N:o 27 3 SUNNUNTAINA PÄÄSIÄISESTÄ

Totisesti, totisesti sanon minä teille: Teidän pitää itkemän ja parkuman, mutta maailma iloitsee. Te tulette murheellisiksi, mutta teidän murheenne käännetään iloksi. Joh.16:20.

Tätä murhetta, joka Jumalan mielen jälkeen on, ei yksikään särjetty * sielu saata välttää. Joka tahtoo kristityksi tulla, niin käännetään tämä hengellinen murhe iloksi, koska yksi katuvainen sielu rupee uskomaan, että hänen syntinsä ovat anteeksi annetut. Mutta tämä murhe, joka Jumalan mielen jälkeen on, ei tule suruttomille ihmisille koskaan. Jos Jumala välistä panee heidän päällensä maallisen murheen, niin kuin Hän teki Israelin lapsille, eivät he sentähden tee parannusta. Sillä maallinen murhe ja vastoinkäyminen maailmassa alentaa vähäisen sitä luonnollista ylpeyttä, mutta juuri harva ihminen tulee sen maallisen murheen kautta oikein tuntemaan syntiänsä. Koska Jumala maallisen kurituksen kautta oli rangaissut Israelin lapsia, tuli heidän ylpeytensä sen kautta vähäisen lyödyksi, niin että he tunnustit, että he olit syntiä tehneet isäinsä kanssa, ja heitit sen ulkonaisen epäjumalitten palveluksen. Mutta ei he sen tähden tulleet oikein heränneeksi, paitsi muutampia sieluja, jotka maallisesta kurituksesta olit ottaneet esimerkin, kuinka suuressa turmeluksessa ihminen on.

Me näemme vielä nytkin, että maailman risti ei tee ihmistä kristityksi. Moni ihminen on niin köyhä maailmassa, ettei hän tiedä, mitä hänen pitää syömän. Mutta ei moni ihminen opi ruumiin köyhyydestä tuntemaan hengellistä köyhyyttä. Moni köyhä on ylpiä vielä, vaikka hänen täytyy aivan muitten armosta elää. Ei köyhyys jaksa vanhaa Adamia taamata¹, ja luonnollista ylpeyttä hävittää. Moni on suuressa murheessa maailmassa, eikä sen tähden tule hänelle se hengellinen muret, joka Jumalan mielen jälkeen on. Moni on raadollinen ja alastoin maailmassa, eikä sen tähden tunne hengellistä alastomuutta. Muutamat köy-hät ottavat vielä köyhyyden autuuden perustukseksi, ja luottavat sen päälle, että he tulevat autuaaksi köyhyytensä tähden. Mutta jos maallinen rikkaus ei auta ketään autuuteen, ei taida köyhyyskään auttaa. — Sillä moni rikas ajattelee myös näin: Koska Jumala on antanut minulle näin paljon maallista siunausta, vissimmästi Hän on mielistynyt minuun. Ja niin muodoin tekee rikas sen päätöksen, että koska Jumala on katsonut häntä mahdolliseksi saamaan niin paljon tavaraa ja omaisuutta, vissimmästi Hän myös antaa taivaallista tavaraa. Mutta se on tietämätöin, ystäväni, kuka sinulle on antanut niin paljon omaisuutta. Sinä luulet, että Jumala on antanut. Mutta minä luulen, että maailman ruhtinas on antanut useimmille rikkaille tavaran ja omaisuuden. Mutta jos vielä Jumala olis antanut jollekulle, joka ei ole vääryydellä koonnut, et sinä sen tähden ole Jumalalle otollisempi, jos et tule kristityksi.

Kaikki köyhät ajattelevat luonnollisessa tilassa: Ilmankin Jumala antaa minulle paremman tavaran ja omaisuuden, koska Hän ei ole katsonut minulle maailman tavarata. Mutta tiedätköpä sinä, kuka sinun on köyhäksi tehnyt? Sinä lykkäät kaikki Jumalan päähän,² vaikka sinä olet kuka tiesi itse syypää siihen, että sinä olet köyhä, koska väärin olet käyttänyt ruumiin ja sielun voimat. Olet kuka tiesi haaskannut omaisuutes juopumuksen, koreuden ja laiskuuden kautta. Olet pilannut terveyden sen saman juopumuksen ja haureuden kautta, taikka prameuden ja kerskaamisen kautta. Ja sitten sinä sanot: Jumala teki minun köyhäksi tässä maailmassa, ilmankin Hän antaa minulle paremman tavaran toisessa maailmassa. Mistäpä sinä tiedät, kuka sinun on köyhäksi tehnyt? Minä luulen että maailman jumala on tehnyt suruttomat rikkaaksi väärällä kaupalla. Ja muutamat hän on tehnyt köyhäksi juopumuksen, koreuden ja laiskuuden kautta. Jos rikkaus ei kelpaa autuuden perustukseksi, ei suinkaan maallinen köyhyyskään kelpaa autuuden perustukseksi. Vaan molemmat, sekä rikkaat että köyhät pitää puikiman helvetissä, jos totinen katumus ja parannus ei tule.

Jos muutamille kelpaa rikkaus autuuden perustukseksi, ja muutamille köyhyys, kyllä vissimmästi siveyskin kelpaa toisille autuudenperustukseksi, ja toisille kuollut usko, eli varastettu armo. Mutta jos maailman rikkailla ei ole muuta muretta, kuin tavaroista, ja jos maailman köyhillä ei ole muuta muretta, kuin ainoastans vattan ympäri, ei suinkaan siviöilläkään ole sitä muretta, joka Jumalan mielen jälkeen on, sillä heidän siveytensä on heille esteenä, ettei he taida synnin murheessa taikka katumuksessa olla. Mitäs heidän pitäis murehtiman, joilla on niin paljon vanhurskautta ja siveyttä omasta takaa, ettei he tarvitse kerjätä armoa? Kyllä he sen tähden sanovat suulla, ettei he luota siveytensä päälle, mutta sen päälle he kuitenkin luottavat, koska heille ei kartu sen verran syntiä, että se olis katuma väärti. Ilmanki joku silmä näkee, koska ihminen on katumuksessa, että hänellä on muretta. Mutta mistä se muret tulee, se on maailman lapsille tietämätöin. Maailmanlapset katsovat sen turhaksi ja tarpeettomaksi. Niin myös armonvarkaat, koska he näkevät jonkun ihmisen olevan murheessa, luulevat he, että se on yksi ihmeellinen taikaus. Ei net tarvitse koskaan murheessa olla, jotka elävät varkaudella. Ei he tarvitse oikiassa katumuksessa olla, jotka ovat jo äitin kohdussa katumuksen tehneet. He luulevat, että he ovat jo aikaa katumuksen ja parannuksen tehneet, mutta ei he tiedä sen tähden, koska se oikia katumus olis tapahtunut. Kuitenkin omistavat he itsellensä Jumalan armon lupauksia, ja luulevat, että katuvaisten kyyneleet ja huokaukset ovat yksi ihmeellinen taikaus. Mutta kiroukset, tappelukset, juopumukset, ovat heidän mielestänsä kristillisyyden tuntomerkit. Eikä ne sitä katso kummaksi, että lohikäärmeen kyy-neleet vuotavat heidän omista silmistänsä, koska paloviina nousee päähän. Mutta sitä ne katsovat kummaksi, koska he havaitsevat jonkun kristityn itkevän eli huokaavan. Sitä he ihmettelevät, ettei kaikki ihmiset ole niin kuin armon varkaat, maailman perään ankarat, juomarit ja huorat.

Kuitenkin on Jumala sanassansa totinen, koska Hän sanoo, että katuvaisten muret³ käättään iloksi. Jos maailman ilo viimein käättään murheeksi, niin on jo moni katuvainen sielu saanut koetella sen totuuden, että se murhe, joka Jumalan mielen jälkeen on, käättään viimein iloksi, koska nimittäin yksi murheellinen ja katumuksessa oleva sielu saapi sen autuaallisen vakuutuksen, että kaikki hänen syntinsä ovat anteeksi annetut, sen sovinnon kautta, joka Jeesuksen kuolemassa tapahtunut on. Ja me toivomme, että kaikki net sielut, jotka vielä murheessa ovat, pitää saaman sen saman vakuutuksen, että heidän entinen vääryytensä on anteeksi annettu. Vaikka vihollinen tahtoo estää muutampia tulemasta Vapahtajan tykö, koska hän omanvanhurskauden kautta lykkää mah-dottomuuden ja epäilyksen heidän sydämihins, ettei heidän pitäis uskoman, että Vapahtajan armo on vielä suurempi kuin ihmisen synnit. Me tiedämme nimittäin, ettei vihollinen soisi yhtään ainoata sielua vapahdetuksi tulla Vapahtajan armon kautta, vaan siveyden kautta, ja oman parannuksen kautta hän kyllä sois heidän vuovata, niin myös kuolleen uskon kautta. Sillä hän tietää aivan hyvin, että siveys ja oma parannus, ja kuollut usko ei tee hänelle pahaa, koska katuvaiset sielut eivät saa kuitenkaan omantunnon rauhaa, vaikka he kuinka vuovaisit omalla parannuksella ja siveydellä välttää omantunnon soimausta ja kalvamista. Mutta armo, joka annetaan katuvaisille ilman ansiota, armo, joka kuolettaa omantunnon kalvamiset, armo, joka vuotaa sen tapetun Karitsan haavoista, se tekee viholliselle sangen ison haavan, koska hän sen kautta mistantaa⁴ kaikki uskovaiset sielut, ja jääpi itse ulvomaan ulkoisella puolella lammashuonetta.

Meidän tarkoituksemme olis tänä päivänä tutkistella, kuinka se murhe, joka Jumalan mielen jälkeen on, käättään iloksi. Jos meille olis se suuri armo annettu ylhäältä, että me saattaisimme tämän asian katuvaisten ja murheellisten opetuslasten lohdutukseksi ja ylösrakennukseksi oikein selittää. Mutta me toivomme kuitenkin, että se suurin Ristinkantaja, joka on itse suurimmassa tuskassa ja murheessa ollut meidän vaivaisten ja viheliäisten syntisten tähden, lainais kaikille vaivaisille ja murheellisille sieluille voiman uskomaan, huutamaan ja kolkuttamaan taivaan oven päälle, että heidän murheensa, joka kuitenkin keviä ja ajallinen on, pian muuttuu iloksi ja riemuksi. Kuule kaikkein murheellisten sydänten huokaus, sinä Taivaallinen Ristinkantaja, Isä meidän j. n. e.

Jeesus sanoo opetuslapsillensa: “Teidän pitää itkemän ja parkuman, mutta maailma iloitsee. Te tulette murheelliseksi, mutta teidän murheenne käättään iloksi.” Niitten sanain johdatuksesta pitää meidän tällä hetkellä perään ajatteleman: Kuinka opetuslasten murhe käättään iloksi. Ensimmäinen tutkistelemus. Minkätähden opetuslapset tulevat mur-heelliseksi? Toinen tutkistelemus. Minkätähden opetuslasten muret käättään iloksi? Me toivomme ja rukoilemme, että kaikki, jotka vielä nauravat maailman ilossa, tulisit murheelliseksi, niin myös, että kaikki, jotka vielä murheelliset ovat synnintuskan tähden, tulisit iloiseksi. Niin kuin murhe ja ilo seuraavat peräsiltäns, ja ovat kristillisyyden aineet, niin ei saata yksi kristitty olla murhetta paitsi, eikä iloa paitsi.

Ensimmäinen tutkistelemus: Minkätähden tulevat Jeesuksen opetuslapset murheelliseksi? Sentähden, että Jeesus lähtee pois ja jättää heitä yksistänsä. Opetuslapsilla on nimittäin se ajatus, koska he ovat suruttomuuden tilassa, että Jeesus on aina olemassa heidän kanssansa. He luulevat, että he Jeesuksen kautta saavat kunnian ja tavaran, ja omaisuuden maailmassa. He lupaavat itsellensä hyviä päiviä, niin kauan kuin kuollut usko on peittänyt heidän silmiänsä, ettei he näe syntiänsa, eikä niin muodoin tunne, että yksi hengellinen Vapahtaja on tarpeellisempi kuin maallinen Vapahtaja. Niin kauan kuin ihmisen sydän on kiinni maailmassa, odottaa hän yhden maallisen Vapahtajan, joka saattaa häntä hyvin onnelliseksi tehdä maailmassa. Ei hän siinä tilassa muista, että hän tarvitsee yhden hengellisen Vapahtajan, joka lunastaa hänen sielunsa helvetistä. Niin muodoin kiittää hän luonnollisessa tilassa Vapahtajaa sen edestä, että hän on saanut hengen, terveyden, omaisuuden, kunnian. Mutta ei hän kiitä sen edestä, että hän on saanut taivaallisia tavaroita, niin kuin katumusta, uskoa, rakkautta, omantunnon rauhaa. Kuinkas hän kiittäis sen edestä, jota hän ei kaipaakaan?

Opetuslapset olivat nyt siinä tilassa, että he tunnustit Jeesuksen olevan Jumalan Pojan ja maailman Vapahtajan, ei hengellisessä, vaan maallisessa tarkoituksessa. He odotit joka päivä, että Jeesus pian tulis kuninkaaksi, että he hänen kauttansa tulisit virkamieheksi, maan herraksi, ja ruhtinaiksi, että he tämän Vapahtajan kautta pääsisit saamaan kunniata, tavarata ja omaisuutta, että he saisit iloiset olla ja hyviä päiviä pitää tämän kuninkaan hallituksen alla. Mutta siinä väärässä luulossa tulit he sangen kovin petetyksi. Koska Vapahtaja nyt rupeis puhumaan kärsimisestänsä ja kuolemastansa: “Vähän ajan perästä’’ — sanoi hän — “ja ette näe minua.” Siitä, ja juuri Vapahtajan kuolemasta tuli opetuslasten muret, koska kaikki heidän toivonsa maallisesta kunniasta ja herraudesta meni hukkaan. Nyt ovat kaikki luonnolliset ihmiset samassa uskossa kuin opetuslapset, nimittäin, että he Vapahtajan kautta ovat saaneet, eli luulevat saavansa, tavaran, kunnian, omaisuuden ja muuta sen kaltaista hyvää, joka kuuluu tähän maalliseen elämään. Mutta ne hengelliset asiat, jotka kuuluvat oikiaan kristillisyyteen, esimerkiksi totinen katumus, elävä ja autuaaksitekeväinen usko, oikia kristillinen rakkaus, rukouksen voima, ja kärsivällisyys hengellisessä tuskassa, sitä yksi luonnollinen ihminen ei ymmärrä kaivata.

Koska nyt tämä maallinen Vapahtaja kuolee, eli koska luonnollisen ihmisen toivo maallisesta kunniasta ja rikkaudesta menee hukkaan Vapahtajan kuoleman kautta, joka tapahtuu omantunnon heräämisen kautta, silloin tulee hänelle yksi kova hengellinen muret ajatellessansa, kuinka turha ja kelvotoin hänen entinen elämänsä on ollut, ja että hänen entinen uskonsa Vapahtajan päälle on ollut yksi petollinen varjo, yksi kuollut usko, jolla ihminen on pettänyt itsensä, koska hän on luottanut yhden maallisen vapahtajan päälle, mutta hengellistä Vapahtajaa ei hän ole ymmärtänyt kaivatakaan. Silloin tulee hänelle yksi hengellinen muret, yksi surkia kaipaus ja ikävöitseminen sen Vapahtajan perään, jonka hän sokeudessansa on pitänyt ainoastans maallisena, mutta ei hengellisenä Vapahtajana.

Se on nimittäin koeteltu, että yksi he-rännyt ihminen ei pidä enää suurinta muretta vattan ympäri, vaan sielunsa ympäri, ja kuinka se tulis pelastetuksi. Hän on ennen pitänyt Jeesusta maallisena Vapahtajana ainoastans, jonka kautta hän luuli voittavansa maailman tavarata ja kunniata. Mutta herätyksen jälkeen meni se toivo hukkaan, että hän Vapahtajan kautta tulis rikkaaksi ja herraksi. Nyt tuntee hän, että se Vapahtaja, jonka päälle hän sokeudessansa on luottanut, on totisesti kuollut hänen sydämessäns. Ei olekaan enää se Vapahtaja elämässä, jonka kautta hän luuli saavansa tavaran ja kunnian maailmassa. Ja se Vapahtaja, jonka kautta hän sais syntiänsä anteeksi, ja iankaikkisen elämän, ei ole vielä tullut eläväksi hänen sydämessäns. Heränneessä tilassa tulee ihmiselle niin suuri epäusko, ettei hän tahdo uskoa, vaikka kuka sanois hänelle, että Vapahtaja on vielä elämässä. Moni herännyt ihminen on niin surkiassa epäilyksessä, ettei hän usko paljo Jumalan ja Vapahtajan olevan. Kyllä hän silloin uskoi Vapahtajan päälle, koska hänen pyytönsä menestyi. Koska hän sai paljon kaloja. Koska hänelle tuli hyvä vuosi. Koska hän pääsi ylös merestä eli koskesta hengen kanssa. Silloin hän kyllä kiitti Jeesuksen nimen. Ja niin se oli oikein ja kohtuullinen siunata häntä. Mutta siunasipa hän myös silloin, koska hän sai ryypätä paloviinaa. Kiittipä hän myös silloin, koska hänen viinakauppansa menestyi. Olipa hänellä siihen aikaan vahva usko, että kaikki tämä siunaus tuli hänelle Vapahtajan kautta, vaikka muutampi osa hänen siunauksestansa taisi tulla riettaalle hengelle kunniaksi, mutta ei Vapahtajalle. Mutta nyt, koska hän näkee syntiänsä, ja se entinen elämä rupeaa karvastelemaan hänen omassatunnossans, nyt hän ei usko enää, että Vapahtaja löytyy. Ja jos hän vielä uskois, että yksi Vapahtaja löytyy, ei hän kuitenkaan vielä usko, että se on hänen Vapahtajansa. Niin uskotoin on muutampi ihminen heränneessä tilassa, ettei hän usko, että Vapahtaja saattaa vielä hänenki auttaa siitä hengellisestä hädästä.

Me puhumme tässä paikassa erin-omattain niille heränneille, joille tämä Vapahtajan sana kuuluu: Teidän pitää itkemän ja parkuman. Sillä armoitetut sielut ovat jo Vapahtajan löytäneet. Ei niillä ole niin suuri hätä: ne saattavat jo itse lentää. Mutta heränneet, eli ne opetuslapset, joille on tullut yksi suuri hengellinen muret, joidenka Vapahtaja on kuollut, vaikka hän on elämässä, joidenka ajatukset sekaantuvat epäuskon ja epäilyksen kautta, ne tarvitsevat yhden johdatuksen ja selityksen. Mistäs heille on tullut se kova hengellinen muret? Siitä ilmanki, että he ovat Vapahtajaa paitsi. Jeesus on kuollut. Eli se Vapahtaja, jonka päälle he suruttomuuden tilassa ovat väärin luottaneet. He pidit häntä maallisena Vapahtajana, koska heillä oli suurin muret vattan ympäri. Mutta nyt, koska heille on tullut suurempi muret sielun autuudesta, nyt he epäilevät, ettei Vapahtajaa olekaan. Ja jos hän vielä löytyis, ei he usko hänen voivan, saattavan eli tahtovan heitä auttaa. He luulevat nimittäin, ettei Vapahtaja huoli semmoisista, jotka ovat niin suuret syntiset. Omavanhurskaus on heissä niin suuri, että he freistaavat välistä omalla parannuksella, välistä katumuksella ja kyyneleillä tienata itsellensä armoa. He tahtoisit tulla enkeliksi, ja sitte vasta tulla Vapahtajan tykö. Ei he vihti tulla Jeesuksen tykö semmoisena kuin he ovat. Vielä se maailma iloitsee, koska nämät opetuslapset itkevät ja parkuvat. Ei maailman orjat ymmärrä, mistä tämä muret tulee Jeesuksen opetuslapsille. Muutamat luulevat, että he tekevät itsensä semmoiseksi. Muutamat pilkkaavat murheellisten opetuslasten kyyneleet, ja sanovat: “Kylläpä sinä olet hurskas. Kristittykös sinäkin olet?” Jos yksi murheellinen opetuslapsi ääntäis jonkun sanan suruttomain ihmisten varoitukseksi, että he ottaisit paremmin vaarin armonajasta, varsin suuttuu maailman ihminen ja sanoo: “Mene sinä nyt yksin taivaaseen, ja anna meidän mennä rauhassa helvettiin!” Niin rohkia on maailman ihminen pilkkaamaan Jeesuksen murheellisia opetuslapsia, että hän oikein haastaa vihollisen päällensä, niin kuin juutalaiset, jotka huusit: “Tulkoon hänen verensä meidän ja meidän lastemme päälle!” Kyllä voivat kerran murheellisten kyyneleet ruveta polttamaan heidän tuntoansa, koska se on heidän tuntoansa kalvava, kuinka he eläneet ovat.

Toinen tutkistelemus. Kuinka opetuslasten murhe käättään iloksi? Me olemme edellisessä osassa tutkistelleet, mistä murhe tulee Jeesuksen opetuslapsille, ja olemme me siinä osoittaneet, että tämä murhe tulee Jeesuksen kuolemasta. Vapahtaja on nimittäin kuollut heidän sydämissäns. Ei he tunne kuiten, että hän on elämässä siellä, ennen kuin epäusko otetaan pois jonkun merkillisen osotuksen kautta, josta he vakuutetaan siitä, että Vapahtaja on vielä elämässä, ja että hän on totisesti noussut ylös kuolluista. Tämä Vapahtajan ylös-nouseminen tapahtuu voimallisesti muu-tampain ihmisten sydämissä. Enkeli tulee taivaasta ja vierittää kiven haudan ovelta. Sillä koska Vapahtaja synnin tähden on kuollut ihmisen sydämessä, niin tulevat siveyden edusmiehet Josef ja Nikodemus, ja hautaavat hänen ruumistansa, ja panevat vielä siveyden peitteen haudan päälle.

Koska nimittäin yksi murheellinen opetuslapsi itkee ja parkuu Jeesuksen kuoleman tähden, niin tulevat vielä siveyden ajatukset ja sanovat näin: “Et sinä ole vielä parannuksen tehnyt. Kuinkas sinä saatat tulla Vapahtajan tykö näin huonona ja näin saastaisena? Et sinä ole vielä mahdollinen saamaan armoa. Sinun pitää parantaman elämäs ensinnä.” Niinmuodoin alkavat nyt Josef ja Nikodemus, eli siveyden ajatukset hautaamaan Jeesuksen ruumista, ja he panevat vielä yhden vahvan kannen haudan päälle. Ja tämä kansi on tehty aivan vahvasta siveydestä, joka on niin kiiltävä maailman edessä, että myös maailman lapset, eli julkiset Jeesuksen ristin viholliset, panevat seilinsä⁵ siveyden kiven päälle, sanoen: “Jos siveys ei kelpaa Jumalan edessä, mikä pitää silloin kelpaaman?” Se on kyllä ollut yksi vanha pakanallinen usko, että siveys on yksi vahva autuuden perustus. Ja vielä nytkin on tämä väärä autuuden perustus niin vahva muutampain ihmisten pääkallossa, että se makaa siellä niin kuin kivikansi Vapahtajan haudan päällä. Joka on haudannut Vapahtajan siveyden alle, hän on kaukana siitä ilosta ja siitä autuudesta, jonka Jeesuksen murheelliset opetuslapset tuntevat, koska Rauhan Enkeli tulee taivaasta ja vierittää siveyden kiven haudan ovelta.

Me mahdamme sanoa, että enkeli vierittää kiven haudan ovelta, koska heränneet sielut palttuvat siitä omasta parannuksesta, jolla he muutaman ajan ovat freistanneet rakentaa Vapahtajalle haudan. Ei Vapahtaja nouse ylös heränneitten sydämissä ennen kuin uskon Enkeli vierittää tämän kiven haudan ovelta. Muutamat heränneet sielut eksyvät vielä siihen omanvanhurskauden mutkaan, ettei ole vielä oikia katumus tehty.

Tämä ajatus, joka estää muutampia katuvaisia tulemasta Vapahtajan tykö, on meidän mielestämme Pietarin ja Johanneksen vertainen, jotka juoksit haudalle, ja rupeisit siellä etsimään Vapahtajan ruumista, vaikka hän oli jo ylösnoussut. Löysitkö he Vapahtajan ruumista siellä? Ei he löytäneet muuta kuin hikiliinat ja käärinliinat. Mutta heille tuli vasta jälkeen suurempi muret. Ja jos yksi herännyt ihminen rupee toivottamaan itsellensä vielä kovempaa tuskaa, kuin hänellä on, niin on se salainen ajatus sydämessä kätkettynä, että hän sillä tuskalla tahtoo tienata jotakin Jumalan armosta. Mutta et suinkaan ansaitse armoa, murheellinen sielu, ehkä kuinka suuressa tuskassa sinä olisit. Et myös saata itse suurempaa katumusta tehdä, kuin mitä Pyhä Henki sinussa vaikuttaa. Mutta jos sinun katumukses on suurempi taikka vähempi, raskaampi taikka keviämpi, pidempi taikka lyhyempi, se ei tee niin paljon tähän kristillisyyden asiaan, saati sydän olis nöyräksi ja särjetyksi tullut, niin olet sinä valmis vastaanottamaan armoa, joka annetaan ilman, ei parannuksen tähden, ei myös katumuksen tähden, vaan Jeesuksen piinan ja kuoleman tähden, hänen suuren tuskansa tähden, hänen verisen hikensä tähden, hänen kyyneleittensä tähden, hänen huokaustensa tähden, hänen korkian huutamisensa tähden, hänen haavainsa ja verenvuodattamisensa tähden. Ei minkään muun tähden.

Mutta älköön kuollut usko ja armon varas pakatko itseänsä lammashuoneeseen. Ei tämä suuri armo ole sinua varten, sinä katumatoin henki, nukkuva omatunto, ja paatunut sydän. Sinä saat kyllä samalla riettaan hengen kunnialla mennä takaisin, jolla sinä olet tänne tullut. Mistä reiästä sinä olet pakkaamassa lammashuoneeseen, koska sinun haamusti näyttää, että sinun vanha Adami on vielä niin suuri kuin sinä itse olet? Älä pakkaa ikkunasta, armon varas, vaan tule ovesta, jos sinulla on totinen halu riestämään sisälle. Muista ainoastans Vapahtajan sanat, että “se portti on ahdas ja tie kaita, joka viepi elämään, ja harvat sen löytävät.” Mistä vai kusta reiästä sinä pakkaat, armonvaras? Kuol-leen uskon kauttakos sinä aiot tulla taivaaseen? Vai siveyden kautta, eli köy-hyyden kautta, maailman ristin kautta, eli lahjain kautta vaivaisille? Ei sarvipäinen luontokappale koskaan lasketa lammasläättiin, vaan sarvet pois, keiturin karvat pois nivotaan, paksu nahka pois. Paisunut sydän leikataan raakaveitsellä. Nautahärän vuota poltetaan tuliraudalla, että reikä tulis omaantuntoon. Ja varsin koska reikä tulee omaantuntoon, lyöpi paha haju nokkaan siitä synnin höyrystä, joka nousee sydämestä, niin kuin juomapadasta, kussa pirunpaskaa on keitetty. Omantunnon haavat rupeevat haisemaan ja märkää vuotamaan, niin pian kuin reikä tulee omaantuntoon. Se kuollut ja mädännyt liha, joka on ollut peitettynä suruttomuuden laastarin alla, pitää leikattaman pois Jumalan lain terävällä raakaveitsellä. Ja sitten vasta, koska mädännyt ja kuollut liha on korjattu pois omantunnon haavoista, sitten vasta, koska omantunnon haavat karvastelevat, särkevät ja verta vuotavat, sitte vasta pannaan terveellinen lääkitys ja hunaja niiden haavain päälle.

Olkoon kaukana minusta se ajatus, että minä tahtoisin verekset ja vertavuotavat omantunnon haavat kiskoa ylös. Jumala varjelkoon minua sitä tekemästä. Mutta kuolleen uskon mädännyt liha, sen pitää leikattaman pois. Enkä minä tahdo ollenkaan niitä haavoja liikuttaa, jotka ovat jo paranneet sovintoveren kautta. Vaan minä tahtoisin, että ne omantunnon haavat, joita laki on leikannut, parattaisiin armon pisaralla, ja rakkauden hunajalla, ja elävän uskon öljyllä, että se entinen karvasteleminen ja särkeminen lakkais, se entinen tuska ja kauhistus katois, ja täydellinen ilo ja rauha tulis sijaan.

Se vissimmästi on Vapahtajan tarkoitus, koska hän sanoo opetuslapsillensa: “Teidän murheenne käättään iloksi, ja ei yksikään pidä ottaman teidän iloanne pois.” Ei se ole siis Vapahtajan tarkoitus, että opetuslasten murhe pitää lakkaamatta pysymän; vaan se on hänen tahtonsa, että murhe pitää kääntymän iloksi. Ja niin se on myös tapahtunut kaikille armoitetuille sieluille, että heidän entinen murheensa on kääntynyt iloksi. Vaikka nyt tämä ilo ei mahda olla joka aika ja lakkaamatta yhtä voimallinen. Sillä opetuslapset ihastuit, että he näit Herran, mutta Pietari tuli vielä jälkeen murheelliseksi, koska Vapahtaja kysyi kolmannen kerran: “Simon, Joo-naan poika, rakastatkos minua? Ja olisikopa juuri hyödyllinen, jos ihminen joka aika vaeltaisi auringon paisteessa? Ilmankin Jumala on niin laittanut, että yhdellä kristityllä pitää oleman välistä auringonpaiste, ja välistä pilvistä, ja välistä sadetta. Molemmat ovat kuitenkin tarpeelliset maan hedelmälle.

Jos aina olisi auringonpaiste, eikä sadetta koskaan, voisi joku hedelmä tulla matalammassa paikassa ja tuoreessa maassa. Mutta vuorilla ja kukkuloilla ei tulisi mitään. Jos aina olisi sadetta, voisi joku hedelmä tulla vuorilla ja kukkuloilla, mutta tuoreessa maassa tulisi vain olkia. Sen tähden on Jumala laittanut välistä sadetta, välistä auringonpaistetta, että molemmissa, sekä kukkuloilla että armonlaaksoissa pitäisi siemenen kasvaman ja hedelmälliseksi tuleman, se pyhä siemen, joka on kylvetty siltä suurelta kylväjältä. Ja tämä on tapahtunut sitä varten, ettei kukkulat pitäisi sanoman laaksoille: Te olette kelvottomat. Sillä laaksoissa on usein runsaampi tulo, vaikka ei ole niin rapea ja runsas. Eikä laaksot tarvitse sanoa kukkuloille: Te olette kelvottomat!* (Sillä Jumala tarvitsee molempia. Amen. )

__________________________________

Alkuperäinen ja jäljennös (alku ja loppu kateissa) / SHKS Aunon kokoelma / Kansallisarkisto Helsinki /

* käsikirjoitus näitten merkkien välinen alue

¹ kesyttää

² päälle

³ murhe

⁴ menettää

⁵ sinettinsä