N:o 79 3 RUKOUSPÄIVÄNÄ 1850, AAMUSAARNA,

Aamusaarnan teksti: Ps. 57: 2

Jumala, ole minulle armollinen, ole minulle armollinen; sillä sinuun minun sieluni uskaltaa, ja sinun siipeis varjon alle minä turvaan siihen asti, että ahdistukset ohitse käyvät.

Aamusaarnamme pyhä teksti on sana kuningas Daavidilta, josta on tullut esimerkki kaikille katuvaisille syntisille.

Kuninkaallinen korkeus ei voinut varjella häntä synnistä. Mutta kun toiset korkeat herrat pitävät tekojaan luvallisina, niin Daavid ei voinut ajatella, että hänen syntinsä olivat luvallisia. Hänen täytyi sen tähden katua katkerasti vikojaan. Ja muistutus, jonka hän sai Herralta profeetta Naatanin kautta, herätti hänet synnin horroksesta. Hänen katumuspsalminsa todistavat syvistä omantunnonvaivoista ja vakavasta katumuksesta. Joka lukee Daavidin katumuspsalmeja mietiskellen, havaitsee, että Daavidilla oli samat tuntemiset, joita jokainen muukin katuvainen syntinen saa kokea. Ja Daavidista on juuri sen tähden tullut esikuva kaikille katuvaisille sieluille, mistä he voivat koetella, onko heidän katumuksensa vilpitön.

Meidän aikamme siveät ihmiset eivät tunne katumusta synneistään, ja kun he saavat nähdä heränneen ihmisen olevan omantunnonvaivassa, väristys kulkee heidän kaikissa suonissaan. He kuvittelevat, että omantunnonvaiva on itsensä perkeleen työ. Jolla on kuollut usko pääkallossa, se sanoo, että Jumala on armollinen: Hän ei voi rangaista lapsiaan omantunnonvaivalla ja sydämenahdistuksella. Perkele ajaa ihmisen epäuskoon omantunnonvaivan kautta. Omantunnonvaiva ei suinkaan ole Pyhästä Hengestä. Niin puhuvat kaikki armonvarkaat. Ja kun he saavat nähdä katuvaisen syntisen itkevän syntejään, niin armonvarkaat kysyvät: “Onko se kissan naukumista?” Kun armonvarkaat saavat nähdä katuvaisen sielun itkevän Jeesuksen rintaa vasten, niin armonvarkaat kysyvät: “Mikä ulvominen tämä on? Eikö taivaan valtakuntaan pääse ulvomatta kuin hukanpenikka?”

Näin maailman sokea joukko pilkkaa sinun kyyneleitäsi, katuvainen sielu. Näin maailman käärmeenmyrkky myrkyttää sydämen jaloimmat tuntemiset. Kun katuvainen syntinen kastelee Vapahtajan jalkoja katumuksen kyyneleillä ja pyyhkii ne pois päänsä hiuksilla, silloin siveät fariseukset alkavat kuiskutella toisilleen ja sanoa: ”Tämä on syntinen nainen. Kuinka Jeesus Nasaretilainen voi kärsiä, että semmoinen huora kohtelee häntä sillä tavalla.” Mutta Jumalan kiitos, Jeesus Nasaretilainen ei ole tullut maailmaan pilkkaamaan katuvaisten kyyneleitä, vaan hän on tullut lohduttamaan heitä, hän on tullut pyyhkimään pois katuvaisten kyyneleet.

Juuri nämä katumuksen kyyneleet, joita perkeleen kannattajat pitävät kissan naukumisena ja koirien ulvomisena, ovat aitoja helmiä katuvaisen sielun kruunussa. Ei yksikään näistä helmistä putoa turhaan maahan; ne on kaikki luettu taivaassa. Saapa viimein nähdä, kuinka maailman sokean joukon käy, joka pilkkaa ihmissydämen jaloimpia tunteita ja ivaa katuvaisten kyyneleitä. Saapa nähdä, kuka viimein saa kuulla kissan naukumista ja koirien ulvomista?

Kuningas Daavidin omantunnonvaivan ja sydämenahdistuksen maailman siveät ihmiset selittävät näin: “Daavid oli suuri syntinen, hän oli tehnyt suuria vääryyksiä ja rikoksia. Hänhän oli huorimies ja murhaaja. Ei siis ollut ihme, että hän joutui omantunnonvaivaan. Mutta ei siveiden ihmisten sovi harjoittaa kissan naukumista. Ei kunniallisten ihmisten sovi ulvoa kuin nälkäisten hukanpenikoiden. Omantunnonvaiva voi sopia suurille rikollisille muttei ollenkaan kunniallisille ihmisille. Mitä hulluutta on olla omantunnonvaivassa, sanoo armonvaras. Luuletko, että voit ansaita autuuden ulvomisella ja kissan naukumisella? Luterilainen oppimmehan opettaa, että ihminen tulee autuaaksi uskon kautta ilman tekoja. Usko, niin tulet autuaaksi! Kuinka voit sitten kuvitella tulevasi autuaaksi omantunnonvaivan ja sydämenahdistuksen kautta, tai ulvomisen ja kissan naukumisen kautta?”

Mutta hyvä armonvaras! Sinä olet tosin vanha ja kunniallinen kristitty. Sinä olet varmasti ollut kristitty lapsuudesta asti, ja sinun pitää siis päästä esteittä taivaan valtakuntaan. Voitko sanoa minulle, miten on mahdollista, että Lutherilla oli omantunnonvaiva? Sinä arvelet, ettei ole niin ihmeellistä, jos Daavidilla oli omantunnonvaiva, sillä hän oli suuri pahantekijä, mutta Luther ei ollut semmoinen suuri pahantekijä ja kuitenkin hänen täytyi olla pitkän ajan omantunnonvaivassa, ennen kuin hän saattoi tulla elävään uskoon. Miksi Lutherilla oli omantunnonvaiva? Miksi hänen täytyi mietiskellä? Ei Luther ollut huorimies eikä murhaaja, kuten Daavid, ja kuitenkin hänen täytyi mietiskellä. Kuinka se on mahdollista?

Niin, sanoo armonvaras, se ei liikuta minua, onko Luther mietiskellyt, vaan minä pidän vakaasti kiinni siitä luterilaisen opin osasta, joka kuuluu: ”Usko, niin tulet autuaaksi!” En ole myöskään elänyt niin jumalattomasti, että minun tarvitsee mietiskellä. Ja siveä maailmankansalainen sanoo: ”Minä olen vaeltanut kunniallisesti ja rehellisesti läpi maailman ja uskon sen tähden, etten ole ansainnut mitään kadotusta. Jos Jumala ei tahdo päästää kunniallisia ja rehellisiä ihmisiä taivaan valtakuntaan, niin hän on väärä. Niin! Jumalan täytyy itse vastata sieluistamme, jos niiden täytyy joutua kadotukseen. Mikä Jumala se on, joka ei tahdo päästää kunniallisia ihmisiä taivaan valtakuntaan? Onko tarkoitus, että kaikki, jotka eivät ulvo ja paru kuin nämä hullut, menevät helvettiin?”

Niin, siveä sanoo: ”Minä luulen, että kaikki ne, jotka ulvovat ja parkuvat kuin nälkäiset hukanpenikat, ovat itse helvetissä”. Ja armonvaras sanoo: ”Minä luulen, että helvetissä ei voi olla pahempaa kissan naukumista kuin täällä niin kutsuttujen heränneiden joukossa. Ei, Jumala varjelkoon minua ja lapsiani moisista hullutuksista.” Niin, totta totisesti! Jumala varjelee varmasti sinua omantunnon vaivasta ja sydämen ahdistuksesta tässä maailmassa, nimittäin tämän maailman jumala, joka on sokaissut uskottomien sydämet, että heidän pitää uskoa valheen, sanoo apostoli Paavali.

Tämän maailman jumala varjelee kyllä uskolliset palvelijansa omantunnonvaivasta ja sydämen ahdistuksesta, sillä hän tietää hyvin, että omantunnonvaiva ja sydämen ahdistus tai totinen synninsuru opettavat ihmistä tuntemaan syvän syntiturmeluksensa. Totinen synninsuru valmistaa sydäntä vastaanottamaan armon ja sovinnon, ja siten tehdään perkeleen valta ihmisessä tyhjäksi. Tämän maailman jumala koettaa kaikin tavoin varjella uskolliset palvelijansa omantunnonvaivasta ja sydämen ahdistuksesta, sillä hän tietää sangen hyvin, että se, jolla on omantunnonvaiva, voi pian tulla sovitetuksi Jumalan kanssa ja niin muodoin tulla Jumalan lapseksi.

Nyt aivan ensimmäiseksi heränneen sielun on välttämättä tultava vakuuttuneeksi siitä, että Daavidin omantunnonvaiva ja Lutherin mietiskely ei ollut perkeleen teko vaan Jumalan teko ihmisessä. Hengellisesti köyhälle ja murheelliselle sielulle on jo suuri lohdutus tietää olevansa oikealla tiellä. Silloin ei se voi loukata hänen hellää sydäntään, että maailman sokea joukko pilkkaa hänen parannuksen kyyneleitään, että kyykäärmeiden sikiöt kutsuvat hänen nyyhkytyksiään Jeesuksen rintaa vasten kissan naukumiseksi ja nälkäisten hukanpenikoiden ulvomiseksi. Katuvainen syntinen on aina ollut maailmalle suuri hulluus, ja maailman siveät ihmiset eivät voi sietää sitä, että katuvainen syntinen tiputtaa parannuksen kyyneleitä Jeesuksen jaloille.

Suuremmat epäilykset vaivaavat herännyttä, mutta herännyt ei epäile sitä, onko totinen katumus välttämätön syntiselle, vaan sitä herännyt epäilee, onko hänen katumuksensa vilpitön ja vakava. Minun katumukseni, ajattelee herännyt, ei ole niin vilpitön ja vakava kuin Daavidin katumus. Minun katumuksenkyyneleeni eivät ole niin vuolaita kuin katuvaisen vaimon Jeesuksen jalkojen juuressa. En ole itkenyt niin katkerasti kuin Pietari lankeemuksen jälkeen. Synninkatumukseni ei taida siis olla niin vakava ja vilpitön, että sydän voi tulla särjetyksi; siksi en voi saada armoa.

Vaikka nyt semmoiset ajatukset nousevat usein heränneissä ja tuntuvat olevan puhtaita kuin kulta, täytyy meidän kuitenkin tutkia lähemmin, mistä nämä ajatukset tulevat. On kyllä totta, että Jumala vaatii totisen ja vilpittömän katumuksen, mutta on myös totta, että ihminen ei voi ansaita armoa synninkatumuksella. Omavanhurskaus tahtoo kuitenkin ansaita jollakin tapaa. Jollei hän voi ansaita omalla parannuksella, niin hän tahtoo ansaita syvemmällä katumuksella tai suuremman omantunnonvaivan kautta.

Mutta koko armonjärjestys osoittaa, että joka tahtoo ansaita armon, ei saa sitä koskaan. Sinun täytyy ottaa armon lahja lahjana ja ilmaiseksi. Jollet tahdo ottaa armoa lahjana, niin saat mennä helvettiin ja ansaita armon siellä. Jos siis heränneellä syntisellä, joka ei ole vielä armoitettu, on mielestään syytä epäillä katumuksensa vakavuutta, jos, sanon minä, herännyt ihminen arvelee tuntevansa, että synnin katumus ei ole vakava ja vilpitön, jos semmoinen haluaa suuremman omantunnonvaivan, silloin on varmasti omavanhurskaus mukana leikissä. Ja tämä musta henki on niin hieno, ettei herännyt tunne sitä itse.

Nyt meidän pitää kuulla, kuinka Daavid huusi Herran tykö sielunhädässään: ”Jumala, ole minulle armollinen, ole minulle armollinen; sillä sinuun minun sieluni uskaltaa, ja sinun siipeis varjon alle minä turvaan siihen asti, että ahdistukset ohi käyvät.” Näistä Daavidin sanoista kuulemme, että hänen täytyi kääntyä Herran tykö hädässään. Kaikki toivo ei siis ollut vielä silloin menetetty. Ja kenen tykö murheellinen sielu kääntyisi, jollei Herran tykö? Suruttomuuden tilassa ihmisellä ei ole hätää. Hänen ei tarvitse kursailla Jumalaa eikä ihmisiä. Mutta heränneessä tilassa ihminen alkaa tuntea sielun ahdistuksensa. Hänen täytyy silloin kääntyä Jumalan tykö rukouksessa ja huutaa Daavidin kanssa: ”Jumala, ole minulle armollinen, ole minulle armollinen.”

Mutta herännyt tuntee usein, ettei hänellä ole voimaa rukoilla, kun hänellä ei ole kauniita rukouksia esitettävänä Herralle. Katumaton fariseus lukee pitkät ja kauniit rukoukset. Minä olen myös nähnyt armonvarkaan nousevan keskellä yötä rukoilemaan, mutta totisesti katuvaisen on niin vaikeaa rukoilla, koska hänestä tuntuu, että hänen sydämensä on niin kova, niin kylmä ja tunteeton, ettei maksa vaivaa rukoilla. Ja kuitenkin, mikä muu kuin omavanhurskaus voi estää herännyttä rukoilemasta? Mutta armon täytyy viimein pehmittää hänen selkänsä. Jollei hän nöyrry Herran edessä, hänen täytyy mennä helvettiin ja oppia siellä nöyräksi. On tosin kova sana, että katuvaisen syntisen täytyy mennä helvettiin oppimaan nöyräksi, mutta on kuitenkin helpompaa mennä täällä armonajassa helvettiin kuin joutua perkeleiden joukon pilkkaamaksi siitä syystä, että itkee ja huokaa nojaten Jeesuksen rintaa vasten.

Katuvainen syntinen ei ole tervetullut helvettiin, sillä perkele ja hänen kannattajansa eivät siedä sitä, että joku on katuvainen ja itkee syntejään. Jos joku itkee ja nyyhkyttää sitä, että on menettänyt parhaan lehmänsä tai kauniin hevosensa, niin perkele ryhtyy lohduttamaan häntä ja sanoo: ”Älä ole siitä asiasta huolissasi. Jos lankeat maahan ja rukoilet minua, niin annan sinulle koko maailman ja sen kunnian.”

Mutta jos katuvainen syntinen tulee perkeleen tykö ja valittaa: ”Minä olen tehnyt väärin, että olen pettänyt viattoman veren”, niin perkeleen kannattajat vastaavat: ”Mitä se meihin koskee? Katso itseäsi. Jollei sinulla ole muuta valitettavaa kuin syntisi, niin saat mielihyvin mennä takaisin taivaan valtakuntaan. Täällä helvetissä ei ole tilaa katuvaisille perkeleille. Me emme voi sietää kissan naukumista emmekä nälkäisten hukanpenikoiden ulvomista. Mene taivaaseen ja ulise siellä, jos tahdot. Ei kannata koskaan ilveillä helvetissä.” Sillä jos perkeleen kannattajat saavat kuulla, että joku katuvainen sielu nyyhkyttää Jeesuksen rintaa vasten nojaten, niin he kysyvät heti: mikä ihmeellinen ääni tämä on? Onko se kissan naukumista?

Sinä kuulet siis, katuvainen sielu, ettei helvetissä ole sinulle armoa. Joko sinun täytyy tehdä niin kuin Juudas, kun hän ei voinut saada lohtua ylimmäisiltä papeilta, tai sinun täytyy huutaa niin kuin Daavid: ”Jumala, ole minulle armollinen, ole minulle armollinen”, ja hän lisää: ”että ahdistukset ohitse käyvät”. Vaikka Daavid oli omantunnonvaivassa, hänellä oli tosin se toivo, että tämä vaiva menisi ohitse, ja tämä toivo täytyy kaikilla heränneillä olla, sillä muutoin vaiva tulisi aivan sietämättömäksi. Mutta toivo, että ahdistus menee Jumalan armon kautta ohi, ylläpitää horjuvaa sielua. Ja toivon ei pidä häpeään tulla.

Niin toivo ja kanna vaivasi kärsivällisesti ja nöyrästi. Toivo, sinä väsynyt matkamies, että päivä koittaa ja aamurusko nousee, ja huuda kuitenkin niin kuin Daavid: Jumala, ole minulle armollinen, ole minulle armollinen, Jeesuksen Kristuksen tähden. Älä anna syntisen hukkua viheliäisyydessään. Lohikäärme näyttää nyt veripunaisen kitansa ja tahtoo heti niellä uuden ihmisen, joka on syntyvä maailmaan.

Mutta Jumala, joka on hullujen holhooja, ja orjantappuroilla kruunattu Kuningas, suuri Ristinkantaja ottaa kuitenkin tykönsä uuden ihmisen, joka itkee syntymähetkellänsä, kun hän putoaa alastomana maailman kylmälle lattialle, mutta nauraa sille, joka on synnyttänyt hänet tuskalla ja kivulla, kun hän on imenyt lohdutuksen rinnoista. Silloin uuden ihmisen oikea Isä ilmoittaa nimensä. Ei hänen pidä oleman orpolapsi. Amen.

___________________________________

Alkuperäinen, ruotsinkielinen / SKHS Kollerin kokoelma n:o 58 / Kansallisarkisto Helsinki /