N:o 76 2 RUKOUSPÄIVÄNÄ 1856 (AAMUSAARNA)

Aamusaarnan teksti toisena rukouspäivänä 1856 on otettu kuningas Daavidin 39. psalmin 8. ja 9. jakeesta, ja kuuluu näin: “Ja nyt, Herra, mihinkä minä luotan? Sinuun minä toivon. Vapahda minua kaikista synneistäni.” Anna Sanasi valaista meitä niin, ettemme kulje pimeydessä, mutta tämän murheen laakson halki, j.n.e.

Juhlapäivän aamusaarnan teksti on otettu sellaisesta psalmista, joka selvästikin kuvaa kristityn kokemuksia. Ja vaikka nämä kokemukset ovat vieraita suruttomalle joukolle, jolla ei ole kokemuksia muusta kuin siitä, mikä tekee hyvää tai pahaa ruumiille, niin emme voi kuitenkaan vaieten sivuuttaa 39. psalmia, josta rukouspäivän teksti on otettu. Sillä kristitylle on tärkeää tietää, millaisia kokemuksia kuningas Daavidilla on ollut, voidakseen verrata omia kokemuksiaan hänen kokemuksiinsa. Sillä vaikka Daavidilla oli monia vihollisia, jotka vihasivat ja vainosivat häntä, niin hän on kuitenkin saanut monia ystäviä varsinkin kuolemansa jälkeen.

Jopa Vapahtajaa kutsuivat hänen aikalaisensa Daavidin pojaksi, koska Daavidin jälkeen eläneet profeetat eivät voineet löytää arvokkaampaa kantaisää Messiaalle kuin juuri saman kuningas Daavidin, jota kaikki totiset kristityt sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa pitivät kaikista hänen vioistaan ja puutteistaan huolimatta totisena kristittynä, vaikka perkeleen liittolaiset ovat väittäneet, että Daavid oli huorapukki eikä voi suinkaan olla totisen kristillisyyden esikuva. Kuitenkin Daavid on saanut kiitosta itseltään Jumalalta, sillä Herra sanoo Daavidista: “Minä löysin miehen minun sydämeni jälkeen” (Apt. 13: 22). Ja tämä Jumalan todistus Daavidista merkitsee enemmän kuin kaikki maailman pilkka. Juuri sen tähden että Daavid oli mies Jumalan mielen jälkeen, kristitylle maksaa vaivan tutkia Daavidin kristillisyyttä ja verrata hänen kokemuksiaan toisten kristittyjen kokemuksiin.

39. psalmissa Daavid alkaa kuvata sotaa, joka hänellä oli itsensä ja maailman välillä. Toisessa jakeessa hän sanoo: “Minä tahdon pitää vaarin minun teistäni, etten minä tekisi syntiä kielelläni. Minä hallitsen minun suuni suitsilla, niin kauan kuin minä näen jumalattoman edessäni.” Tästä moni saattaa ajatella, että Daavid oli riidanhaluinen, että hän riiteli kuin juomari kaikkien ihmisten kanssa, että hän panetteli kunniallisia ihmisiä tai että hän pilkkasi kaikkia ihmisiä vihasta ja kiukusta ja että näitä pilkkasanoja, kirouksia ja sadatuksia hän katui sanoessaan: “Minä tahdon pitää vaarin minun teistäni, etten minä tekisi syntiä kielelläni”. Mutta me emme ole kuulleet, että Daavid olisi tehnyt syntiä kielellään muuta kuin kerran, kun hän uhkasi kostaa Naabalille, mutta tätä uhkausta hän katui jälkeenpäin ja siksi ei uhkaus myöskään tullut täytetyksi.

Sitä vastoin hänen puheensa jumalattomille parannuksesta, kääntymyksestä ja uudestisyntymisestä tuntui hänestä vaivalloiselta, rasittavalta ja vastenmieliseltä, koska se vaikutti niin vähän, koska jumalattomat pullikoitsivat vastaan eivätkä halunneet kuulla oikealla korvalla. Hän ajatteli silloin, ettei maksa vaivaa puhua enempää jumalattomille parannuksesta, kääntymyksestä ja totisesta mielenmuutoksesta. Sen tähden perkele tahtoi pidätellä hänen suutaan kuin suitsilla, kun hän näki jumalattoman edessään, sillä mikään ei voi pahentaa niin perkelettä ja hänen liittolaisiaan kuin kristityn puhe parannuksesta. Mutta jos kristitty puhuu maailmasta, kyllä hän silloin saa maailman joukolta vastauksen puheisiinsa.

Daavid sanoo kolmannessa jakeessa: “Minun murheeni lisääntyi”. Se merkitsee: minun täytyi niellä harmini, kuten sananparsi kuuluu. Kun kristitty näkee jumalattoman edessään ja tuntee, ettei hänellä ole voimaa toimittaa Pyhän Hengen virkaa, niin hän pelästyy. Hänen murheensa lisääntyy, niin ettei hänellä ole voimaa puhua ja hänen täytyy olla mykkänä vihollistensa edessä. Daavid sanoo toisessa psalmissa: “Minun täytyy olla mykkänä vihollisteni edessä”. Vapahtajankin täytyi olla mykkänä vihollistensa edessä, kun perkele karkasi hänen päälleen koko hirvittävällä voimallaan, mutta tämän maailman tuomari Pilatus suuttui, kun oletettu rikollinen ei halunnut vastata hänen kysymyksiinsä: “Etkös tiedä, että minulla on valta sinua ristiinnaulita, ja valta sinua päästää?” (Joh. 19: 10)

Mutta vaikka kristitty tulee joskus siihen tilaan että hänen murheensa lisääntyy, niin me näemme kuitenkin Daavidin sanoista 39. psalmissa, että hänen täytyi puhua, kun Jumalan henki pakotti hänet siihen. Daavid oli kai joskus päättänyt olla puhumatta jumalattoman kanssa, kun hän havaitsi eli ymmärsi, ettei maksanut vaivaa puhua. Kuitenkin hän sanoo neljännessä jakeessa: ”Minun sydämeni on palava minussa, ja kuin minä sitä ajattelen, niin minä sytyn. Minä puhun minun kielelläni.” Tästä kuulemme, ettei David voinut olla puhumatta, kun hänen sydämensä tuli palavaksi. Hän syttyi silloin Jumalan valtakunnan kiivaudesta, mutta juuri tätä kiivautta jumalattomat pitävät suurena rikoksena. Jumalaton syttyy myös taitamattomasta kiivaudesta puolustamaan väärää oppiaan, ja kun jumalaton ei voi varjella sydäntään raamatunlauseilla, jotka hän vääntää ja kääntää omaksi kadotuksekseen, silloin täytyy hänen libertiinien kanssa syyttää Stefanusta rikoksesta pyhäkköä kohtaan, jota hänen arvellaan häväisseen.

Niin on käynyt kaikkina aikoina siellä, missä totinen kristillisyys on ilmestynyt. Kristityiden on täytynyt maksaa nenäkkyytensä verellään. Perkeleen ja hänen liittolaistensa täytyy hankkia maallisen lain voimalla itselleen omantunnon rauha. Puhuessaan 39. psalmissa kokemuksistaan hän ryhtyy tutkistelemaan kuolevaisuuttaan ja puhuu kuudennessa jakeessa suruttoman joukon pyrkimyksistä ja ponnisteluista: “Kuinka aivan turhat ovat kaikki ihmiset, jotka kuitenkin niin suruttomasti elävät. He tekevät heillensä hukkaan suuren murheen: he kokoovat ja ei tiedä, kuka sen saa.” Tästä kuulemme, mitä Daavid ajatteli niistä, jotka elävät synnin suruttomuudessa. He tekevät itselleen hukkaan suuren murheen, se on: heillä on suuri huoli ajallisesta elatuksestaan, he kokoavat aarteita eivätkä tiedä, kuka ne saa.

Kun hän on kuudennessa ja seitsemännessä jakeessa puhunut suruttoman joukon maailmanmurheesta ja maailmanhuolista puhuttuaan sitä ennen kuolevaisuudestaan, hän esittää yhdeksännessä jakeessa rukouksen Jumalalle sanoen: “Vapahda minua kaikista synneistäni, ja älä anna minun tulla hulluin pilkaksi.” Nämä sanat: “Vapahda minua synneistäni“ osoittavat Daavidin tunteneen syntivelkansa. Synnit olivat raskaina hänen omallatunnollaan, vaikka tässä ei ole mainittu erityisiä syntejä.

Mutta me tiedämme varmasti, että Daavidilla oli monia syntejä omallatunnollaan, joita hänen täytyi katua ja valittaa, ei pelkästään ehdollisia syntejä, joita hän oli tehnyt ja joiden tähden hänen vihollisensa saattoivat syystä pilkata häntä, esimerkiksi huoruus ja murha, vaan myös sisällisiä syntejä, esimerkiksi pahoja ajatuksia, pahoja himoja, joita hän sai tuntea vasta heräyksen jälkeen eli sitten kun hänen omatuntonsa oli herännyt. Sillä suruton joukko tuntee tuskin ehdollisia syntejään, paljon vähemmän suruton tuntee sisällisiä syntejään, joita hän tekee ajatuksilla, haluilla ja taipumuksilla.

Suruttomalla joukolla ei ole oikeastaan mitään syntiä omallatunnollaan, ja sen tähden heille ei voi tulla katumusta synneistään. Suruton joukko pitää melkein kaiken luvallisena, niin kuin juoppouden, päihtymyksen, haureuden, kiroukset, pikku varkaudet, ahneuden, valheen ja panettelun, ylpeyden ja koreuden, kevytmielisyyden ja varsinkin vihan kristityitä kohtaan, ja tämä viha ilmenee saatanallisessa vahingonilossa, kun kristitty lankeaa johonkin syntiin tai muutoin kärsii ruumiillisesti.

Daavid oli jo nuorena valittu Israelin kuninkaaksi. Profeetta Samuel voiteli hänet salaa kuninkaaksi paljon ennen kuin hän tuli kuuluisaksi Israelissa voitettuaan Goljatin. Jo silloin hän osoitti, että hänellä on vahva usko Herraan, ja vielä enemmän hän osoitti vahvan uskonsa Jumalaan vainon aikana. Mutta vaikka Daavidin viholliset olivat täynnä kiukkua häntä kohtaan ja tahtoivat tappaa hänet, he eivät voineet sillä tavoin täyttää toivettaan.

Mutta kun Daavid lankesi syntiin, silloin tuli perkeleelle ja hänen liittolaisilleen suuri vahingonilo, koska silloin he saattoivat sanoa: “Onko Daavid kristitty, joka huoraa ja murhaa?” Ja koska siihen aikaan juuri Daavid nuhteli jumalattomia, niin oli luonnollista, että nämä jumalattomat saisivat vettä myllyynsä, kun Daavid lankesi syntiin. He saattoivat sanoa kuten Siimei Geeran poika: “Ulos, verikoira” (2. Sam. 16: 7 ). Ei ollut ihmeellistä, että Siimei Geeran poika kutsui Daavidia verikoiraksi eli verenimijäksi, kun Daavid oli todella tehnyt murhan eli järjestänyt niin, että viaton mies tapettiin sodassa hänen tähtensä. Emme myöskään tahdo yrittää puolustella Daavidia tässä asiassa, sillä Daavid oli parempi kristitty vastoinkäymisessä kuin myötäkäymisessä. Hänen omatuntonsa oli nukahtanut myötäkäymisessä, kun hän oli voittanut ruumiilliset vihollisensa ja oli maallisen onnensa kukkuloilla. Juuri silloin Daavid oli heikoimmillaan sodassa hengellisiä vihollisiaan vastaan. Saatana, joka asui hänen lihassaan ja veressään, sai silloin tilaisuuden langettaa hänet, ja sen tähden hänen vihollisensa pilkkasivat häntä.

Tämän Daavidin lankeemuksen kautta perkele ja hänen liittolaisensa pääsivät pilkkaamaan häntä, vaikka he eivät tohtineet julkisesti oksentaa sappeaan ja käärmeenmyrkkyään hänen päälleen niin kauan kuin hän oli vielä vallassa, mutta kun hän pakeni jumalatonta poikaansa Absalomia, silloin tuli käärmeenmyrkky ulos. Silloin hänen vanha vihollisensa Siimei Geeran poika oli valmis kutsumaan Daavidia verikoiraksi, ja kaikista hänen vihollisistaan, siis kaikista jumalattomista tuli silloin Daavidin julkisia vihollisia. Sillä meidän on mahdotonta uskoa, että joku kristitty oli Absalomin puolella, mutta jumalattomat, jotka olivat Daavidin salaisia vihollisia, antoivat vihansa purkautua heti kun Daavid menetti valtansa.

Siitä nähdään nyt, kuinka perkele leikittelee jumalattoman ja suruttoman joukon kanssa. He saivat tyydyttää vahingonilonsa kaksinkertaisesti. Ensin he saivat toteuttaa ruumiillisesti kostonsa Daavidille, jonka täytyi nyt paeta jumalatonta poikaansa, ja toiseksi he saivat hengellisesti pilkata, ivata ja herjata häntä, ja tämän Daavid tiesi oikein hyvin. Sen tähden hän rukoili, ettei hän tulisi hullujen pilkaksi. Rukoillessaan näin Jumalalta syntiensä anteeksiantamusta hän rukoili myös kunniansa palauttamista. Ja voisi ajatella, että jos tämä rukous sovitetaan myös Kristukseen, niin kuin useimpia kuningas Daavidin psalmeista pidetään profetioina Kristuksesta, niin voisi ajatella, että Kristus, Jumalan Poika, oli vähemmän tarkka kunniastaan kuin Daavid, joka ei tahtonut menettää kunniaansa maailmassa. Mutta toisaalta näemme siitä, miten Daavid suhtautui vihollisiinsa, ettei hän laskenut vihollistensa pilkkasanoja niin kovasti sydämelleen, sillä kun Siimei Geeran poika pilkkasi Daavidia ja kutsui häntä verikoiraksi, niin ei Daavid loukkaantunut, koska hän tiesi hyvin, että hänellä oli parempi todistaja taivaassa, joka antaisi hänelle kunnian taivaassa, vaikka häntä pilkattaisiin maan päällä.

Toisaalta havaitsemme Pyhästä Raamatusta, että Herra ei anna kunniaansa vieraalle. Sillä niin kuin siinä on Jumalan kunnia, että perkele pilkkaa Häntä, niin oli Kristuksenkin kunnia siinä, että perkeleen liittolaiset pilkkasivat, ilkkuivat ja häväisivät häntä. He luulivat saavuttaneensa täyden voiton tuosta viettelijästä, mutta vajosivat sen kautta syvemmälle pohjattomuuteen, koska juuri näiden pilkkasanojen kautta he paatuivat yhä enemmän.

Niinpä kristitty joutuu ajattelemaan niin kuin Daavid, kun viholliset pilkkasivat häntä: “Ehkä Herra on sanonut: sinun pitää pilkata Daavidia. Ehkä Herra tahtoo tällä tavoin koetella Daavidin uskoa ja kärsivällisyyttä. Ehkä Daavidille on hyödyllistä tulla kunniattomaksi maailman edessä.” Niinpä kristitty voi saada voimaa uskolleen juuri siitä, että maailma pilkkaa ja ivaa häntä, koska silloin hän tietää ainakin, ettei hän ole maailman ystävä, ja hän voi Jobin tavoin ottaa rohkeasti Jumalan todistajaksi, ettei hän ole syyllinen mihinkään semmoiseen rikokseen, josta maailma häntä syyttää.

Mutta voiko myös rehellinen varas ottaa Jumalan todistajaksi viattomuudestaan? Ja voiko siveä huora ottaa Jumalan todistajaksi siveydestään? On nähty, ettei kukaan ota niin rohkeasti Jumalaa todistajaksi viattomuudestaan kuin rehellinen varas ja siveä huora. Kukaan ei ole niin tarkka kunniastaan kuin rehellinen varas ja siveä huora, jotka voivat itkeä krokotiilinkyyneleitä kunniansa ja maineensa tähden. Yhtä pahalta tuntuu juomarista, jos joku julkeaa kutsua häntä oikealla nimellä. Maailmankunnia ja omavanhurskaus ovat niin lähellä toisiaan, että jokainen, jolla on omavanhurskaus autuuden perustuksena, tulee aivan epätoivoiseksi, jos joku julkeaa halventaa hänen kunniaansa.

Perkele itse tahtoo, että kaikki ihmiset antaisivat hänelle kunnian. Hän tahtoo, että häntä pidettäisiin rehellisenä ja kunniallisena miehenä, hän tahtoo, että häntä pidettäisiin oikeana ja kunniallisena miehenä. Hän ei siedä, että joku kutsuu häntä perkeleeksi ja saatanaksi, vaan Lucifer hän haluaa olla. Sen tähden juuri rehellinen varaskin tahtoo, että häntä sanotaan rehelliseksi, koska hän arvelee tekevänsä kaikille oikein, ja tämä on juuri omanvanhurskauden puhetta: “Kun minä teen oikein kaikille, niin ei minun tarvitse pelätä seurauksia”.

Tämmöinen on juuri omanvanhurskauden ydinlause. Ja tällä pakanallisella autuuden perustuksella ovat nykyisin useimmat siveyden esikuvat: “Kun teen oikein kaikille, niin ei minun tarvitse pelätä seurauksia”. Mutta mistä tiedät tekeväsi oikein kaikille, kun omatuntosi on turtunut? Jos omatuntosi heräisi, saisit kohta nähdä, kuinka paljon teet oikein kaikille, ja kukapa ei olisi mielestään tehnyt oikein kaikille? Viinaporvari on tehnyt mielestään oikein kaikille, kun hän mittaa paloviinaa sunnuntaina. Juomari on mielestään tehnyt oikein kaikille, kun hän menee ehtoollispöydästä kapakkaan. Huorapukki on mielestään tehnyt oikein kaikille, kun hän kärsii viattomasti. Kiroilija on mielestään tehnyt oikein kaikille, kun hän opettaa lapsiaan kiroilemaan ja käskee lähimmäisensä mennä helvettiin. Tappelupukari on mielestään tehnyt oikein kaikille, kun hän antaa veljelleen korvapuustin. Pettäjä on mielestään tehnyt oikein kaikille, kun hän vie toisen omaisuuden lain ja oikeuden varjolla. Kuka sitten tekee väärin? Ei kukaan. Ja Jumala on väärä tuomari, jos hän tuomitsee sellaisia siveyden esikuvia.

Mutta kuinka nyt on parannuksen ja synninkatumuksen laita, joita Jumala vaatii kaikilta, siveimmältäkin? Sillä, joka on tehnyt oikein kaikille, ei ole syntejä, joita katua. Kuinka on kääntymisen, uudensyntymisen ja pyhityksen laita, joita kaikki kristillisyyden kirjat vaativat kaikilta? Sen, joka on tehnyt oikein kaikille, ei tarvitse kääntyä ja uudestisyntyä, hän on hyvä semmoisena kuin on. Tuosta kääntymyksestä ja uudestisyntymisestä on varmastikin kirjoitettu ainoastaan törkeille rikollisille, se on, varkaille ja kelmeille, mutta ei kunniallisille ihmisille.

Vai kuinka meidän pitäisi ymmärtää tämä asia, että Jumala vaatii kääntymisen ja uudestisyntymisen kaikilta, niin, Nikodeemukseltakin, joka oli kuitenkin suuri siveyden esikuva. Kukaan siveä ja rehellinen mies ei ole koskaan voinut tuomita Nikodeemusta. Kaikkien siveyden esikuvien täytyy ottaa Nikodeemus mukaansa taivaan valtakuntaan, vaikka hän osoitti taipumusta haaveiluun tullessaan Jeesuksen tykö yöllä vaan ei koskaan päivällä. Kukaan, joka on itse omanvanhurskauden perustuksella, ei voi tuomita Nikodeemusta tai epäillä hänen autuudestaan, mutta paljon enemmän täytyy omanvanhurskauden palvelijoiden epäillä, oliko Daavid kristitty, kun hän lankesi omanvanhurskauden lain mukaan niin törkeästi. Jos nimittäin joku, joka ei ole herännyt, viettelee toisen miehen vaimon sellaiseen rikokseen, jonka Daavid teki, niin maailma on niin laupias ja armollinen sellaista kohtaan, että nauraa koko jutulle. Mutta jos kristitty tekee sellaisen rikoksen, niin maailma on heti valmis tuomitsemaan hänet ja sanomaan: “Sellaisia ne ovat, jotka kutsuvat itseään kristityiksi; he ovat vain ulkokullatuita, haaveilijoita ja villihenkiä.” Ja oikein maailma langettaa tuomion niistä, jotka elävät ehdollisissa synneissä, että he ovat ulkokullatuita.

Mutta mitä sitten, jos joku tulee sanomaan jälkeenpäin: “Daavid on nyt taas kristitty kaduttuaan rikostaan ja saatuaan synnit anteeksi”? “Vai niin”, sanoo maailma, “eipä siitä ole pitkä aika kun hän vietteli toisen miehen vaimon huoruuden syntiin. Kuka hänet nyt on tehnyt kristityksi?” “Niin, Naatan on antanut hänelle Jumalan puolesta synnit anteeksi.” “Vai Naatan”, sanoo maailma, “kyllä hän on silti verikoira, niin sanoo ainakin Siimei Geeran poika, ja monilla muilla on sama käsitys Daavidista”.

Daavid on kuitenkin kristitty samassa kun hän on tehnyt totisen katumuksen ja parannuksen ja saanut syntinsä anteeksi. Tämä usko on kaikilla kristityillä Daavidista, että hän on ollut ja on totinen kristitty lankeemuksenkin jälkeen, kun hän on saanut syntinsä anteeksi. Mutta Daavidille ei ollut helppoa ottaa vastaan syntien anteeksiantamusta lankeemuksen jälkeen, sillä hänen täytyi olla viikkokausia omantunnonvaivassa, ja tämän katumuksen ja parannuksen aikana hän kirjoitti seitsemän katumuspsalmiaan. Ja koska hän arveli puhuneensa liian vähän jumalattomille totisesta parannuksesta, niin tämä leväperäisyyskin tuli hänen tunnolleen ja hän teki sen päätöksen parannuskamppailunsa aikana, että hän opettaisi jumalattomille Jumalan teitä, jotta he kääntyisivät Herran tykö.

Mutta juuri tämä Daavidin katumus, hänen mietiskelynsä, hänen omantunnonvaivansa, hänen kyyneleensä, hänen huokauksensa ja surkea ulkomuotonsa, katso, ne ovat maailman mielestä vain haaveilua ja sielun sairaalloinen tila, joka täytyy estää tai parantaa paloviinaryypyllä. Ja Daavidin lupausta opettaa jumalattomille Jumalan teitä, jotta he kääntyisivät, sitä maailma pitää aivan tarpeettomana, niin, jopa semmoisena syntinä, jota maailma ei voi antaa anteeksi. Sillä maailma ajattelee näin: Daavidilla on kylliksi tekemistä itsensä kanssa, hänen ei tarvitse tulla opettamaan muita.

Katso, sellaisia kokemuksia Daavidilla on ollut, joista hän on puhunut myös 39. psalmissa, josta päivän teksti on otettu. Mutta jos semmoinen mies kuin Daavid olisi elänyt meidän aikanamme, niin hänet olisi aikaa sitten pantu hullujenhuoneeseen, sillä valistuneena aikanamme ei haaveilija kelpaa tallirengiksi, puhumattakaan siitä että Daavidin kaltainen haaveilija kelpaisi kuninkaaksi. Minä sanon teille, että kuningas Daavidia olisi meidän aikanamme pidetty haaveilijana ja siitä syystä hänet olisi pantu hullujenhuoneeseen.

Pikemmin tai mahdollisesti jotenkin siedettävämpi valistuneena aikanamme olisi kuningas Hiskia, sillä hän ei ollut haaveilija sanan varsinaisessa merkityksessä, vaikka hän oli hyvin kiivas ulkonaisessa jumalanpalveluksessa. Hän puhdisti temppelin ja poisti kaikki epäjumalankuvat Jumalan huoneesta. Hän olisi luultavasti pannut ison sakon niille, jotka juovat, kiroavat ja pelaavat korttia sunnuntaina. Mutta sellaisia pilkkasanoja kuin Daavid sai vastaanottaa Siimei Geeran pojalta ei Hiskia voinut kärsiä, sillä Hiskialle teki pahaa, kun Assyrian mahtava kuningas pilkkasi häntä. Hän meni heti temppeliin valittamaan kärsimäänsä vääryyttä Herran edessä, ja niin tekevät kaikki siveät ihmiset vielä tänäkin päivänä. Kun heitä pilkataan, he valittavat kärsimäänsä vääryyttä Jumalan ja ihmisten edessä, mutta kuningas Daavidpa ei valittanut, kun tuo viheliäinen Siimei Geeran poika pilkkasi häntä. Sillä Daavid ajatteli näin, että se joka on tullut kunniattomaksi maailman edessä, ei voi odottaa maailmalta muuta kuin pilkkaa, ja siksi hän sanoi ystävilleen: “Ehkä Herra on sanonut: sinun pitää pilkata Daavidia”.

Kumpi on nyt lähempänä Jumalaa pyhyydessä ja vanhurskaudessa: se joka voi kärsiä pilkkasanoja loukkaantumatta vai se joka ei voi kärsiä pilkkasanoja? Epäilemättä siveä on sitä mieltä, että se joka voi kärsiä pilkkaa, valhetta ja panettelua, on jo menettänyt kaiken ihmisarvonsa. Hän ei pane paljoa arvoa kunnialleen.

Jos nyt asettaa Daavidin Hiskian rinnalle ja kysyy maailman siveyden esikuvilta, kumpi oli parempi kristitty, niin täytyy maailman siveyden esikuvien ehdottomasti osoittaa Hiskiaa, joka ei ollut tehnyt tieten mitään ehdollista syntiä, kun taas Daavid jää varjoon, ensiksi siksi, että hän oli niin suuri syntinen, että maailma voi tuomita hänet, mutta ennen kaikkea täytyy maailman siveyden esikuvien tuomita Daavid hänen mietiskelynsä tähden, hänen hulluutensa tähden, joka ilmeni omantunnon tuskassa ja sydämen ahdistuksessa. Sillä juuri tätä hurmahenkisyyttä maailman on mahdotonta sietää.

Jos katselemme Daavidin kristillisyyttä ja Hiskian kristillisyyttä sinä ratkaisevana hetkenä, jolloin molempien usko joutui koetukselle, niin näemme, että Daavid oli iloinen tautivuoteellaan tietoisena Jumalan armosta ja syntien anteeksiantamuksesta, mutta Hiskia ei ollut valmis kuolemaan. Sillä kun kuningas Hiskia makasi sairaana, profeetta Jesaja tuli sanomaan hänelle Jumalan puolesta: “Toimita talos, sillä sinun pitää kuoleman” (Jes. 38: l). Silloin Hiskia alkoi itkeä ja parkua, sillä hän tunsi, ettei hän ollut valmis kuolemaan, ja nyt hän alkoi toden teolla rukoilla Jumalaa sydämen pohjasta.

Mutta mitä hän rukoili? Rukoiliko hän Jumalaa, että Jumala antaisi armosta anteeksi hänelle kaikki hänen syntinsä ja antaisi hänelle autuaallisen lopun? Ei, hän pyysi Jumalaa muistamaan, kuinka paljon hyvää hän, kuningas Hiskia, oli toimittanut täällä maailmassa. Hän oli ollut kiivas oikean jumalanpalveluksen puolesta, hän oli puhdistanut temppelin, hän oli siis toimittanut paljon hyvää täällä maailmassa, eikä hän kuitenkaan ollut valmis kuolemaan.

Ajattele sitä asiaa, sinä omanvanhurskauden palvelija. Jos nyt kuoleman sanoma tulisi teille tänään tai huomenna, kuinka moni olisi silloin valmis kuolemaan. Me olemme nähneet, kuinka täällä maailmassa käy. Kun joku sairastuu kovasti ja tuntee elämänlangan kuluvan loppuun, niin yksi kutsuu lääkärin, toinen kutsuu papin, kolmas, joka ei pidä mitään lukua omastatunnostaan, ei välitä papista vaan tekee testamenttinsa, tilaa ruumisarkun ja määrää, mikä paita hänellä pitää olla päällä haudassa. Hän sanoo jälkeenjääville, mihin paikkaan hänet pitää haudata, kuinka hänen hautakivensä pitää pystyttää, sillä jos hän on paremmasta säädystä, ei hän suinkaan tahdo maata samassa haudassa lappalaisten ja talonpoikien kanssa. Katso, näin toimittaa siveä talonsa, kun hän tuntee kuoleman lähestyvän. Voi viheliäisyyttä ja surkeutta, että sontaisen ylpeyden pitää seurata ihmistä hautaan saakka!

Ja nyt sinä suuri ja kolmiyhteinen Jumala, joka näet korkeudesta pohjattomuuden syvyyteen, kuinka viheliäinen näiden olentojen tila on, jotka ryömivät tomussa eivätkä voi kohottaa itseään puolen tuuman vertaa maasta ylös. Ei ainoatakaan huokausta, ei jumalista kaipausta iankaikkisen elämän perään nouse jumalattomasta joukosta, vaan ainoastaan kirouksia, juopumusta, haureutta, ahneutta, kateutta, vihaa, kevytmielisyyttä, naurua, lörpöttelyä, valhetta ja takapuhetta.

Katsokaa toukkaa, joka kiipeilee puun oksistossa, kuinka se kohottaa ainakin puoli ruumistaan ylös ilmaan tarttuakseen kiinni jostakin oksasta, joka on sen pään yläpuolella. Miksi te ette nosta puolta ruumistanne ylöspäin tarttuaksenne johonkin totisen viinapuun oksaan? Toukasta, joka kiipeilee oksilla, tulee lopulta korea perhonen. Se saa imeä mettä kukkasista, mutta mitä niistä viheliäisistä maan madoista tulee, jotka eivät koskaan kohota itseään ylös hiekasta? Niin, niistä tulee varisten ruokaa. Voi, sinua, viheliäinen maan mato! Muista, mitä Daavid sanoo 39. psalmissa: “Kuinka aivan turhat ovat kaikki ihmiset, jotka kuitenkin niin suruttomasti elävät. Vaan he menevät pois niinkuin varjo, ja tekevät heillensä hukkaan suuren murheen: he kokoovat ja ei tiedä, kuka sen saa.” Amen.

______________________________________

Alkuperäinen, ruotsinkielinen / A. Merikallion kokoelma / Oulun maakunta-arkisto /