N:o 69 1 RUKOUSPÄIVÄNÄ 1857 (AAMUSAARNA)

Aamusaarnan teksti 1. rukouspäivänä 1857 Könkäisen kirkossa:

“Näin sanoo Herra Sebaot, Israelin Jumala: parantakaat elämänne ja menonne, ja minä tahdon antaa teidän asua tässä paikassa” Jeremia 7: 3.

Luetun pyhän tekstimme johdosta meidän pitää Jumalan armon kautta esittää totisen parannuksen välttämättömyys kaikille syntisille. — Koska esivalta on valinnut nämä parannuksen sanat tutkistelun aiheeksi ensimmäisenä rukouspäivänä, niin esivalta on havainnut välttämättömäksi muistuttaa alamaisiaan parannuksen tarpeellisuudesta. Ja kaikki profeetat ovat jo Vanhassa testamentissa harjoittaneet oppia parannuksen tarpeellisuudesta, mutta jumalaton kansa ei ole välittänyt näistä parannuksen huudoista, koska kansa ei ole mielestään tarvinnut parannusta. Ihmiset ovat jo Vanhassa testamentissa ylenkatsoneet profeettojen parannussaarnaa.

Muutamat arvelivat, etteivät he tarvitse parannusta, koska he olivat mielestään eläneet rehellisesti ja siveästi, ja kun profeetat uhkasivat näitä paatuneita Jumalan rangaistustuomioilla, silloin he alkoivat vihata ja vainota profeettoja. Jumalattomat ihmiset sanoivat, että profeetat puhuvat tuuleen. Nämä paatuneet sanoivat edelleen, että profeetat eivät saarnanneet Jumalan Sanaa, koska he tulivat uhaten Jumalan rangaistustuomioilla. Nämä profeettojen suun kautta julistetut rangaistustuomiot vaikuttivat ainoastaan katkeruutta ja vihaa niitä kohtaan, jotka julistivat nämä rangaistustuomiot, sillä he eivät olleet mielestään ansainneet niin kovaa rangaistusta.

Vasta sitten, kun nämä julistetut rangaistustuomiot olivat täyttyneet, alkoivat muutamat tunnustaa: me olemme tehneet syntiä isäimme kanssa, me olemme eläneet jumalattomasti, me olemme vihoittaneet Herran. Mutta kuinka kauas parannus ulottui? Totiseen parannukseenhan kuuluu, että ihminen alkaa tuntea syntivelkansa, mutta Israelin kansa ei muistanut kauan synnin rangaistusta, joka oli kohdannut heitä heidän tottelemattomuutensa tähden Herraa kohtaan. He alkoivat ehkä Babylonin vankeuden jälkeen tehdä ulkonaista parannusta. He eivät palvelleet näkyviä epäjumalia, mutta näkymättömät epäjumalat tulivat sitä rakkaammiksi, esimerkiksi ahneus, ylpeys, haureus, keskinäinen viha, valhe ja petos ja varsinkin omavanhurskaus, joka oli saavuttanut huippunsa Vapahtajan aikana. Sillä huorille ja publikaaneille eli niille, jotka olivat eläneet törkeissä synneissä ja paheissa, tuli jo Johannes Kastajan parannussaarnan kautta kysymys sielujensa autuudesta, ja he ottivat sen tähden vastaan kasteen Jumalan suomana armonvälineenä parannukseen. He tekivät parannuksen lupauksia ja tunnustivat entisiä paheitaan ja rikoksiaan.

Mutta omanvanhurskauden palvelijat, kirjanoppineet ja fariseukset, jotka olivat mielestään täyttäneet kaikki velvollisuutensa Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan, eivät anna lainkaan kastaa itseään, koska Johannes kutsui heitä kyykäärmeiden sikiöiksi. He eivät tarvinneet mielestään parannusta, ja sen tähden he sanoivat Johannes Kastajasta: ”Hänellä on perkele” (Matt. 11:18), se on: hän on paisunut hengellisestä ylpeydestä. Ja eiköpä tänäkin päivänä ole samanlaisilla ihmisillä kuin fariseukset sama ajatus jokaisesta totisesta parannussaarnaajasta: “Hänellä on perkele, hän on paisunut hengellisestä ylpeydestä.” Ja juuri sen tähden, että perkele oli uskotellut heille, että Johanneksella oli perkele, juuri sen tähden he eivät voineet uskoa, että hän oli Jumalasta.

Nyt me näemme, että kaikki profeetat, kaikki apostolit ovat alkaneet parannussaarnalla, mitä parannussaarnaa useimmat ovat ylenkatsoneet, kuten useimmat meidän aikanamme ylenkatsovat jokaista, joka saarnaa totisesta parannuksesta. Ehkä jokunen tunnustaa meidän aikanamme, että parannus on tarpeellinen, mutta useimmat lykkäävät parannuksen siihen asti, että on myöhäistä tehdä parannusta. Kun Jumala julisti profeetta Jeremian kautta Israelin kansalle, että heidän pitäisi tehdä parannus, jos he tahtoivat välttää Jumalan kovat rangaistustuomiot, niin oli tosin tarkoitus, että he tekisivät semmoisen parannuksen, joka lähtee sydämestä, ei ainoastaan ulkonaisesti. Mutta juuri semmoista parannusta katumattomat eivät nyt tahdo tehdä, koska itsensä ja maailman kieltäminen koskee lihaan ja vereen.

Jos joku tekee semmoisen parannuksen, jonka Jumala vaatii, niin hän joutuu heti maailman pilkkaamaksi, vihaamaksi ja ylenkatsomaksi. Omat sukulaiset vihaavat häntä, jos hän alkaa varoittaa eksyväisiä veljiään. Häntä kutsutaan kerettiläiseksi ja villihengeksi, jos hän tohtii puhua parannuksesta. Ja tätä Kristuksen ristiä, nimittäin maailman pilkkaa ja vihaa, ei moni tahdo nykyään kuulla.

Sitä, joka pitää itsensä erossa synnillisistä huveista ja synnillisistä ajanvietteistä, pidetään jo perkeleen riivaamana ihmisenä, joka ei voi pitää kanssakäymistä kunniallisten ihmisten kanssa, mutta sitä, joka lausuu sanankaan jumalattomille Jumalan ankarasta vanhurskaudesta, pidetään heti haaveilijana ja villihenkenä, jolla on perkele. Hän on siis hengellisessä ylpeydessä, koska hän pitää itseään täydellisenä ja tuomitsee muita. Juuri saman läksyn Vapahtaja sai kuulla fariseuksilta: ”Miksikäs sinä itses teet? Oletko sinä parempi kuin Aabraham, joka kuollut on?”

Mutta maailma sanoo: ”Eikö parannusta voi tehdä tuomitsematta muita?” Ja siihen vastaa Raamattu: ”Ei”. Sillä kukaan koko Vanhassa ja Uudessa testamentissa ei ole tehnyt totista parannusta hiljaisuudessa tai salaisesti, niin ettei joku suruttomasta maailman joukosta olisi pahentunut ja loukkaantunut parannuksen tekijään. Mooseksen ajasta tähän päivään asti kukaan ei ole tehnyt totista parannusta saarnaamatta maailmalle parannuksesta. Sillä kukaan ei voi tehdä totista parannusta ilman Pyhää Henkeä, mutta jokaisen, joka on saanut Pyhän Hengen, täytyy nuhdella maailmaa synnin tähden, vanhurskauden tähden ja tuomion tähden.

Jos on niin, että tahdot tehdä totisen parannuksen ja tulla totiseen ja elävään uskoon, niin sinun täytyy ensin tuomita itsesi ja sitten sinun täytyy julistaa myös sama tuomio toisille, jotka ovat synnin suruttomuudessa ja epäuskossa, koska totiseen parannukseen kuuluu aina tuomio, että joka tahtoo tulla pelastetuksi synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta, hänen täytyy ensin tunnustaa totuus maailmalle. Hänen täytyy sääliä eksyväisiä veljiään, niin että hän varoittaa heitä ja sanoo heille totuuden, sillä jos hän vain tekee parannuksen omasta puolestaan ja antaa eksyväisten veljiensä mennä rauhassa onnettomaan iankaikkisuuteen, niin hän on syypää heidän kadotukseensa, niin kuin Jumala osoittaa profeetta Hesekielin kautta: ”Kuin minä sanon jumalattomalle: sinun pitää totisesti kuoleman, ja et sinä varaa häntä etkä sano hänelle sitä, että jumalaton lakkais jumalattomasta menostansa ja sais elää, niin pitää sen jumalattoman kuoleman synteinsä tähden, mutta hänen verensä tahdon minä vaatia sinun kädestäs. Mutta jos sinä varaat sitä jumalatointa, ja ei hän käänny jumalattomasta tiestänsä, niin hänen pitää synteinsä tähden kuoleman, mutta sinä olet sielus vapahtanut.” (Hesekiel 3: 18 - 19).

Tässä te kuulette nyt kaikki, että ei ole kylliksi, että teette parannuksen omasta puolestanne ja annatte veljienne mennä rauhassa kadotukseen, vaan teidän täytyy varata heitä eli varoittaa heitä suuresta onnettomuudesta, joka on heidän edessään, jolleivät he paranna jumalatonta elämäänsä. Mutta juuri tätä Kristuksen ristiä ei yksikään voi kantaa, joka ei ole saanut Pyhää Henkeä. Sillä kukaan, joka ei ole saanut totista valaistusta Pyhältä Hengeltä, ei tahdo saada osakseen maailman vihaa ja vainoa Kristuksen tähden. Katuvainen ryövärikin nuhteli kohtalotoveriaan, vaikkei hän ollut vielä saanut vakuutusta Vapahtajalta syntiensä anteeksiantamuksesta. Katumaton ryöväri olisi varmaan voinut sanoa katumattomalle: ”Sinä olet itse kadotuksessa ja tulet nyt tuomitsemaan minua. Sinun pitää ensin lakaista oman ovesi edusta, ennen kuin tulet saarnaamaan parannusta muille.”

Semmoista saa kuulla kaikilta omanvanhurskauden palvelijoilta, jotka eivät voi kärsiä kuulla parannussaarnaa, koska omavanhurskaus on mielestään tehnyt kaiken, mikä totiseen parannukseen kuuluu. Ja sen tähden hän pitää kaikkia parannussaarnaajia hengellisesti ylpeinä, tai niin kuin juutalaiset sanoivat Johannes Kastajasta: ”Hänellä on perkele, hän on mieletön.” Ja kuitenkin meidän täytyy saarnata parannuksesta, koska päivän teksti juuri antaa aiheen siihen. Sillä rukouspäivän teksti on kuninkaan valitsema, ja näyttää siis olevan kuninkaan tahto, että tänä päivänä pitää saarnata parannuksesta.

Mutta kuinka saarnataan parannuksesta niille, jotka eivät tarvitse parannusta? Täällä on valitettavasti aivan vähän niitä, jotka uskovat, että heidän tarvitsee tehdä parannus. Sillä jokaisen, joka uskoo tarvitsevansa todella parannusta, täytyy tosissaan ryhtyä toimeen, jos hän muutoin on tosissaan sanoessaan, ettei hän voi semmoisena periä Jumalan valtakuntaa. Mutta moni tunnustaa nykyään suullaan, että hänen tarvitsee tehdä parannus, mutta ajattelee tai uskoo aivan muuta sydämessään. Muutamilla voi tosin olla sellainen todistus omassatunnossaan, että heidän tarvitsee todella tehdä totinen katumus ja parannus, mutta heillä ei ole mielestään voimaa siihen, koska he tuntevat, että perkeleen voima on liian suuri. He tuntevat mielestään, että synnin voima on liian suuri, niin että heidän täytyy epäillä, onko mahdollista ajatellakaan asiaa. Mutta ne, jotka ajattelevat niin, tuntevat jo voimattomuutensa, ja heidän pitäisi sen tähden rukoilla Jumalalta voimaa ja apua. Heidän pitäisi myös ahkerasti käyttää Jumalan Sanaa ja olla kanssakäymisessä totisten kristittyjen kanssa.

Mutta monella on paha omatunto, joka syyttää silloin tällöin salaisesti, mutta he eivät tottele omantunnon ääntä vaan tekevät syntiä Jumalaa ja omaatuntoaan vastaan, vaikka omatunto sanoo heille, ettei heidän pitäisi toimia niin. Sellaisten on aika lailla vaikeaa tehdä parannus, sillä mitä enemmän he tekevät syntiä omaatuntoaan vastaan, sitä paatuneemmiksi he tulevat ja sitä suuremman vallan synti ja perkele saavat. Jos he kuitenkin tahtoisivat ajoissa ajatella, mikä heidän rauhaansa sopii, voisivat hekin saada avun korkeudesta.

Jos he eivät antaisi kuolevaisia jäseniään synnin palvelukseen, tulisi Jumalan voima heille avuksi, sillä kukaan niistä, jotka tekevät syntiä omaatuntoa vastaan, ei voi sanoa: ”Minun on pakko juoda, kirota, tehdä huorin. Minun on pakko tapella ja varastaa.” — Ei! Niin pieni valta kuin sinulla on perkeleeseen sydämessäsi, niin suuri valta sinulla on jäseniisi, sillä et voi sanoa, että perkeleellä on valta kieleesi, käteesi, jalkaasi. Ei! Sinulla itsellä on valta kieleesi, käteesi ja jalkaasi. Sinun ei ole siis juuri pakko tavoitella kädelläsi lasia, etkä voi myöskään sanoa, että sinun on pakko liikuttaa kieltä kiroamaan. Ja sen tähden on oma syysi, jos liikutat jäseniäsi pahaan. Mutta kun sinulla on nyt valta jäseniisi, miksi annat sitten jäsenesi synnin palvelukseen? Miksi tavoittelet kädelläsi lasia tai miksi liikutat kieltäsi valheeseen ja kirouksiin? Jos tahdot todella tehdä parannuksen, niin sinun täytyy käyttää sitä valtaa, joka sinulla on vielä jäljellä jäseniisi. Ja tästä tulee tosin sota perkelettä ja synnin himoa vastaan, mutta siitä tulee sellainen sota, missä voit viimein voittaa perkeleen, jos huudat Jumalalta armoa ja apua.

Tällä tavalla ihmisen täytyy alkaa ulkonaisesta parannuksesta, jos hän tahtoo saada apua ja armoa Jumalalta tekemään sisällisen parannuksen, jossa on totinen katumus ja murhe synnistä ynnä muuta. Mutta vaikeinta on niillä, joilla on nukkuva omatunto, se on, sellainen omatunto, joka ei koskaan soimaa heitä mistään synnistä. Heille on synti luvallinen. Heille ei ole synti juoda, kirota, huorata, tapella ja pitää viinakauppaa, sillä perkele on uskotellut heille, että on oikein ja aivan Jumalan tahdon mukaista olla maailman kaltainen. Se on heille aivan välttämätöntä, sillä kunnian perkele on uskotellut heille, että se on oikein, ja mikä on oikein, senhän täytyy olla Jumalasta.

Perkele oli niin muodoin uskotellut juutalaisille, että oli oikein ristiinnaulita Vapahtaja, ja sama perkele, nimittäin hengellinen viha, oli uskotellut heille, että oli oikein vainota kristityitä. Ja mikä muu kuin perkele on uskotellut juomarille, että on oikein juoda itsensä humalaan. Onkopa kukaan muu kuin perkele uskotellut viinaporvarille, että on oikein mitata paloviinaa hengellisille sioille, oli sitten pyhä tai arki? Kaiken tämän on perkele uskotellut heille, ja tämä hengellinen pimeys tulee siitä, että he hylkäävät kaikki Jumalan ilmoittamat sanat, ja viimein heidän täytyy pitää koko Raamattua pappien valheina. Sillä kaikkea, mitä perkele uskottelee heille, heidän täytyy pitää jumalallisena totuutena, mutta Jumalan Sanaa he pitävät valheena.

Maailman laita ei olisi niin pahoin, jos ei perkele olisi uskotellut maailmalle, että elävä kristillisyys on hirveää haaveilua. Sillä kun totinen kristillisyys näyttää sokeasta maailman joukosta hirveältä haaveilulta, niin maailma ei voi uskoa, että totisen kristillisyyden pitää olla juuri sellainen kuin se on totisten kristittyjen joukossa. Sillä maailma kutsuu totisia kristittyjä lukijaisiksi, kerettiläisiksi, haaveilijoiksi, villihengiksi ja ulkokullatuiksi. Niin kuin maailma kutsui Jumalan Poikaa Beelsebubiksi, niin uskoivat pakanatkin, että kristityt olivat pahojen henkien riivaamia, kun he olivat hengellisissä liikutuksissa ja vaipuivat näkyihin.

Kuinka sitten maailman sokea joukko voi tehdä semmoisen parannuksen, jonka Jumala vaatii, kun se pitää totista kristillisyyttä hirveänä haaveiluna? Maailmanhan täytyy pitää omaa katumattomuuttaan totisena parannuksena. Vaikka yksi ja toinen sanoo, että niin kuin nyt elän, en voi tulla autuaaksi, niin ei hän kuitenkaan usko, että joku muu voi tulla autuaaksi. Hän ei usko siis, että nykyisillä kristityillä on Jumalan Henki. Hän ei usko, että he julistavat Jumalan Sanan oikein. Niin kuin juutalaiset sanoivat: ”Profeetat puhuvat tuuleen, ei heillä ole Jumalan Sanaa” (Jer. 5: 13), niin suruttoman joukonkin täytyy sanoa: “Ne, jotka pitävät itseään kristittyinä, ovat pettäjiä, he eivät julista Jumalan Sanaa oikein. He pitävät itseään täydellisinä ja tuomitsevat muita.”

Juuri sen tähden ei moni voi tehdä nykyään parannusta, koska he näkevät niin monia vikoja kristittyjen elämässä. Vasta kun kuolema tulee, tuntee moni, että on liian myöhäistä tehdä parannusta. Hänen omatuntonsa tuomitsee häntä, ja omavanhurskaus tuomitsee hänet kokonaan. Silloin täytyy monen, joka terveyden päivinä on vihannut kristityitä ja pilkannut heitä tai ylenkatsonut heidän parannuksen huutoaan, kutsua kristityitä tykönsä ja rukoilla heiltä anteeksi, mutta tämä ei auta. He eivät voi saada omantunnon rauhaa, kun perkele sulkee heidät ulos Vapahtajan sovinnosta. Heidän täytyy tuomita itsensä ja sanoa: “Nyt on liian myöhäistä. Ei sinulle ole armoa!”

Olemme nyt saarnanneet lyhykäisesti totisesta parannuksesta, koska rukouspäivän aamusaarnan teksti puhuu parannuksesta. Mutta täällä ei ole monta sielua, jotka ovat vakuuttuneita siitä, että heidän tarvitsee tehdä parannus, sillä useimmat ovat mielestään eläneet niin, ettei heidän tarvitse mielestään tehdä parannusta. Jos olisi joku, joka sydämensä syvyydessä tuntisi syntivelkansa, niin saarnaisimme armosta Kristuksessa. Me saarnaisimme silloin oikein katuvaisille sovinnosta, vanhurskauttamisesta ja pyhityksestä. Jos täällä olisi totisesti armoa janoavaisia sieluja, jotka tekevät työtä ja pyrkivät eteenpäin parannuksen kilvoituksessa, niin me saarnaisimme päivän tekstin jälkimmäisestä osasta, jossa on armonlupaus niille, jotka tekevät totisen parannuksen. Me saarnaisimme silloin niille, jotka ovat epätoivossa, että Jumala tahtoo asua heidän tykönään tässä huoneessa. He saisivat silloin tuntea Jumalan laupeutta ja armoa sydämissään, he saisivat silloin tuntea sen autuuden esimakua, jonka Jumala suo särjetyille sydämille. Jumala asuisi silloin heidän tykönään tässä huoneessa, Hän täyttäisi heidän sydämensä sillä autuudella, joka käy yli kaiken ymmärryksen. Amen.

_______________________________________________

Alkuperäinen, ruotsinkielinen / A. Merikallion kokoelma / Oulun maakunta-arkisto /