N:o 68 1 RUKOUSPÄIVÄNÄ 1855 (AAMUSAARNA)

Aamusaarnan teksti 3. Joh. 1: 11: ”Älä seuraa pahaa, vaan hyvää. Joka hyvin tekee, se on Jumalasta, mutta joka pahoin tekee, ei se ole nähnyt Jumalaa”.

Luetun pyhän tekstimme johdosta meidän pitää tällä pyhällä hetkellä ajatella, mitä eroa on pahalla ja hyvällä.

On selvää, mistä syystä Johannes joutui kirjoittamaan sanat, jotka on otettu nyt tämän vuoden ensimmäisen rukouspäivän aamusaarnan tekstiksi. Apostoli kirjoitti Pergamukselle, kristitylle, joka oli yksi seurakunnan vanhimmista. Tämä mies oli saanut toisilta matkustelevilta kristityiltä hyvän todistuksen vieraanvaraisuudestaan ja alttiudestaan majoittaa sellaisia matkustavaisia, jotka kulkevat ympäri maata edistämässä kristillisyyttä, ja myös niitä, joiden täytyy paeta pakanoita, koska pakanat olivat hyvin vihamielisiä kristityille. Kaikkein eniten pakanat vihasivat sellaisia matkustelevia saarnaajia, joiden uskottiin viettelevän kansaa ja saattavan heitä lankeemukseen vanhasta opista. Sillä pakanoillakin on oma uskonsa ja oppinsa, jota he puolustavat kaikin voimin.

Sitä pidettiin siis todistuksena kristillisestä rakkaudesta, kun jossakin kaupungissa taikka kylässä oli joku, joka majoitti matkustelevia kristityitä saarnaajia. Sillä, joka ottaa kristityitä saarnaajia rakkaasti ja ystävällisesti kotiinsa, täytyy epäilemättä itsellään olla jonkinlaista rakkautta kristityitä kohtaan, vaikkei hän itse olekaan kristitty. Sellainen mies oli Gaius. Hän otti kristyitä kotiinsa ja palveli heitä rakkaasti ja ystävällisesti, mistä apostoli kiittää häntä kristittyjen puolesta.

Mutta samassa seurakunnassa oli myös toinen kirkon esimies, joka oli kiinni maailmassa, vaikka hänellä oli kristityn nimi. Tämä Diotrefes ei tahtonut ottaa vastaan matkustelevia kristityitä saarnaajia kotiinsa, koska hän oli luultavasti ahne ja saita, vaikka hän halusi, että häntä pidettäisiin oikeana kristittynä. Tämä ei estänyt Diotrefesta sopimasta hyvin yksiin pakanoiden kanssa, jotka olivat hänen ystäviään ja tuttaviaan, joiden kanssa hän saattoi pitää kestejä, koska pakanat olivat hänen vanhoja juomaveljiään ja heillä oli samat synnilliset tavat kuin hänellä itsellään ja he rakastavat samoja synnin himoja kuin hän itse. Sen tähden apostoli Johannes uhkasi häpäistä hänet kristittyjen edessä: ”Jos minä tulen”, hän kirjoittaa Gaiukselle, ”niin minä tahdon ilmoittaa hänen työnsä, joita hän tekee, joka pullikoitsee meitä vastaan pahoilla sanoilla.”

Tämä Diotrefes oli siis kristittyjen panettelija, niin kuin kaikki ulkokullatut ovat, jotka tunnustavat itsensä kristityiksi tuntematta silti kristillisyyden voimaa ja sisällistä olemusta, koska he itse asiassa vihaavat kristillisyyttä, jota he pitävät haaveiluna. Semmoisia suukristityitä on ollut kaikkina aikoina, jotka kyllä ulkonaisesti tunnustavat itsensä kristityiksi, koska he ovat tarttuneet kristillisyyden oppiin mutta vihaavat kuitenkin kristillisyyttä sydämen pohjasta, kun tulee kysymys kristillisyyden vaatimuksista ja sovittamisesta heihin itseensä. Apostoli Johannes kirjoittaa tästä Diotrefeestä: ”Ei hän itse veljiä korjaa, estää myös muita, jotka niitä korjata tahtovat, ja ajaa heitä pois seurakunnasta”. Sellaista väkeä on vielä kaikkialla, jotka tunnustavat itse kristillisyyttä ja tahtovat, että heitä pidetään kristittyinä sen tähden, että heidät on kastettu ja he käyvät kerran vuodessa ehtoollisella mutta elävät kuin pakanat ja tahtovat ajaa totisia kristityitä seurakunnasta. — Tästä hengellisestä vihasta totisia kristityitä kohtaan apostoli varoittaa vanhan majapaikkansa isäntää Gaiusta, kun hän kirjoittaa lyhyen kirjeensä 11. värssyssä: ”Minun rakkaani, älä seuraa pahaa, vaan hyvää; joka hyvin tekee, se on Jumalasta; mutta joka pahoin tekee, ei se ole nähnyt Jumalaa.” Koska me olemme nyt oppineet ymmärtämään, minkä vuoksi Johannes kirjoittaa sellaisia sanoja vanhan majapaikkansa isännälle, pitäisi meidän myös oppia ymmärtämään, kuinka nämä sanat voidaan sovittaa meidän aikaamme ja mistä syystä nämä Raamatun sanat on valittu ensimmäisen rukouspäivän aamusaarnan tekstiksi.

Ensiksi meidän pitää ymmärtää, että armollinen kuninkaamme on tahtonut muistuttaa rukouspäivän julistuksessa alamaisiaan Jumalan hyvistä töistä, joiden pitäisi houkutella kaikkia parannukseen, mutta muistuttaa myös alamaisia, ettei heidän pidä unohtaa omia puutoksiaan ja syntejään. Ja minä arvelen, että kaikki, jotka eivät ole unohtaneet omia syntejään ja puutoksiaan, ottavat sellaisen esivallan muistutuksen kiitollisina vastaan, niin kuin myös kuninkaan puheen armosta täytyy olla tervetullutta kaikille totisesti katuvaisille syntisille, jotka isoavat ja janoavat Kristuksen vanhurskautta.

Sillä kuninkaallisen majesteetin armollisessa kuulutuksessa neljästä rukouspäivästä sanotaan: ”Nöyryyttäkää myös sydämenne hänelle ja antakaa sen avautua hänen armolleen”. Näistä sanoistahan seuraa välttämättä, että ihmisen sydän on suljettu armolta, jollei hän avaa sydäntään Jumalan armolle. Mutta katumattoman syntisen sydän on aina suljettuna armolta, sen tähden tähän lisätään sanat: ”niin ettette unohda omia puutoksianne ja syntejänne”. Mutta jokainen, jolla ei ole syntiä omallatunnollaan, on varmasti unohtanut puutoksensa ja syntinsä, eikä hänellä siis ole syntiä katumavertaa.

Se, jolla on nyt totinen katumus, ottaa kiitollisena vastaan esivallan muistutuksen alamaisten synneistä ja puutoksista hyvin tietäen, että katumaton ihminen unohtaa varsin helposti syntinsä ja puutoksensa mutta muistaa kyllä hyvät tekonsa. Mutta se, jolla ei ole katumusta synneistään, ei pidä lainkaan semmoisesta esivallan muistutuksesta. Röyhkeästä ja katumattomasta syntisestä tuntuu turhalta, että esivallan pitää muistuttaa alamaisia heidän synneistään ja puutoksistaan ja että heidän pitää avata sydämensä Jumalan armolle.

Jos kuninkaan alamaiset olisivat avanneet sydämensä Jumalan armolle, niin hänen ei tarvitsisi muistuttaa heitä siitä, että on välttämätöntä antaa niiden avautua Jumalan armolle. Mutta koska alamaisten sydämet eivät ole ennen avautuneet Jumalan armolle, niin hän kehottaa nyt heitä, että he antaisivat niiden avautua Jumalan armolle.

Tässä seurakunnassa on ainakin tunnettua, että monet sydämet ovat avoimia tämän maailman koreudelle ja turhuudelle, mutta sangen harvat sydämet on avattu Jumalan armolle. On tunnettua, että monet sydämet on avattu ahneudelle, kateudelle, maailmanrakkaudelle ja Jumalan Sanan ylenkatseelle. Monet sydämet on avattu helvetin juomalle, paloviinalle. Monet viettävät rukouspäivän juovuksissa viinapullo kädessä. He avaavat suunsa ja sydämensä viinan saastaiselle hengelle, jolla he murhaavat sielunsa.

Sellaiset alamaiset eivät varmasti muista syntejään rukouspäivänä, jonka esivalta on säätänyt paasto-, katumus- ja rukouspäiväksi. Ja ensi sijassa niille apostoli sanoo: ”Älä seuraa pahaa vaan hyvää.” Kuningas kehottaa hyvään kuulutuksessa rukouspäivien vietosta, kun hän sanoo: ”Nöyryyttäkää myös Herralle teidän sydämenne, ja antakaa niiden avautua hänen armolleen, niin ettette unohda omia puutoksianne ja syntejänne”. Tämä on kaunis katumussaarna kaikille kuninkaan alamaisille. Saapa nähdä, kuinka moni kuulee tänään tätä esivallan käskyä. Saapa nähdä, kuinka moni sydän avautuu tänään Jumalan armolle. Minä pelkään, että useammat sydämet avautuvat tänään viinan saastaiselle hengelle kuin vastaanottamaan armoa. Minä pelkään myös, että niitä, jotka seuraavat pahaa, on enemmän kuin niitä, jotka seuraavat hyvää. Me tiedämme varmasti, ettei kukaan voi seurata hyvää, jollei hän ole herännyt synnin unesta. Suruton joukko ei voi seurata hyvää, koska ihmisen sydämen aikomus on paha nuoruudesta asti.

Suruton joukko arvelee, että ihminen voi vielä kääntymättömässä tilassaan seurata hyvää, mutta tämä on luonnolliselle ihmiselle aivan mahdotonta. Hän ei voi parhaalla tahdollaan seurata hyvää, koska todellinen hyvä on häneltä aivan kätketty ja salattu. Luonnollinen ihminen ei voi erottaa oikein pahaa hyvästä. Useimmiten luonnollinen ihminen hapuilee pimeydessä ja tietämättömyydessä todellisesta hyvästä, niin että hän pitää pahana ja vahingollisena sitä, mikä on kaikkein parasta, nimittäin totinen katumus ja elävä usko, palava rakkaus, mikä näyttää pakanasta hirveältä haaveilulta. Siltä on totinen ja elävä kristillisyys näyttänyt pakanoista ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla, ja niin näyttää totinen kristillisyys vieläkin kastetuista pakanoista hirveältä haaveilulta, mutta väärää kristillisyyttä ja kuollutta uskoa kristillisyyden vihaajat pitävät hyvänä. Sitä paitsi moni pitää juopumusta korkeimpana hyvänä, ja sen tähden tässä seurakunnassa on myös monia, jotka viettävät rukouspäivää viinalasissa. Moni lukee kirouksia synnintunnustuksen sijasta rukouspäivänä. Moni lukee korttipeliä rukouspäivänä, ja moni on mittaamassa paloviinaa rukouspäivänä. Ja tämä kaikki tapahtuu tämän maailman jumalan kunniaksi.

Nyt on apostoli sanonut: ”Älä seuraa pahaa vaan hyvää.” Tämä sana sotii kokonaan ihmisen pahaa luontoa vastaan, koska lastenopissamme lukee, että ihminen on taipuvainen kaikkeen pahaan ja kykenemätön kaikkeen hyvään. Kuinka luonnollinen ihminen voi seurata hyvää, kun hän on taipuvainen kaikkeen pahaan ja kyvytön kaikkeen hyvään? Mutta hengellisenkin ihmisen täytyy kokea ja tuntea samoin, sillä apostoli Paavali sanoo: ”Sillä hyvää, jota minä tahdon, en minä tee, vaan pahaa, jota en minä tahdo, teen minä” (Room. 7: 19).

Uskotteko sitten, että apostoli oli niin tyhmä ja yksinkertainen, että hän vietti rukouspäivää viinalasissa ja korttipelissä? Vai oliko hän niin tyhmä, että hän luki kirouksia Isä meidän -rukouksen sijasta? Vai oliko hän niin ahne ja saita, että hän mittasi paloviinaa rukouspäivänä? Ei suinkaan. Sitä pahaa, jota hän ei tahtonut tehdä, hän teki ajatuksilla, tahdolla, sydämellä, ja juuri sen tähden hänen täytyi valittaa pahaa luontoaan ja syntiturmelustaan. Hänen täytyi valittaa, kuinka laki herätti hänessä kaiken himon, kuinka synti sai tilan käskystä ja otti hänet vangiksi synnin laissa ja tappoi sillä tavalla hänet, kun hänen täytyi toisinaan langeta epätoivoon.

Mutta milloin on kuultu luonnollisen ihmisen valittavan ja huutavan toivottamana: ”Minä viheliäinen ihminen! Kuka päästää minut tästä kuoleman ruumiista?” (Room. 7: 24). En ole koskaan kuullut yhdenkään suruttoman ihmisen valittavan viheliäistä tilaansa tai huutavan toivottomana: ”Minä viheliäinen ihminen!” En ole koskaan kuullut yhdenkään armonvarkaan valittavan saatanan ahdistuksia, niin kuin Luther valitti. En ole koskaan kuullut yhdenkään juomarin epäilevän autuudestaan, sillä vaikkei hän voisi tunnustaa olevansa Jumalan lapsi ja totinen kristitty, niin ei hän voi myöntää sitäkään, että hän on saatanan orja. Hänen täytyy siis olla Jumalan lapsen ja perkeleen lapsen välimuoto. Hänen täytyy olla taivaan ja helvetin välissä eli kiirastulessa, jonka Luther otti pois.

Lutherin opin mukaan ei ole välitilaa taivaan ja helvetin välissä. Ei ole välimuotoa Jumalan lapsen ja saatanan orjan välillä, vaan jompikumpi ihmisen täytyy olla, joko Jumalan lapsi tai perkeleen lapsi. Hänen täytyy olla joko taivaassa tai helvetissä, sillä yksikään jänis ei voi hypätä sen kuilun yli, joka on rikkaan miehen ja Lasaruksen välissä. Ja juuri tähän kuiluun, joka on pohjattomuus, ei kukaan halua pudota, sillä tämä kuilu eli pohjattomuus voi olla vielä syvempi kuin itse vaivan sija. Ainakaan kukaan ei voi myöntää olevansa tässä kuilussa.

Se, joka on vaivan sijassa, valittaa hirmuista tuskaa liekeissä; sitä, joka on Aabrahamin helmassa, lohdutetaan; mutta se, joka on taivaan valtakunnan ja helvetin välillä, ei tunne tuskaa. Hänellä ei ole omantunnonvaivaa, ei sydämen ahdistusta, muttei hänellä ole lohdutustakaan, ei taivaan iloa ja riemua. Semmoinen ei voi avata sydäntään armolle, eikä hänellä ole kauhua vaivan sijaa kohtaan. Mutta juuri tässä kuilussa ja tässä välipaikassa on nyt suruton joukko, jolla ei ole lainkaan kauhua vaivan sijaa kohtaan eikä esimakua taivaan ilosta.

Mutta usko varmasti, että Luther oli kuitenkin oikeassa, kun hän otti pois kuilun eli välitilan, jota paavikunnassa kutsutaan kiirastuleksi. Sillä vaikka suruttomalla joukolla ei ole tuskaa tässä välipaikassa, täytyy sen kuitenkin viimein kolkuttaa helvetin porteille päästäkseen sisään, ja tämän täytyy tapahtua kuoleman hetkellä, kun omatunto herää, syyttää ja tuomitsee ja omavanhurskaus sanoo: nyt on myöhäistä kolkuttaa taivaan portille.

Monen suruttoman on täytynyt näinä aikoina tuomita itsensä kuolinvuoteella ja sanoa: “Minä olen huonolla tiellä, mutta ei auta enää.” Muutamat kuolevat kuolleessa uskossa ja arvelevat, ettei ole vaaraa sielulle, ja nämä ovat surkuteltavimpia, sillä itsepetos paljastuu vasta iankaikkisuudessa. Katsokaa, katsokaa nyt kaikki täällä, kuinka surkeaa on elää tässä itsepetoksessa, tässä pimeydessä ja tässä sumussa, joka nousee maanalaisista luolista, joissa ei pohjaa ole. Suruton joukko ei voi nähdä tämän sumun lävitse pilkahdustakaan taivaasta, ei pilkahdustakaan helvetistä. Ja armonvaras, joka kuvittelee olevansa jo Aabrahamin helmassa, joutuu häpeällisesti petetyksi, kun sumu hälvenee, ehkä vasta iankaikkisuudessa, missä ei aikaa enää ole.

Röyhkeä syntinen, joka elää sumussa ja humussa, ei tahdo lainkaan olla ulkokullattu tai villihenki. Hän ei tahdo kuulla puhuttavan parannuksesta tai uudestisyntymisestä. Hän haluaa vain omantunnonrauhan ajassa, ja sen tähden hänellä ei voi olla omantunnonrauhaa iankaikkisuudessa, eikä hän tahdo kuulla puhuttavan kuolemasta ja tuomiosta, sillä semmoinen on hänelle vain unikuvia ja pappien valheita. Taivas ja helvetti ovat hänelle yhdentekeviä, sillä hän ei välitä kummastakaan. Semmoista on kyllä aikaa mietiskellä helvetissä.

Toisin on armonvarkaan laita, jolla on kuollut usko pääkallossa. Hän lukee, rukoilee, veisaa, siunaa, mutta vihaa kuitenkin totisia kristityitä, koska nämä vaativat totisen katumuksen, parannuksen, uudensyntymisen, ja siihen ei armonvaras voi päästä, koska hän on niin kiinni maailmassa, ettei hän voi kieltää itseään ja ottaa Kristuksen ristiä päällensä. Suruton joukko ylistää armonvarkaan kristillisyyttä, koska armonvaras ei häiritse maailman omantunnonrauhaa. Armonvaras antaa kaikkien vanhojen ystäviensä mennä rauhassa iankaikkisuuteen, sillä hän ei tahdo loukata maailmaa. Jollei armonvaras juo ja huoraa, niin hän on kuitenkin joustava, kun tulee tehdä vanhoille ystävilleen mieliksi. Jollei armonvaras kiroa ja tappele, niin hänellä on kuitenkin salainen karte totisia kristityitä kohtaan, joita hän pitää hengellisesti ylpeinä ja villihenkinä. Armonvaras ylpeilee suurella rakkaudellaan Vapahtajaa kohtaan, niin kuin Pietari ennen lankeemusta. Hän käy usein ehtoollisella, hän lukee, rukoilee ja veisaa ja siunaa, mutta kaiken tämän ulkonaisen kristillisyyden alla hänellä on kuitenkin käärme povessaan.

On vielä kolmas laji fariseuksia, joilla on omavanhurskaus autuuden perustuksena. Nämä omavanhurskaat elävät hyvin siivosti, siveästi, kunnollisesti ja rehellisesti. Heistä ei löydä törkeitä syntejä eikä paheita. Heillä on myös usko, että Jumala varjelee heitä päihtymyksestä, juoppoudesta, haureudesta, varkaudesta, tappelusta ja kirouksista. He voivat siis sanoa: ”Minä kiitän sinua, Jumala, etten minä ole niinkuin muut ihmiset, ryöväri, väärä, huorintekijä, taikka myös niinkuin tämä publikaani” (Luuk. 18: 11).

Mutta kaiken tämän siveyden ja jumalisuuden alla on kuitenkin kätkettynä hengellinen viha totista kristillisyyttä kohtaan. Omavanhurskaus tekee heistä hyvin tarkkanäköisiä, niin että he näkevät kristittyjen viat paremmin kuin kukaan muu. Osa näistä omanvanhurskauden palvelijoista menee harvoin tai ei milloinkaan ehtoolliselle, koska he pitävät itseään mahdottomana, mutta eivät ymmärrä, että kaiken tämän mahdottomuuden varjolla he ylenkatsovat armon välikappaleita. Kuolinvuoteella omavanhurskaat voivat sanoa lapsilleen: “Jos te elätte niin jumalisesti, siveästi ja rehellisesti kuin minä olen elänyt, niin te voitte pitää kunnianne Jumalan ja ihmisten edessä.”

Kaikki nämä vihaavat totista kristillisyyttä, sekä röyhkeä syntinen, joka ei välitä taivaasta eikä helvetistä, armonvaras, joka ei tahdo paljastaa sydäntään kenellekään, ja omanvanhurskauden palvelija, joka luottaa siveyteensä ja rehelliseen vaellukseensa. Kukaan näistä ei tahdo mennä sisälle ahtaasta portista ja syntyä uudesti. Jos nyt apostolin sanoja rukouspäivän aamusaarnan tekstissä sovitettaisiin näihin, niin kukaan heistä ei voisi seurata hyvää, jota tässä tarjotaan heille, kukaan heistä ei voi avata sydäntään armolle, koska heidän sydämensä ovat suljetut Jumalan armon vaikutuksilta.

Jumalaton syntinen ei voi avata sydäntään armolle ja niin muodoin seurata hyvää, koska hänen sydämensä on avattu kaikille saastaisille hengille, se ei ole avoinna ainoastaan paloviinan saastaiselle hengelle vaan myös vihan ja siveettömyyden saastaisille hengille. Armonvarkaan sydän ei voi avautua armolle, koska tämä sydän on avoinna itsepetoksen väärälle hengelle, joka uskottelee armonvarkaalle, että hän on jo Jumalan armossa, siitä huolimatta että hänellä voi olla monia salaisia syntejä omallatunnollaan. Hänellä voi olla monia rikoksia lähimmäistään kohtaan, joita hän ei tahdo tunnustaa ja hyvittää, ja hengellistä vihaa kristityitä kohtaan hän ei voi tuntea, sillä sen suhteen hän on hengellisesti sokea.

Omanvanhurskauden palvelija ei voi avata sydäntään armolle, koska semmoinen ei muista ollenkaan omia vikojaan ja puutoksiaan, mutta hyveet hän muistaa kyllä. Hän voi sanoa kristityille: ”Minä olen tehnyt enemmän hyvää köyhille kuin te”. Kuka siis voi avata sydämensä armolle ja seurata hyvää? Ei kukaan muu kuin se, joka rukouspäivän julistuksen selvän kehotuksen mukaan ei unohda omia vikojaan ja puutoksiaan, joita hänen täytyy katua ja tulla totisen katumuksen kautta särjetyksi, sillä näin sanoo armollinen esivaltammekin rukouspäivän julistuksessa: ”Nöyryyttäkää myös sydämenne Herralle, ja antakaa niiden avautua hänen armolleen, niin ettette unohda omia puutoksianne ja syntejänne”.

Tämä on meidänkin tarkoituksemme, mutta kuinka moni nyt tahtoo viettää ensimmäistä rukouspäivää, niin kuin Jumala ja kuningas tahtovat sitä vietettävän, nimittäin totisessa katumuksessa ja parannuksessa, nöyryydessä, synnin surussa, sydämen avaamisessa armolle?

Moni viettää rukouspäivää viinalasissa; moni viettää rukouspäivää ylensyömisessä ja juoppoudessa ja haureudessa, maailmallisissa huvituksissa ja ajanvietteissä, maailmallisissa puuhissa, niin, jopa kirouksissa ja tappelussa, panettelussa ja lähimmäisen halventamisessa, vihassa ja katkeruudessa, unessa ja kevytmielisyydessä. Tätä päivää kutsutaan paasto-, parannus- ja rukouspäiväksi. Mutta useimmiten siitä tulee juomapäivä ja syntipäivä, jolloin maailman orja rakentaa ruumistaan ylensyömisellä, juoppoudella ja haureellisella elämällä, ja syntiin vajonnutta sielua hän rakentaa synnillisillä huveilla ja ajanvietteillä. Nuoriso riehuu, pelaa korttia ja laiskottelee rukouspäivänä. Mies juo päänsä täyteen ja nukkuu koko rukouspäivänsä. Sillä tavalla lyhyt, arvaamaton armonaika kulutetaan, haaskataan, hukkaan käytetään, jotta synnin mitta tulisi pian täytetyksi.

Jos on joku kristitty sielu, joka tekee totista katumusta ja parannusta nöyryydessä ja sydämen köyhyydessä, häntä kevytmielinen joukko ylenkatsoo, pilkkaa, häväisee. Jos on joku katuvainen, nöyrä ja särjetty syntinen vaimo, joka itkee Jeesuksen jalkojen juuressa ja pyyhkii synnin saastuttamat kyyneleensä päänsä hiuksilla, semmoista osoittavat sormellaan omavanhurskaat fariseukset, jotka eivät pidä uskottavana, että semmoinen syntinen vaimo on mahdollinen lähestymään Vapahtajan persoonaa.

Mutta älä välitä siitä, Maria, mitä fariseukset sanovat sinusta, vaan itke niin kauan kuin sinulla on kyynelten lähde. Itke Jeesuksen jalkojen juuressa ja kastele kyyneleilläsi hänen pyhiä jalkojaan, kunnes saat kuulla Jumalan Pojan suusta suloiset armon sanat: ”Tämä syntinen vaimo on rakastanut paljon, sen tähden hänelle paljon anteeksi annetaan.” Minä uskon varmasti, että tämä syntinen vaimo menee keveämmällä sydämellä Jeesuksen jalkojen juuresta kuin Herodias, joka sai Johanneksen pään vadille. Sillä tälle naiselle oli suuri ilo saada Kastajan pää vadille, mutta vaimo, joka itki Vapahtajan jalkain juuressa, sai toisenlaisen ilon, ja tämä ilo kestää kaikessa iankaikkisuudessa, mutta Herodiaan ilo ei ollut pitkäaikainen. Hän sai omantunnonrauhan omalla tavallaan, mutta se oli väärä rauha.

Pyhä tekstimme kuuluu näin: ”Älä seuraa pahaa, vaan hyvää.” Jos täällä on joku, joka tahtoo seurata hyvää, hän seuratkoon katuvaisen vaimon esimerkkiä. Yrittäköön hän vain pestä Vapahtajan jalkoja kyyneleillään siihen hetkeen saakka, kun hän saa tämän vakuutuksen: ”Tämä rakasti paljon, ja paljon hänelle annetaan anteeksi”. Tässä on juuri salaisuus, jota enkelitkin himoitsevat nähdä. Hän rakasti paljon, ja paljon hänelle annetaan anteeksi. Amen!

________________________________________

Alkuperäinen, ruotsinkielinen / A. Merikallion kokoelma / Oulun maakunta-arkisto /