin kuitenkaan pitää heitä sen arvoisina, että heitä voisi verrata pakanoihin, jotka odottavat rukouksensa tulevan kuulluiksi monien sanojensa tähden! (Matt. 6: 7). Mutta nämä höpisijät eivät kai hetkeäkään ole ajatelleet tai toivoneet mitään rukouksien kuulluiksi tulemista. Ei, he höpisevät ja meluavat rukouksillaan, ei saadakseen vastausta niihin, vaan pelkästään kunnioittaakseen Jumalaa huulillaan ja samalla koirankonsteillaan kokevat pettää rahaa kansalta ja täyttää omaa vatsaansa. Ja nämä muka kuitenkin paavillisen vallantäyteyden perusteella olisivat Jumalan pappeja? Ehei, saatanan pappeja ne ovat, sillä hänhän se on tämän maailman jumala! Ja kun he lähettävät esirukouksia meidän edestämme, se itse asiassa herättää ainoan oikean Jumalan vihan meitä kohtaan.

Kuulkaamme sen tähden, mitä sillä, joka tuomitsee oikein ja joka on oikea erotuomari, Herralla Kristuksella, on sanottavana rukouskysymyksessä: "Jumala on Henki, ja jotka Häntä rukoilevat, niiden pitää Hengessä ja totuudessa Häntä rukoileman." (Joh. 4: 24). Ainoastaan sellaiset rukoilijat ovat Isälle otolliset, eivät ne, jotka juoksevat Gerissimin vuorelle tai kiirehtivät Jerusalemiin palvelemaan häntä.

Tässä meillä nyt on päätös ja jumalallisen Majesteetin ratkaiseva tuomio. Niin kauan kuin tätä tuomiota ei voida järkyttää, me pidämme turvallisesti näkökantamme. Sen jumalallisen arvovallan vahvistamina me uskallamme rohkeasti väittää, että paavilla ja hänen kannattajillaan aivan oikein on papinvirka itseään varten. Aivan omalla erityisellä tavallaan he rukoilevat kaikkien kristittyjen edestä – nimittäin saatanan pappeina. Jumalan pappeina ja esirukoilijoina he eivät rukoile, vaan he esiintyvät näyttelijöinä ja epäjumalan palvelijoina. He näkevät unta olevansa pappeja ja ovat olevinaan esirukoilijoita . Mutta oikeat esirukoilijat ovat ne, jotka Hengessä huutavat: "Abba, rakas Isä!" (Room. 8: 15). Toisin sanoen kaikki kristityt. Ja juuri he ovat ainoat papit.

Seitsemäs ja viimeinen papillinen virkatehtävä on tuomita ja arvostella jokaista oppia. Paavilla ja hänen valepapeillaan ja nimikristityillään on totisesti ollut hyvä syy pidättää itselleen tämä toimi. He ovat kaikesta huolimatta olleet kyllin viisaat havaitakseen, että mikäli he olisivat antaneet seurakunnan pitää tämän oikeuden, niin heidän olisi pian ollut pakko jättää kaikki varastamansa tavara. Silloin he eivät olisi voineet pitää itsellään etuoikeutta tarkastella ja hyväksyä opinkappaleita. Mutta jos kuulijoilta on riistetty oikeus arvostella oppia, mikä sitten estää tohtoria tai opettajaa tuomasta mitä pahinta roskaa, niin, olemasta pahempi kuin itse perkele, jos joku semmoinen nyt olisi mahdollista? Toiselta puolen, jos kuulijoille on tunnustettu ja määrätty oikeus arvostella kaikkea, niin ei yksikään opettaja enää uskalla sanoa mitään sopimatonta, ei edes vaikka hän olisi korkeampi kuin enkeli taivaasta. Sillä tällä edellytyksellä yksi Paavali voi ojentaa yhden vikaan joutuneen Pietarin, ja vieläpä julistaa kirouksensa enkeleille. (Gal. 2: 14, Gal. 1: 8).

Jos vain paavilaisten olisi ollut pakko pelätä seurakunnan tuomiota, niin epäilemättä paavien ja kirkolliskokousten olisi ollut punnitseminen sanansa suuremmalla huolella. Silloin he olisivat olleet paljon varovaisempia säätäessään lakeja, jotka koskevat papinvirkaa, saarnavirkaa ja muita seurakunnan asioita, kuten kastetta, siunausta, pannaanjulistusta, esirukousta ja henkien koettelemista. Jaa, ei olisi milloinkaan kehittynyt mitään paavilaitosta, jos seurakunnan oikeus tuomita oppia olisi pidetty voimassa. Sen tähden vihollisemme kyllä tiesivät, mitä he tekivät ottaessaan yksinoikeuden opin tuomitsemisen virassa.

Semmoista he voivat jatkaa ainoastaan niin kauan, että Jumalan viha on saavuttanut mittansa, "siihen asti kuin viha täytetään", niin kuin Daniel sanoo (Dan. 11: 36). Mutta sitten tulee väärä paljastetuksi. "Ja silloin se pahanilkinen ilmoitetaan, jonka Herra suunsa hengellä tappaa, ja tekee hänen kanssansa lopun, tulemisensa ilmoituksen kautta." (2. Tess. 2: 8, 2. Tess. 2: 4).

Tähän soveltuvat Kristuksen sanat: "Minun lampaani kuulevat minun ääneni... mutta ei he muukalaista seuraa, vaan pakenevat häntä; sillä ei he tunne muukalaisen ääntä. " (Joh. 10: 27, 5). "Mutta kavahtakaa teitänne vääristä profetaista, jotka teidän tykönne lammasten vaatteilla tulevat, mutta sisältä he ovat raatelevaiset sudet." (Matt. 7: 15). "Kavahtakaat ensisti farisealaisten hapatusta, joka on ulkokullaisuus. " (Luuk. 12: 1). "Mooseksen istuimella istuvat kirjanoppineet ja farisealaiset. Kaikki siis, mitä he teidän käskevät pitää, se pitäkäät ja tehkäät; mutta heidän töittensä jälkeen älkäät te tehkö, sillä he sanovat ja ei tee." (Matt. 23: 2-3). Kun meitä näissä ja monissa muissa paikoissa evankeliumeissa ja koko Raamatussa kehotetaan olemaan panematta luottamustamme vääriin opettajiin, niin mitä muuta Kristus meille opettaa, ellei juuri sitä, että jokaisen itse pitää ottaa vaarin sielunsa pelastumisesta ja autuudesta olemalla täysin tietoinen siitä, mitä hänen tulee uskoa ja ketä hänen pitää seurata? Eikö meitä neuvotakin vapaudessa ja arvostelukyvyllä tuomitsemaan jokainen, joka meitä tahtoo opettaa, niin että sydämessämme annamme yksin Jumalan opettaa meitä? (Joh. 6: 45). Sillä et tule vapahdetuksi etkä tuomituksi jonkun toisen opetuksen perusteella. Kuinka oikea tai väärä tämä opetus olisikin, niin ainoastaan oman uskosi kautta sinä tulet vapahdetuksi. Toinen ihminen opettakoon ja saarnatkoon kuinka tahtoo; sinun asiasi ja sinun autuutesi asia, sinun iankaikkinen onnesi vaatii kuitenkin, että koettelet oman uskosi. Mutta Paavali sulkee nämä kelmit heidän omaan luolaansa ja ottaa heiltä kaikki aseet (Luuk. 11: 22), kun hän sanoo: "Jos jollekulle tykönä istuvalle ilmoitus tapahtuu, niin olkoon ensimmäinen ääneti." Ja edelleen: "Profeettain henget ovat profeetoille alamaiset." Hän sanoo myös: "Te taidatte kaikki profeteerata, yksi toisenne perään" (1. Kor. 14: 30-32).

Mitä tähän verrattuna merkitsee se juopon höpinä, jolla paavi ja hänen kannattajansa nyt pitkän ajan on tarjonnut tavaroitaan, kuten esim.: "Se on meidän tahtomme ja ankara määräyksemme!" Tai: "Roomalainen kirkko on kaikkien kirkkojen kuningatar ja ojennusnuora uskolle." No niin, istukoon ja ylpeilköön tämä kuningatar opetusistuimellaan, mutta tukkia meidän muitten suuta, kun joku seurakunnassa saa ilmoituksen, siihen hänellä ei sentään ole oikeutta! Roomalainen kuningatar ei saa profeteerata yksin. Meillä muilla on siihen myös oikeus, yhdellä toisensa perään.

Jos nyt pyhä Paavali saattoi ojentaa pyhää Pietaria, koska tämä ei "vaeltanut oikein evankeliumin totuuden jälkeen" (Gal. 2: 11), kuinka paljon paremmin me voimmekaan ottaa vapauden arvostella ja tuomita roomalaista kirkkoa, joka on täynnä teeskentelyä ja jonka arvovalta on kokonaan näennäinen!

Mutta tarkastelkaamme vähän lähemmin, kuinka viekkaasti nämä tanssimestarit laativat suunnitelmiaan ja mihin pöyristyttäviin ristiriitaisuuksiin he sotkeutuvat tahtoessaan sotia Jumalaa vastaan ja niitä vastaan, jotka Hänelle kuuluvat. Me uskomme nimittäin, että he kuvittelevat olevansa - ainakin näemme heidän näyttelevän – kaikkien kristittyjen opettajia ja paimenia. Mutta minä oletan, että jopa heidän itsensäkin pitää myöntää, että kristitty on ihminen, jolla on Pyhä Henki, ja että Henki opettaa hänelle kaikki. Sen sanoo Kristus itse: "Lohduttaja Pyhä Henki, jonka Isä on lähettävä minun nimeeni, opettaa teille kaikki ja muistuttaa teille kaikki, mitä minä olen teille sanonut" (Joh. 14: 26). Tämän sanoo myöskin Johannes: "Se voide, jonka te häneltä saaneet olette, pysyy teissä, ja ette tarvitse, että joku teitä opettaa; vaan niin kuin se voide teitä kaikista opettaa, niin on se tosi ja ei valhe, ja niin kuin se teitä opetti, niin myös te hänessä pysykäät" (1. Joh. 2: 27). Lyhyesti ja yksinkertaisesti lausuttuna tämä sisältää, että kristitty on niin lujasti vakuuttunut siitä, mitä hänen pitää uskoa ja olla uskomatta, että hän menee kuolemaan - tai ainakin on valmistautunut kuolemaan sen tähden. Eiköhän oikeastaan ole vertaansa vailla oleva hävyttömyys, että paavilaiset tohtivat nostaa nokkaansa ja vaatia, että nk. maallikoitten tulee uskoa enempi heitä kuin omaa sydäntään ja omaatuntoaan? Mitäpä tämä pohjimmiltaan on muuta kuin sanoa suoraan: "Me myönnämme tosin, että kristityillä on Pyhä Henki, joka antaa heille varmuuden siitä, mitä heidän pitää uskoa ja olla uskomatta, mutta koska Pyhä Henki ei voi pärjätä meille ja meillä siis on parempi tieto kuin Hänellä, niin heidän pitää olla meille alamaiset ja kiltisti totella meitä!"

Mutta varsinainen syy siihen, että he ovat pidättäneet itselleen monopolin tässä opinarvostelun mestaruudessa, on se, että he ovat huomanneet voivansa saarnata mitä itse tahtovat niin kauan kuin heidän ei tarvitse pelätä, että joku sanoo heitä vastaan. Sen jälkeen kun he ovat vallanneet itselleen tämän oikeuden, on ollut yksinkertaista myös ryövätä valta yhtä hyvin jumalallisissa kuin inhimillisissä asioissa. Ja niin heistä lopulta on tullut meidän jumaliamme.

Mutta nyt kuuluu päinvastoin: "Yksi on teidän mestarinne, mutta te olette kaikki veljekset." (Matt. 23: 8). Sen tähden me kaikki olemme yhtä ja meillä on sama oikeus. Eihän veljeksille sovi ollenkaan kiistellä arvoasteikosta tai pettää toistaan perintöosassa tai tehdä eroitus oikeuksissa, ei varsinkaan hengellisissä asioissa, joista tässä juuri on kysymys.

Sen tähden on asianlaita samoin tuomitsemisen ja arvostelemisen tehtävän kanssa kuin muittenkin, aikaisemmin mainittujen papillisten tehtävien kanssa, että meillä ei ainoastaan ole lupa ottaa takaisin menettämämme oikeus, vaan me olemme vieläpä velvolliset tekemään sen. Sillä me suorastaan kiellämme Kristuksen veljenämme, jos emme tee sitä. Tässä ei nimittäin ole kysymys jostakin, joka on sallittua tai ehdollista, vaan jostakin, joka on käsketty ja välttämätön. Sen tähden jokainen tulee aivan varmasti kirotuksi, joka ehdollaan ja täysin tietoisesti suostuu paavin petokseen. Mutta jokainen, joka pakenee häntä, niin että hän kristillisellä tavalla hurskaasti luopumalla rikkoo välinsä paavinkirkon kanssa, tulee sen sijaan siunatuksi.

Olemme tähän asti puhuneet kristityitten yhteisistä oikeuksista. Koska nyt kaikki edellä luetellut etuoikeudet ovat yhteinen omaisuus, minkä edellä olemme näyttäneet, niin olisi mitä sopimattominta, jos joku yksityinen tahtoisi korottaa itsensä muitten yläpuolelle ja omistaa itselleen sen, mikä kuuluu kaikille. Jokainen voi tosin ottaa haltuunsa ja vapaasti alkaa käyttää oikeuksiaan, mutta se edellyttää, että kenelläkään muulla ei ennestään jo ole sama toimivalta. Sillä yhdyskuntajärjestys vaatii, että henkilö - tai niin moni kuin seurakunta näkee sopivaksi – tulee valituksi ja hyväksytyksi kaikkien samat oikeudet omaavien nimessä huolehtimaan julkisista virkatehtävistä, niin että ei synny häpeällinen epäjärjestys Jumalan kansan keskuuteen, ja ettei kirkko muutu Baabeliksi. Apostoli käskee, että kaiken pitää tapahtua soveliaasti ja säädyllisesti. (1. Kor. 14: 40). Määrätyn henkilön tulee siis seurakunnan käskystä käyttää yhteistä oikeutta. Kokonaan toinen asia on, että jokainen hätätilassa voi käyttää oikeuttaan. Vapaassa seurakunnassa ei siis kenenkään pidä ilman kaikkien suostumusta ja ääntä julkisesti käyttää oikeuttaan, mutta hätätilassa jokaisella on täydellinen vapaus parhaan ymmärryksensä mukaan tehdä sitä.

Puhukaamme nyt sananen paavilaisten messupappien kanssa ja pyytäkäämme heitä valaisemaan, mahtuuko heidän papinvirkaansa tehtäviä enemmän kuin tähän asti mainitut. Semmoisessa tapauksessa se ei ole mikään kristillinen papinvirka. Mutta jos he eivät vaadi itselleen useampia tehtäviä, niin on mahdotonta, että heillä olisi jokin erityinen virka. Kuinka tahansa he kiemurtelevat, teemme sen johtopäätöksen, että joko heillä ei ole muuta virkaa kuin se, mikä maallikoilla on, tai sitten heillä on joku virka, mikä on saatanan oma.

Kristus on opettanut meitä, että meidän pitää tuntea puut niiden hedelmistä (Matt. 7: 17). Ne hedelmät, jotka meidän yleisellä ja yhteisellä papinvirallamme on, olemme nyt nähneet. Näyttäkööt muita hedelmiä tai myöntäkööt, etteivät he ole ollenkaan pappeja! Sillä se, että joku toimittaa julkisia virkatehtäviä, ei todista, että hänellä on joku yksinomainen virka vaan ainoastaan että tätä virkaa hoidetaan tietyllä tavalla. Ja jos he tahtovat puolustaa virkaansa esittämällä todistukseksi läiskän parturoimisen, voitelun tai papinpuvun, niin voidaan sanoa, että hepäs tyytyvät kovin vähään. Sillä mehän tiedämme, että parturoiduksi, voidelluksi ja papinpuvulla varustetuksi voi tulla emäsikakin tai joku pölkky!

Me osaltamme pidämme kiinni siitä, että ei ole muuta Jumalan sanaa kuin se, mitä jokainen kristitty on velvoitettu julistamaan, ettei ole annettu muuta kastetta kuin se, minkä kaikki kristityt voivat toimittaa, ei muuta muistoateriaa Herran pöydällä kuin se, mihin jokainen kristitty Herran oman säätämisen mukaisesti voi ottaa osaa. Ei myöskään esiinny muunlaisia syntejä kuin ne, mitä jokaisella kristityllä on oikeus sitoa ja päästää. Ja muuta uhraamista ei ole kuin se, mikä jokaisella kristityllä on täytettävänään omassa ruumiissaan. Ainoastaan kristityt voivat ja saavat pitää esirukouksia. Ja lopulta, ainoastaan kristitty koettelee henget. Mutta näihin asioihinhan kaikki papilliset virkatehtävät sisältyvät. Antakaamme paavilaisten sen tähden joko näyttää, että myös muita tehtäviä kuuluu papinvirkaan, tai sitten luopua virastaan ja painua tiehensä! Voitelu, läiskän ajelu, papin puku ja muut jumalanpalvelusmenot ja käytännöt, joiden syntyyn taikausko on antanut aiheen, eivät millään tavalla vakuuta meitä, ei sittenkään, vaikka enkeli taivaasta olisi antanut heille aiheen semmoisiin. Nämä asiat ovat meille täydellisen yhdentekevää. Vielä vähemmän annamme semmoisten todisteitten vaikuttaa meihin kuin ikivanha tapa, enemmistön mielipide tai tyhmän yleisön tunnustama arvovalta ja korkea arvostus.

Yhteenvedoksi tästä kaikesta tulee minun mielestäni, että niiden, jotka palvelevat seurakuntaa ehtoollisessa ja Sanan saarnaamisessa, ei tule kutsua itseään "papeiksi". Tämä tapa on nimittäin joko jäänne pakanuudesta tai seuraus Mooseksen lain väärin käsittämisestä. Ja tämän sanan siirtäminen meidän kristillisen kirkkomme alueelle on aiheuttanut mitä suurimman vahingon. Olisi paljon parempi, että seurakunnan palvelijoita kutsuttaisiin juuri "palvelijoiksi" tai "piispoiksi", tai ottamalla huomioon heidän ikänsä, "vanhimmiksi". Paavalihan sanoo: "Jokainen pitäköön meitä Kristuksen palvelijoina ja Jumalan salaisuutten huoneenhaltijoina." (1. Kor. 4: 1). Hän ei sano: "Meitä pitää kutsua Kristuksen papeiksi", sillä hän tiesi hyvin, että sekä nimitys "pappi" että papinvirka ovat jotakin, joka on yhteistä kaikille. Tästä johtuu, että hän usein käyttää kreikkalaista ilmaisua "oikonomia", joka vastaa latinan "dispensaatiota" tai "ministeriumia", se on, "taloudenpito", "palvelu". Hän kutsuu itseään Kristuksen palvelijaksi (lat. minister) ja sanoo useammassa kuin yhdessä paikassa: "Minä olen Evankeliumin palvelija. " Tämän hän tekee painottaakseen sitä, ettei hän tahdo kerskua asemasta tai arvostuksesta, vaikutusvallasta tai arvokkuudesta, vaan virasta ja sen suorittamisesta. Sen kautta hän jättää uskovien seurakunnalle papinviran vaikutusvallan ja arvokkuuden.

Mutta jos nyt pappi aivan yksinkertaisesti on palvelija, niin sekä paavilaisten kulumaton papinmerkki että heidän iankaikkinen papin arvokkuutensa siinä samassa menevät hukkaan. Silloin kaikki heidän puheensa häviämättömästä pappeudesta on pelkkä valhe. Palvelijan, joka ei enää ole uskollinen, voi nimittäin aivan hyvin panna syrjään, yhtä hyvin kuin hänet toisaalta voi pitää niin kauan kuin hän käyttäytyy hyvin ja seurakunta on häneen tyytyväinen. Niinhän se on silloin, kun joku pitää julkista virkaa kansalaisten keskuudessa, joilla ovat samat oikeudet. Ja pitäisi olla paljon yksinkertaisempaa panna palvelija pois hengellisestä toimesta kuin virkamies maallisesta, koskapa uskottomuus edellisessä tapauksessa on paljon turmiollisempaa kuin jälkimmäisessä, jossa voidaan aiheuttaa vahinkoa ainoastaan ajallisille omaisuuksille. Se, joka hoitaa huonosti hengellisen viran, pilaa iankaikkisia aarteita. Kun hengellinen palvelija esiintyy pettäjänä, on muitten veljien velvollisuus ajaa hänet ulos seurakunnasta eli julistaa pannaan ja asettaa toinen hänen sijaansa.

Tähän asti Böömi on ollut vajotettuna mitä suurimpaan kurjuuteen. On ollut pakko tarttua kerjäläisen sauvaan ja on tarvinnut tulla aikaan laikkuparturoituine pappeineen, näine kurjine aaseineen. Mutta jos me vain tukeudumme Raamattuun, jonka me kai kuitenkin uskolla käsitämme Jumalan sanaksi, niin nyt voidaan neuvoa apu tähän onnettomaan kurjuuteen. Raamatusta näemme nimittäin selkeästi ja selvästi, mistä Sanan palvelijat pitää otettaman. Ne pitää ottaa Kristuksen laumasta eikä mistään muusta paikasta. Onhan aikaisemmin tullut riittävästi valaistuksi, että jokaisella on oikeus palvella Sanassa. Ja että Jumalan kunnia tulisi julistetuksi meidän jokaisen taholtamme, se on vieläpä jokaisen velvollisuus tehdä, kun nähdään, että ei ole ketään muuta käsillä tai että ne, jotka jo ovat toimessa, edistävät väärää, synkkää ja pimeää oppia, jollaisen Paavali nimenomaan hylkää. (1. Kor. 14: 27). Kuinka paljon enempi silloin koko seurakunnalla onkaan oikeus ja velvollisuus yleisillä vaaleilla puolestaan antaa tämän viran yhdelle tai useammalle, jotka vuorollaan seurakunnan suostumuksella uskovat sen edelleen muille.

Näinhän pyhä Paavali tekee, kun hän sanoo: "Luovuta se uskollisille ihmisille, jotka myös muita olisivat soveliaat opettamaan." (2. Tim. 2: 2). Tässä Paavali jättää väliin kaiken ilveilyn, joka on läiskän ajelun, voitelun jne. muodossa, eikä hän myöskään puhu sanaakaan papiksi vihkimisestä. Sopivuus opettamiseen on ainoa, mitä hän peräänkuuluttaa, ja hän tahtoo uskoa Sanan palvelun ainoastaan semmoisille, jotka kelpaavat opettamaan muita. Mutta kun joku saa valtuutuksen toimia Sanan palvelijana, niin hänellä on samanaikaisesti suoritettavanaan kaikki ne virkatehtävät, mitkä Sanan voimasta kuuluvat seurakuntaan. Hänellä on siis oikeus kastaa, siunata, sitoa ja päästää, pitää rukousta sekä koetella opinkappaleita. Sillä Evankeliumin saarnaaminen on kaikkein tärkeintä. Se on se aito apostolinen virka, joka kantaa ne kaikki muut, joitten vuorostaan tulee perustua tähän. Se koskee kaikkia niitä armolahjoja, jotka Paavali luettelee, niin kuin hallitsemisen, sairaitten parantamisen, jne. (1. Kor. 12: 28).

Kristus itse tyytyi tavallisesti saarnaamaan Evankeliumia, koska tämä tärkein ja ylhäisin virkatehtävä kuului hänen velvollisuuksiinsa ylimmäisenä. Sitä vastoin hän ei kastanut (Joh. 4: 2). Paavali kerskaa, että häntä ei ole lähetetty kastamaan, mikä on vähäisempi tehtävä. Sen sijaan hän painottaa, että hänellä on tehtävänään saarnata Evankeliumia, missä on suurin voima (1. Kor. 1: 17).

Kaikesta huolimatta edellä esitetty seurakunnan oikeus valita palvelijat perustellaan itse tarpeella. Ja kun se sitä paitsi sopii yhteen uskon yleisen olemuksen kanssa, täytyy sen sitä enemmän saada luottamusta. Sillä koska kirkko juuri Sanan kautta syntyy, kasvaa, tulee ylläpidetyksi ja vahvistetuksi, niin on selvää, että se ei voi olla ilman Sanaa. Jos se on kadonnut, niin kirkko on lakannut olemasta kirkko.

Jokainen kristitty syntyy siis kasteessa Sanan palvelijaksi. Ja jos paavilaiset papit eivät tahdo tai eivät voi asettaa mitään muita Sanan palvelukseen kuin semmoisia, jotka repivät Sanan juurineen ja autioittavat kirkon, niin sen seurauksena meidän täytyy joko seisoa katsomassa, kuinka kirkko Sanan puuttuessa käy tuhoonsa, tai sitten meidän pitää antaa kokoontulevien äänestää valitakseen keskuudestaan yhden tai useampia, tarpeen mukaan, jotka kykenevät olemaan Sanan palvelijat. Sitten meidän pitää asettaa virkaan nämä seurakunnan valitsemat, ja sen nähden vahvistaa heidän kutsumisensa rukouksella ja kätten päällepanemisella. Kun tämä on tehty, meidän tulee tunnustaa heidät oikeiksi piispoiksi ja Sanan palvelijoiksi. Semmoisina meidän pitää kunnioittaa heitä ja olla täysin vakuutetut, että mikä on yksimielisyydessä yleisellä äänestämisellä tehty, se on Jumalan teko, josta meidän tulee kiittää ainoastaan häntä. Sillä tällä tavalla uskovien yhteinen sopimus tulee toimeenpannuksi ja vahvistetuksi.

Jos kaikki edellä esitetyt todisteet osoittautuisivat riittämättömiksi, pitäisi seuraavien Herran sanojen olla kyllin vakuuttavat ja rohkaisevat: "Missä ikänänsä asiassa kaksi teistä sopivat maan päällä, jota he rukoilevat, sen heidän pitää saaman minun Isältäni, joka on taivaissa." (Matt. 18: 19-20). Kahden tai kolmen ihmisen yhdistynyt tahto voi siis kaiken Herran nimeen. Ja Kristus hyväksyy ja lukee niin kuin omaksi teokseen sen, mitä he toimittavat. Eikö meillä silloin ole sitä suurempi syy uskoa, että se on Jumalan työ, mille hän antaa suostumuksensa ja tukensa, kun me hänen nimeensä tulemme kokoon ja rukoilemme valitaksemme omasta piiristämme piispat ja Sanan palvelijat? Ja vielä enemmän, kun itse jo ennen semmoista vaalitoimitusta olemme kasteessa syntyneet ja tulleet kutsutuiksi tähän virkaan.

Jos joku pyytää esimerkkiä tästä, niin voidaan Ap. t. 18: 24 lukea, että Apollos tuli ilman ulkonaista kutsumusta ja vihkimistä Efesoon saarnaamaan, ainoastaan sisäisen palavan rakkauden pakottamana. Jaa, hän todella mykisti juutalaiset. – Saanko minä nyt ottaa vapauden kysyäkseni, millä oikeudella Apollos uskalsi astua Sanan palvelukseen? Ylittikö hän sen toimivallan, mikä kaikilla kristityillä on pysyväisesti? Ottiko hän itselleen jonkun suuremman vapauden kuin sen, mistä Paavali puhuu kirjoittaessaan: "Jos jollekulle tykönä istuvalle ilmoitus tapahtuu, niin olkoon ensimmäinen ääneti." (1. Kor. 14: 3). Tai Pietari, kun hän sanoo: "Ilmoittakaa hänen voimaansa." (1. Piet. 2: 9). Sitäpaitsi samasta Apolloksesta tuli myöhemmin lähetyssaarnaaja ilman mitään erityistä vihkimistä tai lähettämistä. Eikä hän täyttänyt ainoastaan saarnaajan (evankelistan) virkaa, vaan hän teki paljon hyödyllistä niiden keskuudessa, jotka olivat jo tulleet uskoon. – Niin on myös jokainen kristitty velvollinen menettelemään heti, kun hän näkee seurakunnan kärsivän Jumalan sanan puutetta ja tuntee omaavansa kyvyn toimittaa jotakin. Sen hän on velvollinen tekemään, vaikka vielä yksikään seurakunta ei olisi hänen palvelustaan pyytänyt. Vielä suuremmassa määrin tämän täytyy olla pätevä, kun hän tulee suoranaisesti kehoitetuksi tai samoin oikeutettujen veljien tai koko seurakunnan valitsemaksi.

Muita esimerkkejä meillä on Stefanuksessa ja Filippuksessa, jotka olivat ainoastaan saaneet käskyn palvella pöydän ääressä, mutta yhtä kaikki Stefanus teki suuria ihmeitä kansan keskellä. Hän väitteli synagoogan kanssa ja voitti juutalaisten seurakunnan Hengen sota-aseilla, se on, Sanan kautta (Ap. t. 8: 5-39). Mikä heidät oikeutti siihen? Millä valtuudella he tämän tekivät? He eivät varmasti olleet kenenkään valitsemat tai käskemät, vaan kun he näkivät, että siltä taitamattomalta kansalta puuttui Sana ja että siis oli Sanan palveluksen tarve, ja kun tilaisuus tarjoutui, menettelivät he oma-aloitteisesti yhteisen oikeuden voimasta. Kuinka paljon suurempi syy heillä olisi ollut tehdä tämä, jos usea henkilö tai koko seurakunta olisi heidät valinnut ja kehottanut siihen?

Jos nyt se kamaripalvelija, joka kääntyi Filippuksen kautta, jäi kristityksi - niin kuin meillä on syytä olettaa – niin on uskottavaa, että hän vuorostaan on opettanut monta Jumalan sanassa. Hänellähän oli käsky "julistaa hänen voimaansa, joka meitä on kutsunut pimeydestä ihmeelliseen valkeuteensa" (1. Piet. 2: 9). Jos hän sen teki, niin taisivat myös monet tulla uskoon hänen saarnansa kautta, sillä Jumalan sana ei tyhjänä palaja (Jes. 55: 11). Tästä uskosta on siinä tapauksessa tullut seurakunta, ja tämä seurakunta on sitten Sanan kautta ottanut vastaan ja alkanut käyttää valtuutusta saarnata, kastaa ja toimittaa kaikkia aikaisemmin mainittuja papillisia virkatehtäviä. Kaiken tämän on siinä tapauksessa toimittanut tämä yksi ainoa kamaripalvelija, ja ainoastaan hänen uskonsa voimasta ja sillä valtuutuksella, jonka hän oli saanut kasteessa, koska hänen kotimaassaan ei ollut muuta palvelijaa toimessa suorittamaan semmoista.

Sen tähden, rakkaat herrani, on ainoastaan kysymys siitä, että te annatte varustaa itsenne järkkymättömällä ja kallionlujalla uskolla! Sillä jos todellakin tahdotte edistää ja täyttää isänmaanne tarvetta, niin vaaditaan ennen kaikkea urhoollista ja miehen ikään ehtinyttä uskoa. Me emme myöskään ole kirjoittaneet tätä kenenkään muitten kuin kristittyjen tähden. Ei-uskovat eivät ymmärrä, mistä me puhumme. Heille sillä ei ole mitään merkitystä, onko heillä piispoja vai ei, koska he eivät ole kristittyjä eivätkä muodosta mitään Jumalan kirkkoa. He eivät anna vakuuttaa itseään päivänselvilläkään raamatunpaikoilla ja esimerkeillä. Heidän mielestään päin vastoin semmoiset tyhmyydet kuten läiskän parturointi, voitelu ja koreat papinkaavut ovat paikallaan siitä huolimatta, että semmoisilla asioilla ei ole tukea Raamatussa, ei sanassa eikä esimerkissä. He pitävät niistä kiinni vain sen tähden, että ne kuuluvat vanhaan tapaan ja käytäntöön ja saavuttavat massan kiitoksen.

Mutta hurskaan kristityn täytyy sulkea silmänsä kaikelle ulkonaiselle ja tilapäiselle ja katsoa ainoastaan oleellista, joka on Jumalan selkeä sana, sekä vahvalla uskolla luottaa siihen, että hän tulee kykenemään ja saamaan kaiken sen, mistä hän tietää itsellään olevan lupauksen Raamatussa.

Tätä saatetaan tulla väittämään vastaan, että tämä on jotakin aivan uutta, johon yksikään ihminen ei ennen ole rohjennut. Kukaan ei aikaisemmin ole tällä tavalla valinnut ja lähettänyt piispoja. Tähän vastaan ainoastaan, että se tapa, jota olen kuvaillut, on yhdenmukainen asian ikivanhan käsityksen kanssa, apostolien ja heidän opetuslastensa esimerkkien vahvistama. Juuri paavilaisten mustilla keinoilla ja kirotulla opilla tämä käytäntö tuli hyvin varhain poistettavaksi ja lakkautettavaksi. Sen tähden meidän tulee sitä innokkaammin repiä ylös heidän ruttotautista väärinkäytöstään - mikä itse asiassa on se, mikä on uutta – ja sen sijaan tuoda takaisin ja seurata sitä alkuperäistä kirkkokäytöstä ja sitä vanhaa Jumalan huoneen järjestystä. Ja vaikka käytäntö olisi jotakin aivan uutta, ei sittenkään pidä antaa itse uutuuden peljättää. Vallitkoon ja hallitkoon ainoastaan se siunattu Sana yksin, sillä Jumalan sana on tässä vastaansanomaton ja selvä ja sisältää riittävän valtuutuksen ja painokkaan määräyksen, ja sielujen hätä vaatii ehdottomasti sellaisen askeleen.

Mutta sano minulle, eikö kaikki, mitä usko vaikuttaa, ole pohjimmiltaan jotakin uutta? Eikö tämä virka ollutkin jotakin uutta apostolien aikana? Kun Abraham uhrasi poikansa, eikö se ollut jotakin uutta, ja niin myös, kun Israel kävi läpi Punaisen meren? Tai eikö ole jotakin minulle aivan uutta, kun minä kuoleman kautta käyn sisälle elämään? Kaikessa, mikä koskettaa uskoa, tulee kysymykseen pelkästään pitää katseensa suunnattuna Jumalan sanaan, eikä tarttua siihen, mikä on uutta, sillä jos tahtoo pahentua itse uutuuteen, niin joutuu lopulta luopumaan uskosta jokaisen Jumalan sanan kohdalla. Sen tähden, rakkaat veljet, uskokaa ainoastaan Jumalan sanaan, niin ette tule tuntemaan itseänne vaivautuneeksi sen tähden, että omaksutte jotakin uutta! Palatkaa ajatuksessanne omaan kokemukseenne, jos se nyt on juuri uutuuskohta, joka aiheuttaa teille epäilyksiä ! Miksi ette ajatelleet samoin, kun yksin nousitte paavia vastaan ja pelkäämättä uskalsitte kaiken Jan Husin hengessä? Eiköhän sekin ollut jotakin uutta, jota kukaan ei aikaisemmin ollut yrittänyt? Vielä tänä päivänäkin teidän kapinanne on maailman silmissä jonakin, mikä on vastoin sitä, mihin on totuttu. Ja kuitenkin uskalsitte silloin ottaa tämän askeleen, vaikka ette sillä kerralla tienneet Raamatun olevan yhtä kiistattomasti teidän puolellanne kuin nyt tässä asiassa. Kun teillä siinä tilaisuudessa oli rohkeutta toimia, ja turvasitte ja puolustitte sitä oikeutta, joka teiltä oli ryövätty ja melkein täydellisesti kielletty, siitä huolimatta, että sielun hätä ei silloin ollut likimainkaan niin vaikea kuin nyt, miksi ette siis tällä kerralla vaatisi oikeuttanne ja puolustaisi sitä, kun todistettavasti seisotte aseistettuina hampaihin asti Daavidin tornin (Korkea Veisu 4: 4) kilvillä ja sota-aseilla. Ensinnäkin monta sielua on hädässä, ja nöyryyttävä vankeus vaatii sen mitan ja askeleen. Toiseksi oikeutetun vapauden ajatuksen pitäisi rohkaista teitä, kun teillä nyt on sopiva tilaisuus, ja onnistumisen näkökohdat näyttävät hyvin lupaavilta. Jos uusi tilanne toisi mukanaan tiettyjä vaikeuksia, niin ne tulevat loppumaan jonkun ajan kokemuksen myötä. Se, mikä ensin alkuun saattaa näyttää uudelta ja vallankumoukselliselta, tulee vähitellen olemaan merkittävästi helpompi hyväksyä kuin se paavilaisesta sortovallasta eroaminen, johon te jo olette saattaneet itsenne syyllisiksi. Tässä tulee kysymykseen ainoastaan rohkeasti uskaltaa Herran nimeen, niin Jumala on teidän kanssanne! Teidän tulee tarttua asiaan seuraavalla tavalla. Ennen kaikkea teidän pitää huutaa Jumalan puoleen. Rukoilkaa kotonanne ja seurakunnassa, ja sen lisäksi jokainen mielessään huutakoon Jumalan tykö! Sillä se on varmasti tärkeä askel, ei niin paljon sillä perusteella, että se on jotakin epätavallista, mutta paljon enemmän siksi, että se on hengellinen taistelutoimenpide. Sen tähden teroitan tätä, ettette luota omaan voimaan tai omaan viisauteen. Alkakaa asia nöyryydessä, pelolla ja vavistuksella ja oikeamielisellä tunnustuksella! Valittakaa syvästi sitä, että te itse olette syösseet itsenne orjuuteen ja kurjuuteen! Astukaa särjetyin sydämin meidän Jumalamme armoistuimen ja laupeuden valtaistuimen eteen, joka on Jeesus Kristus, meidän sielujemme piispa! (Hepr. 4: 16, 1.Piet. 2: 25). Rukoilkaa häntä sydämestänne, että hän lähettää Henkensä teidän sydämiinne tukemaan teidän työtänne, eli oikeammin sanottuna, vaikuttamaan teissä sekä tahdon että toimituksen! (Fil. 2: 13). Sillä jotta tämä asia alkaisi hyvin ja jatkuisi onnellisesti, on välttämätöntä, että Jumalan voima saa asua teissä. Sen saattaa yksin Jumala antaa, niin kuin Pietari todistaa. (1. Piet. 4: 11).

Sitten kun tällä tavoin olette huutaneet Jumalan puoleen, teidän tulee täysin ja vahvasti uskoa, että hän on uskollinen ja tahtoo pitää lupauksensa, niin että hän antaa, kun te anotte, avaa, kun te kolkutatte ja antaa löytää itsensä, kun te häntä etsitte. (Matt. 7:7

Jer. 29: 13-14). Voitte siis olla vakuuttuneita, että te ette ole ajamassa asiaa, vaan päin vastoin teidät on ajettu siihen. Kun te sitten vapaasti kutsutte kokoon niitä, joiden sydämen Jumala on taivuttanut pitämään sopuisaa veljesyhteyttä teidän kanssanne, niin teidän pitää Herran nimeen jatkaa hiljalleen seuraavalla tavalla: Teidän pitää valita se (tai ne), jotka näette arvollisiksi ja kelvollisiksi palvelukseen. Sen tähden teidän vanhimpanne laskekoot kätensä tämän päälle ja vahvistakoot niin muodoin hänet virkaan ja jättäkööt hänet seurakunnalle. Juuri tällä tavalla teidän ainoastaan tulee hankkia itsellenne paimenet ja piispat! Amen.

Paavali opettaa, millaisia niiden tulee olla, jotka seurakunta saa valita, kun hän sanoo: "Niin pitää siis piispan oleman nuhteettoman, yhden emännän miehen, valppaan, raittiin, siviän, vierasten holhoojan, opettavaisen, ei juomarin, ei tappelijan, ei ilkiän voiton pyytäjän, vaan armeliaan, ei riitaisen eikä ahneen, joka oman huoneensa hyvin hallitsee, jolla kuuliaiset lapset ovat, kaikella kunniallisuudella - mutta jos joku ei taida omaa huonettansa hallita, kuinkas hän Jumalan seurakunnan taitaa hallita? - ei äsken kristityn, ettei hän paisuneena laittajan tuomioon lankeaisi." (1. Tim. 3: 2-6). Katso myös Tit. 1: 5-.

En ole niin näkemässä, että on välttämätöntä välittömästi alkaa käytännössä soveltaa tätä seurakunnanpaimenten valintamuotoa koko Böömissä. Jokainen kylä eli kaupunki voi järjestää valinnan itsekseen, ja toinen paikkakunta voi katsoa mallia toiselta. Niin vähitellen saa valtiopäivillä keskustella, seuraako koko maa tätä kirkkojärjestystä vai ei, jos joku osa tahtoo ottaa sen vastaan välittömästi tai siirtää päätöksenteon toistaiseksi tai jos ei tahdo ollenkaan antautua mihinkään uuteen järjestykseen. Uskoon ei nimittäin tule pakottaa ketään, vaan pitää antaa Pyhälle Hengelle sijaa ja antaa hänelle se kunnia, että antaa hänen vaikuttaa mitä hän tahtoo.

Ei myöskään ole odotettava, että kaikki pitävät tästä kirkkojärjestyksestä, erikoisesti kun se tulee niin yllättäen. Teidän ei pidä sen tähden huolestua, vaikka ette saisikaan ajetuksi läpi mitään täydellistä yhtenäisyyttä näissä kappaleissa. Mitä suuremman vastustuksen saatte, sitä suuremman kiivauden tämän asian puolesta sen pitäisi antaa teissä herättää. Aluksi riittää, että vain jotkut harvat näyttävät esimerkkiä muille, että kun on saavutettu hyvä käytäntö, he saattaisivat vetää monta perässään.

Mutta jos Jumala tahtoo antaa yritykselle menestyksen, niin että useammat paikkakunnat valitsevat tällä tavalla piispansa, niin nämä voivat sitten halutessaan kokoontua valitakseen yhden tai useampia joukostaan olemaan heidän esimiehensä, joka palvelee ja käy katsomassa heitä, samalla tavalla kuin Pietari vieraili seurakunnissa, josta voimme lukea Ap. t. 8: 14- ja Ap. t. 9: 32-. Tällä tavalla koko Böömi lopulta saisi oikeutensa hyväksytyiksi ja tulisi oikeaksi evankeliseksi arkkipiispakunnaksi ja sillä olisi kirkonjohtajat, jotka eivät ole rikkaat tavaransa ja kultansa takia tai valtavat arvovallaltaan, vaan rikkaat kaikenlaisista armolahjoista ja heillä olisi tilaisuus ahkerasti vierailla seurakunnissa.

Mutta jos te vielä olisitte liian raihnaiset uskon puolesta omaksumaan tätä vapaata ja apostolista tapaa asettaa pappeja, niin no, kai me sitten saamme vielä jonkin aikaa kärsiä teidän heikkouttanne ja antaa teidän pitää niitä, jotka paavilaiset ovat teille vihkineet, niin kuin esimerkiksi Galluksen[14] ja hänen vertaisensa. Heidän palveluksensa on paljon paremmassa arvossa pidettävä kuin paavilaisten piispojen. Mutta antakaa sitten näitten miesten kutsua, lähettää ja asettaa opetusvirkaan niitä, joita he näkevät siihen kelvollisiksi – jos ne vain mielestänne ovat soveliaat – kaikki yhtäpitäväisesti Paavalin opin kanssa ja niitten ohjeitten kanssa, jotka olette tässä saaneet. "Piispa" merkitsee nimittäin pyhän Paavalin kielenkäytössä miestä, jolle on uskottu Sanan palvelu, ja tässä tarkoituksessa Gallus on todellakin oikea piispa. Sitä hän on siitä huolimatta, että hänellä ei ole sauvaa, myssyä tai muita piispan upeuksia, millä onkin vain pyritty vetämään kansan huomio puoleensa ja antamaan rahvaalle jotakin töllistelemistä. – Tämän myönnytyksen annamme teille, kunnes olette kypsyneet ja vahvistuneet ja saaneet oikean ymmärryksen, mihin Sanan rajoittamaton vaikutusvalta perustuu.

Sitä vastoin varoittaisin mitä ankarimmin millään tavalla ottamasta vastaan ja tunnustamasta paavilaista vihkimystä tai niitä, jotka ovat sillä tulleet merkityiksi, sillä se ei ole sen laatuista, että sen voisi hyväksyä ilman syntiä ja epäuskoa ja ilman suurta vaaraa sieluille.

Mutta jos te nyt joutuisitte epäilysten ahdistamiksi ja levottomiksi siitä ajatuksesta, että ette ehkä olekaan mikään Kristuksen seurakunta, eli ette voi lukea itseänne Jumalan kansaksi, niin tahtoisin sanoa, etteivät ulkonaiset tavat ole kirkon tuntomerkki, vaan ainoastaan Jumalan sana, niin kuin Paavali sanoo: "Jos. . . joku uskomatoin ja oppimatoin tulisi. . . lankeais kasvoillensa ja rukoilis Jumalaa tunnustain, että Jumala olis totisesti teissä."

(1. Kor. 14: 24-25). Mutta nyt on aivan selvää, että Jumalan sana ja Kristuksen tunteminen runsaasti asuvat teidän keskellänne. Ja kuinka tahansa yleensä tulee käymään, niin Jumalan sana ei voi jäädä hedelmättömäksi, vaikka se kuinka vähän jättäisi jälkiä kuulijoitten elämänmenoon. Varmasti kirkko on heikko syntiensä tähden, mutta sen puutokset eivät kohdistu Jumalan sanaan. Sen jäsenethän tekevät syntiä, mutta kuitenkin he tuntevat ja tunnustavat Sanan eivätkä kiellä sitä. Ja ihmisiä, jotka tällä tavalla kiittävät ja tunnustavat Sanan, ei saa hylätä, vaikka he eivät komeilisikaan millään ihmeellisellä pyhyydellä, niin kauan kuin he eivät enää elä julkisissa paheissa. Sen tähden teidän ei tarvitse epäillä, etteikö kirkko olisi teidän keskellänne, vaikkapa ei olisi kuin kuusi tai kymmenen henkilöä, jotka pitävät kiinni Sanasta. Sillä kaikki, mitä he tässä asiassa päättävät – yhdessä semmoisten kanssa, jotka eivät vielä ole omistaneet itselleen Sanaa, mutta mielellään suostuvat siihen - sen saa epäröimättä katsoa Jumalan työksi, kunhan he toimivat nöyryydessä ja rukouksessa, jota tässä on aikaisemmin osoitettu.

Lopuksi en tahdo kätkeä pelkoani ja pahoja aavistuksiani, että kaikkein eniten uskallusta vaativa ja suurin este tämän suunnitelman läpiviemisessä tulee olemaan se risti, joka epäilemättä on oleva seuraus työstänne. Sillä risti seuraa aina jokaista asiaa, joka on Jumalasta. Saatana ei nuku koskaan. Hän huomaa sangen hyvin, mitä me tällä askeleella ajamme takaa. Ja sen tähden hän ei varmaankaan tule istumaan kädet ristissä tai päästämään yhtään tilaisuutta käsistään tehdä väkivaltaista vastarintaa. Hänhän on tämän maailman ruhtinas, ja hän panee merkille meidän aikomuksemme, niin kuin mekin tunnemme hänen suunnitelmansa.

Se risti, mitä minä tarkoitan, on, että tämän maailman vallanpitäjät ja pakanoitten ruhtinaat eivät tule sallimaan myötäkäymistä tälle asialle. He tulevat kyllä estämään teitä kielloillaan ennen kuin olette ehtineet saada valmiiksi mitään päätöstä siitä, kuinka aloitatte. Sillä kun hän, joka ei ole ainoastaan tämän maailman ruhtinas, vaan myös sen jumala, huomaa joukon asioita, joihin käydä käsiksi, kyllä hän alkaa liikkua uskottomien sydämissä. Ei ole siis yhtään toiveita siitä, että saatte toimittaa tätä asiaa ulkoisen rauhan ja levollisuuden vallitessa. Sen tähden teidän tulee valmistautua mitä vahvimpaan vastustukseen ja niin pelottaviin myrskyihin, että tulee näyttämään siltä kuin pieni kirkkolaiva tulisi niin täytetyksi aalloilla, että se alkaa vajota ja painua pohjaan.

Tämän edessä en voi antaa teille muuta lohdutusta kuin pikku sanasen Pietarilta: "Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä." (Ap. t. 5: 29). Sillä kun me tiedämme, että se asia, johon ryhdytte, on pyhä ja Jumalalle otollinen – niin kuin tässä tapauksessa todella on - niin teidän pitää vain ohjata satamaa kohti ennen kalliota ja urhoollisesti uhmata tuulta ja aaltoja, jotka nousevat teitä vastaan pelottaakseen teitä. Antakaa rajuilman tulla ja pitäkää sen keskellä kiinni lupauksesta, että rauha ja lepo, armo ja kunnia tulevat olemaan sen ihmisen osana, joka on vahvasti päättänyt seurata Jumalan otollista tahtoa.

Herra Kristus ei ole millään muotoa heittänyt tätä paloa maailmaan ja sillä kiusannut julmaa Behemotia, että hänellä olisi jotakin pahaa mielessään teitä kohtaan. Asia ei ole niin kuin Job aikanaan ajatteli, vaan Herra tekee tämän sen tähden, että hän tahtoo kasvattaa meitä ja opettaa meitä ymmärtämään, että lähtö ei ole riippuvainen meidän varsin heikoista voimistamme vaan Jumalan valtavasta käsivarresta. Hän menettelee niin, että me emme antaisi itsellemme kunniaa tai muulla tavoin ylvästelisi Jumalan armosta, vaan sen sijaan olisimme kokonaan luottamatta omiin voimiimme ja Raamatun monien kehoitusten mukaisesti vaikenisimme hädässämme ja antaisimme Hänen sotia edestämme ja ymmärtäisimme, että hän juuri meidän heikkoudessamme voi murtaa kaikki vallat ja kaiken vastustuksen. Pysyessämme hiljaa hän tyynnyttää meren ja myrskyn, niin kuin on kirjoitettu: "Kääntymisellä ja hiljaisuudella te tulette autetuksi." (Jes. 30: 15), ja: "Sillä Herra on oikeuden Jumala. Autuaat ovat kaikki, jotka häntä odottavat." (Jes. 30: 18).[15]

Juuri tämän vastustuksen, jonka saatte kokea ruhtinaitten ja mahtavien taholta, pitäisi kaikkein eniten rohkaista teitä viemään asian päätökseen. Sillä tämä teidän pitäisi käsittää vahvana vakuutena ja vahvistuksena siihen, että se työ, jonka olette aloittaneet, on Jumalasta, ja että Jumala, jonka Sanan te omistatte, on teidän kanssanne. Jos tämä neuvo olisi maailmasta, niin ei maailma ainoastaan sallisi sitä, vaan se myös pitäisi suunnitelmasta niin kuin omastaan. (Joh. 15: 19). Mutta koska se nyt ei ole tästä maailmasta, vaan se on Jumala itse, joka on pannut sen meidän sydämellemme, niin maailma, kaukana sallimisesta tulee vihaamaan ja vainoamaan sitä. Mutta olkaa hyvällä mielellä! "Te olette Jumalasta ja olette heidät voittaneet, sillä se, joka teissä on, hän on suurempi kuin se, joka maailmassa on. " (1. Joh. 4: 4). "Minä olen voittanut maailman." (Joh. 16: 33). Ja vieläpä jos siltä näyttäisi, että kaikki raunioituisi kauheissa myrskyissä ja sisäisessä epäsovussa niin, että ei-uskovat alkavat pelätä taivaan sortuvan maahan, niin ei se merkitse mitään. Sillä meidän sankarimme ei kalpene salamoitten eikä ukkosen jyrinän edessä. Hän ei pelästy, kun synkät pilvet peittävät taivaan, eikä vapise, vaikka kuinka tuuli ulvoisi ja rajuilma raivoaisi. Meidän kalliomme pysyy turvallisesti kaikessa tässä ja odottaa rauhallisesti parempaa ilmaa, joka epäilemättä on tuleva.

Älkää sen tähden pelätkö! "Älkäät peljätkö, älkäät vavisko tätä suurta joukkoa, sillä ette te sodi, vaan Jumala. . . ainoastansa käykäät edes, seisokaat ja katsokaat Herran autuutta, joka on teidän kanssanne. Juuda ja Jerusalem, älkäät peljätkö ja älkäät hämmästykö, menkäät huomenna ulos heitä vastaan, Herra on teidän kanssanne." (2. Aik. 20: 15-).

Ei se ole millään tavalla uutta tai merkillistä, että tämän maailman ruhtinas raivoaa, kun hän näkee valtakuntansa uhatuksi. Hän tietenkin tahtoo pitää kotonsa rauhassa (Luuk. 11: 21), mutta kun hän näkee, ettei se enää menesty, niin hän tekee kaikkensa ja pitää niin villiä ja mieletöntä rähinää kuin suinkin voi. Mitäpä muutakaan hän voisi? Niin hän kiertää ympäri niin kuin kiljuva jalopeura ja etsii, kenet hän voisi niellä (1. Piet. 5: 8). Kun Jumala on meille varoitukseksi esittänyt hänet hänen oikeassa kuvassaan, kuinka me silloin voisimme kuvitella, että perkele joskus tulisi siveämmäksi? Eikö meidän sen sijaan tulisi varustaa itseämme kaikilla Jumalan sota-aseilla seisoaksemme häntä vastaan vahvoina uskossa?

Seisokaa sen tähden lujina, rakkaat herrat, ja taistelkaa kuin miehet! Ottakaa Hengen voittoisa ja kaikkivoiva miekka, joka on Jumalan sana. (Ef. 6: 17). Järkkymättömällä uskolla saa tehdä urhoollisen vastahyökkäyksen, tai sitten saa pysyä kotona ja ryömiä uunin taakse. "Sillä ei meillä ole sota verta ja lihaa vastaan, vaan pääruhtinaita ja valtoja vastaan, maailman herroja vastaan, jotka tämän maailman pimeydessä vallitsevat, pahoja henkiä vastaan taivaan alla." (Ef. 6: 12).

Teidän vaikean hätänne takia olen nyt kaikessa yksinkertaisuudessa puhunut oikeasta tavasta asettaa kirkon palvelijat. Olisin hyvin tyytyväinen, vaikka en olisikaan tällä onnistunut saamaan muuta aikaan kuin että kelvollisemmat ja ymmärtäväisemmät miehet ottaisivat asian harkittavakseen ja lausuisivat mielipiteensä aiheesta. Sillä ei meillä kaikilla ole samat lahjat jokaiseen tehtävään, vaan armolahjat ovat moninaiset ja eri tavoin jaetut. (1.Kor. 12: 5-6). Mutta meidän Herramme on sama, ja Hän ei vaikuta ainoastaan yhdessä ja toisessa meistä, vaan kaikissa, ei niin kuin meidän mielemme on, vaan niin kuin Häntä miellyttää. Jollakin toisella kerralla tulevaisuudessa toiset tulevat, tai mahdollisesti minä itse tulen osoittamaan, kuinka messu pitää muuttaa, ja kuinka jumalanpalvelu kaikkine kirkollisine menettelytapoineen pitää uudistaa perustusta myöten. Mutta sen, joka on määrätty Evankeliumin palvelijaksi, pitää olla voimissaan hallitakseen itsensä näissä kappaleissa, jos hän vain seuraa sitä opetusta, jonka Herra on antanut, joka hänet on voidellut.

Tällä hetkellä siinä on kylliksi, jos me rukouksella ja anomisella saamme oikeita Sanan palvelijoita Jumalalta, ja jos meidät ne saatuamme katsotaan sen arvoisiksi, että saamme ne pitää ja iloita niistä.

[1] (Lat. sanasta congregare = koota laumaan). Luonteenomaista kongregationalismille on erillisen paikallisseurakunnan täydellisen itsenäisyyden vaatimus.

[2] Tarkoittaa tonsuuria (lat. tonsu’ra, leikkaus), jolla alun perin nimitettiin sitä seremoniaa, jossa hengelliseen säätyyn astuvan päälaki ajeltiin. Se tuli sittemmin myös itse kampauksen nimeksi, joka 500-luvulla tuli palvelemaan ulkonaisena tuntomerkkinä maallikon ja hengellisen säädyn edustajan välillä. Seppeletonsuuria (corona Petri) kannettiin roomalaisessa kirkossa 1700-luvulle asti. (Nykyisin ajellaan ainoastaan pieni osa päälaelta). Kreikkalainen tonsuuri (corona Pauli), jonka tuntomerkki on, että kaikki tukka pään etupuolelta poistetaan, oli ennen kreikkalais-ortodoksisen kirkon hengellisten tuntomerkki.

[3] Luther tarkoittaa character indelebilistä (lat. lähtemätön luonne tai piirre), merkkiä, joka roomalaiskatolisen opin mukaan meistetään vihkimisessä papin sieluun, ja jota hän sen jälkeen ei koskaan voi kadottaa. Tämän kesto-ominaisuuden katsotaan antavan hänelle vallan konsekroida (vihkiä, siunata) ja siinä yhteydessä kyvyn uhrata messu-uhria. Katkeamaton apostolinen vallanperimys katsotaan tämän vallan omistamisen ehdoksi. Ajatus on, että Kristus antoi Pietarille vallan hallita sakramenttiä. Pietari antoi sen edelleen seuraajilleen. Nämä ovat sitten katkemattomassa ketjussa jättäneet sen sille, jolla nyt katsotaan sen vallan olevan. Roomalainen kirkko puhuu myös kasteen ja konfirmaation yhteydessä character indelebilisistä – hengellinen erityispiirre, joka ei koskaan voi kulua pois täydellisesti.

[4] Alun perin käskynalaisen papin titteli. (Tanskassa, Norjassa ja Suomessa titteli vastaa komministeriä tai lehtoria). Kappalainen saattoi olla yksityispappi jonkun yksityisen ihmisen, esim. linnanherran luona, tai jonkun piispan sihteeri tai apupappi. Monet kandidaatit vihittiin nk. benefiiseiksi (läänin-, läänitys-), (=hyväntekeväisyys-). Seurakunnallinen palvelu ja sielunhoito, murheellista kyllä, jäi kaikkea hallitsevan messu-uhrin varjoon.

[5] Moabilaiset palvelivat Baal-Peoria (hebr. Peorin herra). Bileamin neuvosta midianilaiset viettelivät kerran Israelin lapset palvelemaan Baal-Peoria, mikä vaati 24000 israelilaisen hengen (4. Moos. 25).

[6] Jan Hus (n.1369-1415) syntyisin talonpoikaistalosta, Husinecin kylästä, Etelä-Böömistä. Teologi ja akatemian opettaja. Vihittiin papiksi 1401. Kutsuttiin 1402 Prahan Betlehemkappelin saarnaajaksi, jonka kaksi kansalaista olivat perustaneet, jotka halusivat, että Jumalan sana saarnattaisiin tshekiksi. Kiivaana saarnavirassaan Hus liittyi reformaatioliikkeeseen, joka oli muodostunut Böömiin jo keisari Kaarle IV:n aikana. Jonkun ajan yhteisymmärryksen jälkeen Prahan arkkipiispa erosi Husista loukkaannuttuaan tämän häikäilemättömistä hyökkäyksistä vallitsevaa siveettömyyttä" vastaan. Kun saksalaiset paavinmieliset opettajat ja opiskelijat olivat muuttaneet Leipzigiin, Husista tuli 1409 Prahan yliopiston rehtori. Oltuaan kauan syytettynä vaikutteiden ottamisesta englantilaiselta uskonpuhdistajalta John Wycliffeltä, Hus joutui avoimeen sotaan kuurian kanssa suun-nattuaan kovan kritiikin anekauppaa vastaan. Levottomuudet puhkesivat. Hus julistettiin pannaan ja hän joutui lähtemään Prahasta, joka suljettiin interdiktiin. Omistettuaan pari vuotta kirjalliselle toiminnalle ja julistukseen maaseudulla hän saapui 1414 Konstanzin kirkolliskokoukseen vastatakseen näkökohdistaan. Keisari Sigismund rikkoi antamansa turvalu-pauksen. Paavin käskystä Hus vangittiin. Häneltä evättiin mahdollisuus puolustautua julkisesti Raamatun tuella. Kun hän kieltäytyi peruuttamasta niitä teesejä, jotka hänen kirjoituksistaan koottiin, hänet luovutettiin 7 kuukauden vankeuden jälkeen maallisen viranomaisen poltettavaksi. Tuomio pantiin täytäntöön 6.7.1415, ja Jan Husin tuhka siroteltiin Reiniin.

[7] Prahan Hieronymus (n.1365-1416) böömiläinen aatelinen. Opiskeltuaan Saksassa, Ranskassa ja Englannissa, jossa hän Oxfordissa tutustui John Wycliffen oppeihin, hän asettui Prahaan. Husin ohella hän otti osaa sotaan paavin erehtymättömyyttä vastaan. Tultuaan vangituksi Konstanzin kirkolliskokouksessa hän joutui kieltämään Wycliffen, Husin ja oman teologisen katsantokantansa. Kun hän perui kieltämisensä, hänet tuomittiin kerettiläisenä poltettavaksi, ja hän kuoli roviolla 30.4.1416.

[8] Georg Poděbradysta (1420-71), böömiläinen aatelismies, joka 1444 tuli utrakvistisen puolueen johtajaksi Husin seuraajien keskellä. 1448 hän valtasi Prahan, ja 1451 keisari tunnusti hänet Böömin kuvernööriksi. Vuotta myöhemmin hän valitutti itsensä valtakunnanhoitajaksi ja järjesti 1458 niin, että hänet valittiin kuninkaaksi. 1459 hänet kruunattiin hänen sitouduttuaan salaisella valalla palauttamaan katolisen kirkon Böömiin. Utrakvistilaiset pakottivat hänet kuitenkin rikkomaan paavin kanssa tekemänsä sopimuksen, ja 1464 Pius II julisti hänet pannaan. Kaksi vuotta myöhemmin Paavali II syrjäytti hänet. Sota puhkesi, ja Georgin katoliset viholliset valitsivat unkarilaisen Mattias Corvinuksen uudeksi kuninkaaksi.

[9] ”niin ei salvaa kirous ilman syytä” ruots. Lähdeteos ”så far en oförtjänt förbannelse förbi” siis suomeksi: ”niin menee perusteeton kirous ohi”, tai näin: ”niin raukeaa perusteeton tuomio tyhjään” vapaammin käännettynä. /LK 2007-02-05/

[10] Nero, Rooman keisari 54-68 jKr. Neron hallituskaudella puhkesivat ensimmäiset tunnetut kristittyjen vainot Palestiinan ulkopuolella.

[11] Assurbanibal (kr. kutsuttu Sardanapalos), assyyrialainen kuningas, 668-626 jKr.

[12] Luostarilupaukset köyhyyden, siveyden ja kuuliaisuuden vaatimuksineen.

[13] Huomautus vanhemmassa ruotsalaisessa painoksessa: Heidän ei pidä käsittää näitä Lutherin sanoja niin kuin hän tahtoisi suositella naissaarnaa tai että nainen kastaa. Hän tahtoo vain osoittaa, etteivät laikkuparturoidut tai mitkä tahansa muut ole se, mikä antaa kasteelle tai sanoille erityisen painon ja merkityksen, vaan kaste on sama ja sana myös, jos nainen tai pappi sen jakaa tai sanoo.

Kirjoituksessa "Evankelinen papinvirka" Luther sanoo: "Mutta on tosi, että Pyhä Henki on tässä virassa tehnyt poikkeuksen naisten kohdalla... niin kuin siellä täällä Paavalin epistolassa lukee", jonka jälkeen hän viittaa 1.Tim.3:2 ja 1.Kor.14:34, samoin kuin itse luomisjärjestykseen, jossa hän siteeraa 1.Moos.3:16.

Kirjeessä Eberhard von der Tannenille Luther puhuu ajatuksella, että muutamissa VT:n paikoissa on näennäinen perustus antaa naisille valta saarnata kirkoissa. Hän jatkaa: "Tällä kerralla jätämme sikseen, millä oikeudella sellaiset naiset Vanhassa Testamentissa ovat opettaneet ja hallinneet. Varmaa on, että he eivät tehneet sitä kiertävinä valhesaarnaajina, ilman kutsua eli ainoastaan oman jumalisen innon ja janon ajamina. Muutoin ei Jumala olisi ihmeillä ja suurilla töillä sinetöinyt heidän virkaansa ja yritystään. Mutta Uudessa Testamentissa Pyhä Henki säätää apostoli Paavalin kautta, että naisten pitää vaieta kirkossa ja seurakunnassa, ja sanoo: "Se olkoon Herran käsky" (1.Kor.14:34), vaikka hän tiesi hyvin, kuinka Joel ennemmin oli julistanut, että Jumala tahtoi myös neitsyittensä päälle vuodattaa Henkensä, ja sitäpaitsi hän oli nähnyt Filippuksen neljän tyttären profeteeraavan (Ap.t.21: 9). Mutta seurakunnassa eli kirkossa, jossa saarnavirka on, heidän pitää vaieta ja sanoa amen, sekä kodeissaan lukea ja keskenään opettaa, kehottaa, lohduttaa ja vieläpä selittää Raamattua niin hyvin kuin taitavat."

[14] Gallus Cahera. Katso esipuhe.

[15] Luther lainaa myöskin apokryyfistä Viisaudenkirjaa, jossa lukee Viisaudesta ja vanhurskaasta: ”Ja oli hänen kanssansa, kuin hänelle vääryyttä tehtiin niiltä, jotka hänelle tekivät väkivaltaa, ja teki hänen rikkaaksi; ja suojeli häntä vihamiehiltänsä ja varjeli niiltä, jotka häntä ajoivat takaa; se antoi hänelle voiton väkevässä taistelemisessa, että hän ymmärtäis jumalisuuden olevan voimallisemman kaikkia.” (10: 12)