N:o 78 2 RUKOUSPÄIVÄNÄ 1858 (AAMUSAARNA)

Aamusaarna Könkäisen kirkossa toisena rukouspäivänä 1858

Teksti psalmi 5: 3 “Ota vaari minun huudostani, minun kuninkaani ja minun Jumalani, sillä sinua minä rukoilen.”

Kuningas Daavid oli usein hengellisessä ja ruumiillisessa hädässä, ja sen tähden hänen täytyi huutaa Herran tykö. Mutta sen, joka ei ole koskaan ollut hädässä, ei tarvitse huutaa Herran tykö. Kun kuningas Daavid kirjoitti viidennen psalminsa, hän oli hengellisessä hädässä. Koska hänen entinen jumalaton elämänsä oli langennut raskaana hänen omantuntonsa päälle, hän valittaa paljon omaa ja toisten jumalatonta olemusta. Jumalan ankara vanhurskaus tuli hänen silmiensä eteen, ja hän tunsi lain kirouksen sydämessään. Tässä hengellisessä hädässä hänen täytyi huutaa Herran tykö, mutta hän arveli, että Herra oli vihainen hänelle ja että Jumala ei voinut suuren vihansa tähden kuulla hänen rukouksiaan.

Sen tähden hän sanoo päivän tekstissä: “Ota vaari minun huudostani, minun kuninkaani ja minun Jumalani, sillä sinua minä rukoilen”. Meidän täytyy nyt ensiksi huomauttaa, että sielunhädässä oleva ihminen tuntee todella sydämessään Jumalan vihan ja lain kirouksen. Hän tuntee olevansa matkalla pohjattomuuteen. Hän tuntee, että kaikki toivo on menetetty. Mutta suruton ihminen ei tunne onnettomuuttaan, ja sen tähden hänen ei tarvitse huutaa Herran tykö, sillä hän ei ole sielunhädässä. Mutta Daavid oli usein sielunhädässä, ja sen tähden hänen täytyi huutaa. Daavid oli omantunnonvaivassa, ja sen tähden hänen täytyi rukoilla. Daavid oli toisinaan epätoivossa, ja sen tähden hänen täytyi vuodattaa sydämensä Herran edessä.

Nyt sanoo armonvaras: “Mitä se minua liikuttaa, onko Daavid ollut omantunnon vaivassa? Mitä se minua liikuttaa, onko Daavid ollut epätoivossa? Minun ei tarvitse sen tähden epäillä autuudestani vaan uskon tulevani autuaaksi vähemmällä metelillä ja parkumisella. — Vai niinkös luulet? Mistäs olet saanut sen uskon? Ehkäpä perkele on uskotellut sinulle, että tulet autuaaksi ilman katumusta, ilman parannusta, ilman murhetta, joka on Jumalan mielen jälkeen. Juuri tämä luulo tekee sinut niin varmaksi, ettei sinun tarvitse koskaan pelätä kuolemaa ja tuomiota. Kun sinulla on kuollut usko pääkallossa, silloin voit olla varma autuudestasi. Tämän uskon varassa voit elää niin jumalattomasti kuin vain tahdot. Voit juoda, varastaa, huorata, kirota ja tapella, voit elää humussa ja sumussa, voit ylenkatsoa Jumalan Sanan ja sakramentit. Sen sijaan että kuulisit, lukisit ja tutkisit Jumalan Sanaa sapattina, voit juoda itsesi humalaan ja kuluttaa aikaasi synnillisissä huvituksissa ja ajanvietteissä. Voit vetelehtiä sunnuntaina tai pelata korttia tai lyödä palloa sunnuntaina. Kaikki tämä ei vaikuta mitään autuuteen, niin arvelee synnin orja, mutta ei siitä ole vahinkoakaan, koska Lutherin opin mukaan ei autuaaksi tuleminen riipu töistä vaan uskosta. Niin, yksin uskosta. Mutta milloin olet tullut uskoon?

Jos katsomme Daavidin elämää, niin havaitsemme, ettei häntä voi suinkaan pitää kristittynä siksi, että hänellä olisi ollut pyhä elämä, sillä hänen elämänsä ei ollut niin nuhteetonta kuin tämän maailman siveyden esikuvat vaativat. Daavid oli luonnostaan varustettu suurilla luonnonlahjoilla sekä ruumiin että sielun puolesta. Jo paimentaessaan lampaita hän osoitti semmoista ruumiinvoimaa ja rohkeutta, jota moni voisi kutsua uhkarohkeudeksi, mistä hänen vanhemmat veljensä nuhtelivat häntä, kun hän tuli leiriin ja sai nähdä Goljatin. Hänen veljensä arvelivat, että hän oli tullut leiriin uteliaisuudesta tai kerskuakseen rohkeudellaan ja jäntevyydellään.

Ylpeyden synti seuraa tosin monia tämänaikaisia nuorukaisia, niin että he tahtovat kerskua voimallaan ja rohkeudellaan, mutta nyt ei kukaan voi todistaa Daavidin tyhmänrohkeutta ja uhkarohkeutta, sillä Daavid käytti voimaansa vain pakkotilanteessa. Hän ei kerskunut voimallaan tämänaikaisten nuorukaisten tavoin, joista monet nykyisin kerskailevat ensi alkuun ja menettävät terveytensä keski-iässä. Mutta Daavid käytti voimiaan hätätapauksessa, ja hänen vanhempansa olivat opettaneet häntä panemaan kaiken uskalluksensa ja luottamuksensa Jumalaan. Kun ympärileikkaamaton filistealainen pilkkasi elävän Jumalan sotajoukkoa, silloin hän halusi vaarantaa henkensä Jumalan kunniaksi. Ja kaikessa tässä eivät omanvanhurskauden palvelijat voi havaita mitään synnillistä tai moitittavaa.

Ei suinkaan Daavid ollut sellainen nuorukainen, joka juoksi tyttöjen perässä tai oli pahassa seurassa juomaveikkojen joukossa. Ei suinkaan hän laulanut huoralauluja tai juomalauluja, vaan hän veisasi virsiä ja ylisti Jumalaansa harpulla. Kaikessa tässä maailma ei voi havaita mitään moitittavaa. Ja jos Daavid olisi koko ajan elänyt niin siveästi ja kunniallisesti kuin hän eli nuoruudessa, niin olisivat kaikki maailman siveyden esikuvat pitäneet häntä pyhimyksenä.

Mutta nyt Daavid joutui ahdinkoon. Kun hän oli tullut kuuluisaksi urhoollisuudestaan ja rohkeudestaan, jumalaton kuningas Saul alkoi vainota häntä. Hänen täytyi silloin paeta talosta ja kodista. Tällä pakomatkalla hänen täytyi turvautua valheeseen pelastaakseen henkensä. Jos Daavid ei olisi tullut jälkeenpäin kristityksi, nimittäin sellaiseksi kristityksi, joka nuhtelee maailmaa synnistä, ei maailma olisi sanonut sanaakaan Daavidin valheista. Ja koska nämä valheet ovat senlaatuisia, ettei yksikään totinen kristitty voi puolustella niitä, täytyy Daavidin tulla maailman maalitauluksi.

Maailma ei voi arvostella kristittyä muutoin kuin hänen elämänsä perusteella, ja jos Daavid olisi antanut maailman mennä vapaasti helvettiin, maailma olisi voinut antaa Daavidille anteeksi hänen vikansa ja puutoksensa. Mutta juuri sen tähden että Daavidista tuli kristitty raskaan lankeemuksensa jälkeen, juuri sen tähden maailman täytyy tuomita hänet valheista, niin kuin kaikki hänen vihollisensa tuomitsivat hänet. Sillä he sanovat: “Olikos semmoinen kristitty, joka liikkuu valheiden kanssa”.

Ja kun vanha Aatami nousi Daavidissa, niin että hän uhkasi hävittää Naabalin huoneen, silloin maailma löysi uuden tahran hänestä. Onkos se kristitty, joka uhkaa kostaa kärsimänsä vääryydet? Iso asia maailman orjien omassa murhanhimossa. Heille on vanha Aatami luvallinen ja jopa kunniallinen. Heille ei ole synti juoda, kirota ja tapella. Mutta kristitylle on jokainen harha-askel kuolemansynti, joka antaa maailmalle aiheen pilkata, tuomita, ivata, ruokkia hengellistä vihaa. Ei ole ihme, että Daavidin viholliset kutsuivat häntä verikoiraksi ja heittelivät kiviä hänen peräänsä, kun hän joutui onnettomuuteen. Emme voi alkaa puolustaa Daavidia maailman edessä, emme voi peittää hänen vikojaan ja puutoksiaan. Kaikkien täytyy nyt tunnustaa, että Daavid oli suuri syntipukki, kun hän meni Batseban tykö, kun hän teki huorin, kun hän järjesti murhan, kun hän liikkui valheiden kanssa, kun hänellä oli vanha Aatami. Ja ylpeyden henki nousi hänessä, että hän antoi lukea kansan. Tätä kaikkea ei totinen kristitty voi puolustella.

Mutta nyt tulee juuri se osa Daavidin elämästä, jota maailma kutsuu haaveiluksi, kerettiläisyydeksi, eksytykseksi ja ulkokullaisuudeksi. Daavidin katumusta maailma ei voi käsittää. Hänen omantunnonvaivaansa maailman täytyy suhtautua ylenkatsoen tai säälien, tai sitten maailman täytyy kutsua sitä hirveäksi haaveiluksi. Oppineimmat miehet pakanain joukossa ovat väittäneet, että kristillisyys oli hirveää haaveilua. Kaikki tämä haaveilu olisi voinut kuitenkin olla siedettävää, jollei siihen olisi liittynyt sietämätön hengellinen ylpeys, joka ilmenee tuomitsemisena, sillä tuomitsemista maailman on mahdotonta kärsiä. Daavid voi siis saada luvan huoata, vaikka maailman joukko sanoo, että heränneet huokaavat kuin luontokappaleet. Daavid voi saada kastella yösijansa kyyneleillä, vaikka sellaista surua, joka on Jumalan mielen jälkeen, kutsutaan haaveiluksi ja turhaksi mietiskelyksi. Mutta jos hän rupeaa tanssimaan hengellisessä ilossa arkin edessä, silloin hänen oman korkea-arvoisen puolisonsa kunnia tulee häväistyksi maailman silmissä. Hän on sitä mieltä, että Daavid on häpäissyt kuninkaallisen arvokkuutensa, kuninkaallisen majesteettinsa, kun hän alkaa hyppiä ja tanssia kuin hupsu tavallisen kansan keskellä.

Mitä siis Jumala näki Daavidissa, kun hän lähetti profeetta Samuelin voitelemaan hänet Israelin kuninkaaksi? Mikä Daavidissa oli Herralle otollista? Ei Jumala nähnyt hänessä siveyttä ja pyhää vaellusta, sillä Daavid oli suuri syntinen jopa maailman silmissä. Mitä hyvää Daavidissa oli, kun Jumala valitsi hänet kuninkaaksi Israelin kansalle? Niin, oli jotakin, mikä oli aivan kätketty maailmalta. Oli jotakin, mitä ei edes profeetta Samuel tuntenut, ja tämä Daavidissa oleva hyvä oli juuri sitä, että Daavidilla oli syvä ja vakava katumus harha-askeleistaan. Tätä ei Samuel voinut tietää etukäteen, että Daavid tulisi lankeamaan törkeisiin synteihin ja paheisiin ja tulisi sen jälkeen tuntemaan syvää katumusta harha-askeleistaan.

Mutta juuri tämä katumus ja nämä omantunnon vaivat ja tämä syvä epätoivo ovat jotakin aivan käsittämätöntä maailmalle. Maailma ei voi käsittää, että katumus, omantunnonvaiva ja epätoivo kuuluisivat kristillisyyden todelliseen olemukseen. Totta on kyllä, ettei ihminen voi ansaita autuuttaan omantunnonvaivalla ja epätoivolla. Mutta me näemme Kristuksen piinan historiasta, että opetuslastenkin täytyi langeta epätoivoon ennen kuin he voivat saada Pyhän Hengen. Kuolleen uskon täytyi lähteä pääkallosta.

Väärä luottamus Jumalan armoon ilman katumusta ja parannusta nukuttaa ihmisen suruttomuuteen. Ihmisellä, jolla on kuollut usko, ei ole murhetta sielustaan. Hän ei voi saada elävää uskoa ennen kuin kuollut usko varisee kokonaan pois. Daavidillakin oli kuollut usko, kun hän lankesi syntiin, vaikka hänellä olikin elävä usko nuoruudessaan, niin tämä usko oli myötäkäymisessä muuttunut kuolleeksi uskoksi. Ja juuri siinä on perkeleen viekkaus, että hän voi muuttaa elävän uskon kuolleeksi uskoksi, jollei uskovaisella ole valvova omatunto.

Daavidilla oli siis nukkuva omatunto, kun hän joutui huoruuden perkeleen valtaan, ja sellaista lankeemusta maailma nauraa. Sillä maailma ei pidä huoruutta minään syntinä, kunhan se vain tapahtuu salassa. Daavid yritti myös pitää huoruudenrikoksensa salassa, mutta Jumala tahtoi, että se tulisi julki koko maailmalle. Ja jollei profeetta Naatan olisi tullut Jumalan käskystä koiranhaukunnallaan ahdistamaan nukkuvaa Daavidia, Daavid olisi luultavasti nukkunut ikuisesti. Mutta Jumala tahtoi, että hänet herätettäisiin synnin unesta. Ja sitä hän tahtoo vieläkin, että kaikki nukkuvat syntiset heräisivät synnin unesta, mutta perkele on nukuttanut heidät synnin uneen, niin että he eivät herää ennen kuin iankaikkisuudessa, missä heidän täytyy herätä, mutta liian myöhään. Siellä he saavat kuulla sekä ulvomista että koiranhaukuntaa.

Daavid heräsi armonajassa sen koiranhaukunnan avulla ja kautta, jolla Naatan hyökkäsi hänen kimppuunsa. Sillä Daavidin omantunnon haavat eivät olleet täysin parantuneet ja kun hän nyt lankesi omantunnonvaivaan ja epätoivoon, silloin hänen täytyi huutaa Herran tykö ja kun hän ei saanut heti vastausta, hänen täytyi sanoa: “Ota vaari minun huudostani, minun kuninkaani ja minun Jumalani, sillä sinua minä rukoilen.”

Tämä oli päivän teksti. Mutta on selvää, ettei niin voi rukoilla kukaan muu kuin se, joka on todellisessa sielunhädässä. Ja sellaisessa sielunhädässä ei voi olla kukaan muu kuin se, joka on todella herännyt. Suruttoman joukon ei tarvitse huutaa niin kuin Daavidin: “Minun Jumalani, minun Jumalani, miksis minun hyljäsit?” (Ps. 22: 2). Sillä suruton joukko ei tunne koskaan itseään Jumalan hylkäämäksi. Koska perkele vahvistaa heitä heidän kuolleessa uskossaan, niin eivät he voi tulla koskaan hylätyiksi, he eivät voi koskaan langeta epätoivoon tai joutua sielunhätään.

Mutta opetuslapset olivat todella sielunhädässä heti Vapahtajan kuoleman jälkeen. He olivat todella langenneet epätoivoon, ja tämä oli heille aivan välttämätöntä, koska heidän sydämensä juuri sen kautta valmistettiin vastaanottamaan armoa ja iankaikkisen ilon esimakua ylösnousemisen päivänä. Vapahtaja oli sanonut heille ennen: “Se on tarpeellinen teille, että minä menen pois, sillä ellen minä mene pois, niin ei Lohduttaja Pyhä Henki tule” (Joh. 16: 7). Tästä näemme, että Vapahtajan poismeno oli aivan välttämätön, koska opetuslasten täytyi tämän poismenon kautta tulla valmistetuiksi ottamaan vastaan Pyhän Hengen. Mutta kuinka nyt heidän sydämensä valmistettiin vastaanottamaan Pyhän Hengen? Niin, murheen, pelon, omantunnonvaivan, epätoivon kautta. Ja tätä murhetta maailma pitää turhana mietiskelynä. Maailma ei voi käsittää, että murhe, joka on Jumalan mielen jälkeen, vaikuttaa parannuksen autuudeksi, jota ei yksikään kadu. Hengellisen murheen kautta opetuslapset kiskottiin joltisesti irti maailmasta. Heille tuli kysymys pelastuksestaan. Kun he lankesivat epätoivoon, silloin vasta he tunsivat onnettoman tilansa. Silloin vasta he tunsivat olevansa Jumalan ja ihmisten hylkäämiä. Niin muodoin täytyy aina murheen, joka on Jumalan mielen jälkeen, käydä elävän uskon edellä, sillä Vapahtaja sanoo: ”Suuren vaivan kautta pitää ihmisen elämään sisälle menemän.”

Missä ovat nyt murheelliset, missä ovat nyt katuvaiset? Missä ovat ne, jotka huutavat Herran tykö hengellisessä hädässään? Missä ovat ne, jotka isoavat ja janoavat vanhurskautta? Missä ovat murheelliset opetuslapset, jotka itkevät ja parkuvat tuntiessaan olevansa Vapahtajan hylkäämiä? Missä on Maria Magdaleena, joka itkee Vapahtajan haudalla?

Heitä ei näy. He ovat kadonneet. Turkkilaiset ja pakanat tallaavat nyt Lunastajan hautaa. Eikö täällä ole yhtään Kristuksen murehtivaa opetuslasta, joka tuntee olevansa Jumalan ja ihmisten hylkäämä, kun hän näkee hävityksen kauhistuksen ulkopuolellaan, (ja) sisäpuolellaan, murhetta, vaivaa, kurjuutta, yksinäisyyttä ja hylättynä oloa, kun Vapahtaja makaa kuolleena ja haudattuna hänen sydämessään suuren epäuskon, penseyden, maailmanrakkauden, maallisten ja ruumiillisten huolien tähden.

Niiden harvojen sielujen, joilla ei ole halua istua siellä, missä pilkkaajat istuvat, täytyy tuntea sisällään kiusauksia, ahdistuksia, ulkopuolellaan maailman joukon pilkkaa, ylenkatsetta ja ivaa, kun se irvistelee orjantappuroilla kruunatulle Kuninkaalle ja pitää pilkkanaan opetuslapsia, kun he puhuvat Jumalan suurista töistä. — Ne harvat sielut, jotka ovat jättäneet kaiken ja alkaneet seurata Kristusta, tietäkööt Jumalan auttavan niitä, jotka Häneen turvaavat.

Vaikka Daavidin täytyy joskus tuntea olevansa Jumalan hylkäämä, niin hän huutaa kuitenkin Herran tykö sielunhädässään ja saa vastauksen korkeudesta, hänen rukouksensa tulee kuulluksi ja hän tulee lohdutetuksi. Niin saavat murehtivat opetuslapset nähdä ylösnousseen Vapahtajan, ja he ihastuvat. He saavat myös Pyhän Hengen ja tulevat lohdutetuiksi. He saavat voiman korkeudesta saarnaamaan evankeliumia kaikille luoduille, ja viimein he saavat iloita ja riemuita Jumalassa. Sillä Kristus sanoo: “Teidän pitää itkemän ja parkuman, mutta maailma iloitsee. Te tulette murheelliseksi, mutta teidän murheenne käännetään iloksi, eikä kenenkään pidä teidän iloanne teiltä ottaman pois.” (Amen)

_______________________________________

Alkuperäinen ruotsinkielinen / A. Merikallion kokoelma / Oulun maakunta-arkisto /