N:o 90 4 RUKOUSPÄIVÄNÄ 1851 (AAMUSAARNA)

Syntiinlankeemuksen jälkeen Herra sanoi käärmeelle: ”Minä panen vainon sinun ja vaimon välille, ja sinun siemenes ja hänen siemenensä välille; sen pitää rikki polkeman sinun pääs, ja sinä olet pistävä häntä kantapäähän.” (1. Moos. 3: 15)

Tässä Jumalan uhkauksessa on kolme kohtaa: ensiksi viha käärmeen siemenen ja vaimon siemenen välillä, toiseksi käärmeen pään rikkipolkeminen ja kolmanneksi pistos kantapäähän.

Jos me nyt ensiksi tarkastelemme vihaa, joka on käärmeen siemenen ja vaimon siemenen välillä, niin on varma ja tosi, että tämä viha on sangen suuri, sillä käärmeen siemen eli käärmeen poikaset avaavat aina suuren kitansa auki, kun joku vaimon siemenestä tulee liian lähelle heitä. Käärmeen poikaset sihisevät ja työntävät ulos terävän kielensä, kun joku vaimon siemenestä tulee käärmeen soitimelle.

Mutta toisaalta ei kukaan vaimon siemenestäkään voi mennä käärmeen siemenen ohi ilman inhoa. Vaimon siemen tuntee aina tiettyä inhoa käärmeen poikasia kohtaan, ja sen tähden vaimon siemenen täytyy polkea rikki käärmeen pää. Tämä viha on niin suuri, että jokaiselle, joka saa nähdä käärmeen, tulee halu lyödä käärme kuoliaaksi.

Mutta käärme ilmaisee vihansa vaimon siementä kohtaan sillä tavalla, että hän ojentaa ensin jäykän niskansa ylös, sitten hän avaa suuren kitansa, sitten hän työntää ulos terävän kielensä ja sen jälkeen hän sihisee. Jos vaimon siemen polkee nyt käärmettä, niin se pistää häntä kantapäähän eli puree myrkyllisillä hampaillaan, sillä käärmeenmyrkky on kätkössä hampaiden alla. Me tiedämme nyt varsin hyvin, mitä tapahtuu käärmeen pistämälle ihmiselle. Ensin hän paisuu kuin tukki, ja kun käärmeenmyrkky kihisee kaikissa hänen suonissaan, hänen kasvonsa tulevat sysimustiksi. Jos käärmeen pistoksen saanut ihminen ei hae ajoissa lääkettä myrkkyä vastaan, niin häntä kohtaa kauhea kuolema.

Täällä on nyt monta käärmeen pistoksen saanutta ihmistä, jotka alkavat paisua heti, kun käärmeenmyrkky on ehtinyt sydämeen. Vanha käärme on päässyt vuodattamaan tappavaa myrkkyään käärmeen pistoksen saaneitten sydämiin, niin että käärmeenmyrkky kihisee kaikissa heidän suonissaan. Näitä onnettomia ihmisiä ei voi pelastaa kuolemasta, jolleivät he hae ajoissa lääkettä myrkkyä vastaan. Mutta valitettavasti on monta käärmeen pistämää ihmistä, jotka eivät hae lääkettä myrkkyä vastaan vaan antavat käärmeenmyrkyn levitä koko ruumiiseen. Ja kun käärmeenmyrkky alkaa kihistä kaikissa heidän suonissaan, silloin on myös kuolema lähellä.

Me olemme myös kuulleet Pyhästä Raamatusta, kuinka vaimon siemen polkee rikki käärmeen pään. Mutta käärme on sitkeähenkinen olio, ei hän kuole, vaikka pää on murskattu rikki. Hän liikuttaa vielä pyrstöä, ja tällä pyrstöllä hän on vetänyt kolmannen osan taivaan tähdistä maan päälle. Sitä paitsi hän on vielä raskaana olevan vaimon edessä, joka huutaa syntymävaivassa. Hän haluaa nielaista poikalapsen, jonka tämä Vapahtajan morsian on synnyttämässä. Tämä vaimo on puettu auringolla, ja kuu on hänen jalkainsa alla, ja hänen päässänsä on kruunu kahdestatoista tähdestä. Ja kun vanha käärme ei saanut syödä poikalasta, jonka Vapahtajan morsian synnytti, niin hän oksensi kuolleen uskon liivaa vaimon päälle hukuttaakseen hänet.

Kaiken tämän on vanha käärme nyt tehnyt, ja valitettavasti ovat kaikki käärmeen pistämät ihmiset hukkuneet kuolleen uskon liivaan, jota käärme oksensi mahastaan. Vanha käärme kietoo ensin pitkän pyrstönsä sen onnettoman ympärille, joka sattuu hänen tielleen. Murskattuaan luut pyrstöllään hän valuttaa liivaa uhrin päälle, ja sen jälkeen hän hotkaisee koko ihmisen.

Vapahtajan morsianta hän ei voinut syödä, sillä Jumala varjeli häntä, ja hän pakeni korpeen. Mutta ei hänellä ole aina niin hauskaa korvessa, missä hänen täytyy olla toisinaan villien eläinten joukossa ja toisinaan käärmeen pistämien ihmisten joukossa, jotka vihaavat häntä sydämen pohjasta. Sillä heti kun Vapahtajan morsian tulee raskaaksi, kokoontuvat kaikki siveät huorat tutkimaan häntä kiireestä kantapäähän. He löytävät niin monta puutosta ja niin monta vikaa Vapahtajan morsiamesta: milloin hän on ruma maailman silmissä, milloin hän on köyhä, milloin hän on laiska ja kelvoton työhön; milloin hän on ilkeä ja juro, milloin hän on siivoton ja suttuinen. Ei hänellä ole korvarenkaita, ei hänellä ole koreita vaatteita. Kun hän huutaa syntymävaivassa, kaikki siveät huorat sanovat: tämä huutaminen kuulostaa kissan naukumiselta!

Mutta hän ei ole kuulevinaan, mitä maailma ajattelee ja sanoo hänestä, vaan hänen sydämelleen on kylliksi, kun hän tietää, että hänen Ylkänsä ei petä häntä, ei hylkää häntä, ei torju häntä. Hengellisessä hädässään hän huutaa: ”Jumala on tämän lapsen isä, jonka käärme tahtoo syödä. Se, jota minun sieluni rakastaa, tulee pian noutamaan morsiamensa.” Ylkä panee morsiamen päähän kruunun, jossa on kaksitoista tähteä, ja kihlasormuksen hänen sormeensa ja ristitähden rintaan. Ja kaikki maailman siveät huorat töllistelevät ihmetellen ja sanovat: ”Onko tämä Vapahtajan morsian, joka on niin ilkeä, että hän haukkuu kunniallisia ihmisiä? Kuinka hän sitten haukkuukaan, kun hän menee naimisiin, kun hän on jo morsiamena niin hullu, ja Jumala varjelkoon sitä miestä, joka saa semmoisen noita-akan.”

Vapahtajan morsian ei välitä siitä, että maailma kutsuu häntä huoraksi tai noita-akaksi, kun hän on vain vakuuttunut siitä, ettei hän ole tullut kylmämieliseksi ja uskottomaksi taivaalliselle Yljälleen. Siitä hän voi aina olla vakuuttunut, että hänen Ylkänsä rakastaa häntä vilpittömästi, ettei hän, niin kuin Joosef, aio salaa hylätä köyhää morsiantaan sen tähden, että hän on tullut raskaaksi. Sillä Vapahtaja rakastaa uskotonta morsiantaan, jos hän vain ei anna egyptiläisten huorimiesten enää puristella rintojaan.

Valitettavasti Vapahtajan täytyy usein valittaa uskottoman morsiamensa kylmämielisyyttä ja rakkaudettomuutta. Hänen täytyy usein seistä ovella kolkuttamassa, mutta uskoton morsian ei päästä rakastajaansa sisään, kun hänellä on sisällä joku muu rakastaja, jota hän rakastaa enemmän kuin Vapahtajaa. Taivaallisen Yljän täytyy viimein mennä murheellisena uskottoman morsiamensa ovelta, koska tämä rakastaa maailmaa enemmän kuin häntä.

Voi (sinua), sinä uskoton Kristuksen morsian! Kuinka usein sinun rakastajasi onkaan kolkuttanut sydämesi ovelle, mutta sinä et ole avannut, koska maailma oli sinulle rakkaampi? Kuinka kauan tahdot olla uskoton häntä kohtaan, joka on antanut verensä vuotaa sinun tähtesi? Eikö olisi parempi sielullesi, että hylkäisit petollisen maailman ja kastelisit Vapahtajan jalkoja katumuksen kyynelillä ja rukoilisit häntä särjetyllä sydämellä, että hän antaisi kevytmieliselle morsiamelleen hänen uskottomuutensa anteeksi?

Katso, tämä sinun pitää tehdä tänään, ennen kuin armon ovi suljetaan. Me toivomme, ettei hän hylkää uskotonta morsiantaan, jos hän tunnustaa, katuu ja anoo anteeksi rikoksensa.

Sinä olet pyhä, joka asut Israelin kiitoksessa. Ps. 22: 4.

Juhlapäivän aamusaarnan teksti on otettu kuningas Daavidin psalmeista. Koska kuningas Daavid on saanut todistuksen Herralta, että hän oli mies Jumalan sydämen jälkeen, koska meidän Vapahtajamme on toisinaan ottanut Daavidin psalmeja todistukseksi sekä esittänyt Daavidin tekoja totisen kristillisyyden esikuvana, vaikka luonnollinen järki ei voi käsittää, kuinka sellainen mies kuin Daavid voisi olla Jumalalle otollinen, voimme kuitenkin olla vakuuttuneita siitä, että Daavid tunsi Jumalan pyhyyden ja oman rikollisuutensa, vaikkei Daavid ollut siveyden esikuva.

Me voimme sen tähden tutkistella Jumalan pyhyyttä ja ihmisen rikollisuutta, sillä kristillisyys riippuu nyt siitä, että ihminen tuntee oikein Jumalan pyhyyden ja oman rikollisuutensa. Kuningas Daavidilla oli herännyt ja arka omatunto, kun hän kirjoitti psalminsa, ja me voimme olla sen tähden vakuuttuneita siitä, että hän tunsi syvän syntiturmeluksensa, että hänellä oli oikea katumus synneistään. Sen tähden Daavid tunsi myös Herran pyhyyden ja ankaran vanhurskauden. On kyllä totta, että Daavidilla oli nukkuva omatunto, kun hän teki huorin ja murhan, mutta hänen omatuntonsa heräsi myös perinpohjin, kun Naatan tuli soimaamaan häntä hänen kauheasta synnistään. Hänelle tuli omantunnonvaiva, ja hän mietiskeli jonkin aikaa niin kovasti, että hänen kasvonsa laihtuivat ja kuihtuivat.

Mutta juuri tätä omantunnonvaivaa moni pitää nyt perkeleen vaikutuksena, vaikka apostoli Paavali vakuuttaa, että se murhe, joka on Jumalan mielen jälkeen, vaikuttaa katumuksen autuudeksi, jota ei yksikään kadu (2. Kor. 7: 10). Mutta maailman viisaat pitävät hulluutena sellaista tilaa, jossa Daavid oli parannuskamppailunsa aikana. He sanovat, että se on turhaa mietiskelyä. Muutamat väittävät, että se on sielun sairaus. Toiset väittävät, että perkele aiheuttaa ihmiselle omantunnonvaivan. He kuvittelevat, että Jumala on niin armollinen ja laupias, ettei hän voi tuomita ketään helvettiin. He sanovat, että Jumala ei ole luonut ihmistä heittääkseen hänet pohjattomuuteen. Niin, muutamat jopa väittävät, että Jumala olisi väärä, jos hän tuomitsisi jonkun ihmisen pohjattomuuteen.

Jos siis ihminen alkaa mietiskellä ja joutuu omantunnonvaivaan, niin ei Jumala aiheuta ihmiselle omantunnonvaivaa vaan perkele. Muutamat myöntävät, että ainoastaan suurille ja törkeille rikollisille voi tulla omantunnon vaiva, niin kuin murhaajille, valapattoisille ja ryöväreille, mutta siveiden ja jumalaapelkäävien ei tarvitse mietiskellä.

Kuitenkin me tiedämme nyt, että Lutherillakin oli omantunnonvaiva, vaikkei hän ollut niin suuri syntinen kuin Daavid. Luther mietiskeli kauan, ennen kuin hän sai omantunnonrauhan, mutta tämän ajan luterilaiset väittävät, että Lutherin mietiskely oli turhaa, vaikka on varmaa, että luterilainen oppi sai alkunsa Lutherin mietiskelystä. Sillä jos Luther ei olisi mietiskellyt, niin me olisimme vielä tänäkin päivänä paavikunnassa. Mutta tämän maailman viisaat sanovat: “Ei meidän tarvitse mietiskellä sen tähden, että Luther on mietiskellyt. Lutherin mietiskely oli vain hänen hulluuttaan.”

Kuitenkin me näemme nyt Daavidin esimerkistä, että ihmisen täytyy mietiskellä, jos hän tahtoo tulla kristityksi. Hänellä täytyy olla oikea katumus synneistään tullakseen osalliseksi armosta Kristuksessa. Kyllä moni uskoo, että Jumala ei ole turhan tarkka ihmisen vioista. Ja sitä paitsi armonvarkaat sanovat: et sinä voi ansaita armoa mietiskelyllä ja omantunnonvaivalla. Jos voisit itkeä verta, niin et tule siitä sen paremmaksi. On paljon parempi, että uskot Jumalan olevan armollinen, niin tulet autuaaksi. Mutta kenelle Jumala on armollinen? Onko hän armollinen paatuneille ja katumattomille syntisille? Ei. Onko hän armollinen siveille ja jumalisille ihmisille, jotka ovat eläneet rehellisesti ja jumalisesti koko ikänsä?

Ei, semmoiset ihmiset eivät tarvitse armoa, sillä ainoastaan rikolliset tarvitsevat armoa. Mutta kenelle Jumala on sitten armollinen? Niin, Daavidille, jolla oli omantunnonvaiva, Manasselle, joka rukoili, Pietarille, joka meni ulos itkemään, syntiselle vaimolle, joka itki Jeesuksen jalkojen juuressa, Maria Magdaleenalle, jossa oli seitsemän perkelettä. Jos sinusta tulee kuin yksi heistä, silloin vasta voit toivoa Jumalan olevan armollinen. — Mutta eikö Jumala armahda semmoista, joka on ollut siveä ja jumalinen koko ikänsä? — Ei, semmoinen ei tarvitse armoa, eihän hän ole tehnyt mitään rikosta. Semmoisen ei tarvitse pelätä Jumalan vihaa, kuten Daavidin ja Lutherin. Ei hänen tarvitse katua syntejään, eihän hän ole tehnyt syntiä. Ei hänen tarvitse pyytää Jumalalta anteeksi, eihän hän ole tehnyt mitään pahaa.

Niin mutta, sanoo armonvaras, jolla on kuollut usko pääkallossa, maan päällä ei ole yhtään ihmistä, joka on niin viaton, ettei hän olisi tehnyt jotakin syntiä. Sen tähden uskon, sanoo armonvaras, että Jumala on armollinen ja antaa syntini anteeksi Jeesuksen Kristuksen ansion tähden. Sinä uskot siis, että Jumala on armollinen katumattomille syntisille, joilla ei ole koskaan ollut oikeaa katumusta synneistään, joilla ei ole koskaan ollut murhetta Jumalan mielen mukaan, joilla ei ole koskaan ollut omantunnonvaivaa ja sydämen ahdistusta, jotka eivät ole koskaan heränneet synnin unesta, joilla ei ole koskaan ollut vakavaa huolta sielunsa autuudesta.

Mistä olet saanut uskon, että Jumala on armollinen katumattomille syntisille? Eiköpä perkele ole uskotellut sinulle, että Jumala on armollinen kaikille, jotka elävät jumalattomasti. Arvattavasti hän on armollinen viinaporvareille ja juomareille, varkaille ja huorille, kiroilijoille ja tappelijoille, valapattoisille ja sapatinrikkojille, ihmissyöjille ja saitureille.

Ja tee vain vapaasti syntiä, kunhan vain uskot! Saat siis tehdä huorin, kunhan vain uskot, saat juoda itsesi päihin, kunhan vain uskot, saat myydä paloviinaa ja pitää kapakkaa, kunhan vain uskot, saat kirota ja tapella, kunhan vain uskot, saat valehdella ja pettää ihmisiä, kunhan vain uskot, saat tehdä huorapenikoita ja varastaa, kunhan vain uskot. Kun sinulla vain on oikea usko, niin tulet autuaaksi. Sinun ei tarvitse mietiskellä tai murehtia syntejäsi, niin kuin Daavidin ja Manassen, vaan usko vain äläkä mietiskele, sillä Kristus on täyttänyt ja maksanut kaiken.

Kuinka niin, sanoo armonvaras. Enkö saa omistaa Kristuksen ansiota? Enkö saa uskoa, että Jumala on armollinen, jollen mietiskele, itke, murehdi, huokaa tai antaudu omantunnonvaivaan ja sydämen ahdistukseen? Ei, minä uskon, sanoo armonvaras, että Jumala on armollinen, että hän antaa kaikki syntini anteeksi Kristuksen ansion tähden ja sulasta armostaan, ei minun itkemiseni, valittamiseni tai ulvomiseni tähden eikä omantunnonvaivani ja sydämeni ahdistuksen tähden. Sillä sellaisella katumisella ja valittamisella tai huokaamisella ja mietiskelemisellä en ansaitse mitään.

Ja vielä vähemmän, sanoo armonvaras, ansaitsen autuutta sillä, että alan kulkea ympäri kyliä saarnaamassa. Haukkumalla kunniallisia ihmisiä ja tuomitsemalla heitä helvettiin voin pikemmin ansaita helvetin kuin taivaan valtakunnan.

Niin puhuu armonvaras, ja tämän uskon nojalla hän on valmis hirttämään itsensä heti, kun omatunto alkaa tuomita häntä. Sillä armonvaras ei tunne Jumalan pyhyyttä eikä ankaraa vanhurskautta. Hänen mielestään Jumala on yhtä laupias kuin lepsut vanhemmat, jotka eivät näe lastensa vikoja vaan antavat heidän riehua valtoimenaan, kunnes he käyvät vanhempiensa kimppuun. Armonvaras ei usko, että hän on syössyt Luojansa pohjattomuuteen ja ristiinnaulinnut siten Vapahtajan, vaan hän uskoo, että Jumala on silti armollinen, vaikka hän huoraa, juo ja kiroaa, tappelee ja metelöi kuin matruusi tai pitää viinakauppaa ja nauraa kaikille, jotka puhuvat parannuksesta, tai käy tukkaan kiinni ja kiskoo ulos niitä, jotka vaativat vakavan katumuksen ja parannuksen.

Mutta semmoista uskoa ei ollut Daavidilla, sillä hänelle tuli heti omantunnonvaiva, kun profeetta Naatan soimasi häntä jumalattomasta elämästä. Hän ei vihastunut Naatanille, eikä hän ajanut Naatania ulos sen syyn tähden, että hän tuli puhumaan parannuksesta. Mutta olemme kyllä kuulleet, että juutalaiset suuttuivat Johannes Kastajalle, koska hän haukkui heitä ja kutsui heitä kyykäärmeiden sikiöiksi, niin kuin kuninkaan huora ei voinut saada omantunnonrauhaa, ennen kuin Johannes Kastajan pää tuotiin vadilla. Eivätkä juutalaiset voineet saada omantunnonrauhaa, ennen kuin suuri lukijaissaarnaaja Jeesus Nasaretilainen oli naulattu ristiin.

Tämä hengellinen viha on suurin synti, jonka juutalaiset ja pakanat voivat tehdä Jumalaa ja Vapahtajaa kohtaan, että he vihaavat ja vainoavat kristityitä, vaikka he uskovat tekevänsä Jumalalle palveluksen tappamalla Jeesuksen opetuslapsia. Jos he tuntisivat Jumalan pyhyyden niin kuin Daavid ja Jumalan ankaran vanhurskauden niin kuin Luther, he tuntisivat myös oman tuomionsa.

Mutta suruton joukko ei tunne Jumalan ankaraa vanhurskautta, koska omatunto on nukkumassa. Omatunto ei tuomitse heitä. Eivät he tunne omaa jumalattomuuttaankaan, ja sen tähden se tekee pahaa, kun joku tulee muistuttamaan heitä kuolemasta ja tuomiosta. He eivät voi kärsiä, että joku ihminen tulee tuomitsemaan heitä, koska he eivät usko ansaitsevansa iankaikkista tuomiota, vaikka he lukevat suulla: “Minä vaivainen syntinen ihminen tiedän ansainneeni iankaikkisen kadotuksen.” Kaikki jumaliset armonvarkaat lukevat tämän synnintunnustuksen suulla, mutta sydämessä he lukevat kirouksen jokaiselle, joka uskaltaa asettaa Jumalan ankaran vanhurskauden heidän silmiensä eteen.

Daavid ei voinut kantaa hengellistä vihaa Naatania kohtaan, koska Daavidin sydän tuli särjetyksi Naatanin sanoista. Mutta juutalaiset eivät tulleet särjetyiksi Vapahtajan sanoista vaan he suuttuivat. Ja nyt sanoo moni juutalainen: “Sellainen nuhdesaarna, josta ihminen suuttuu, ei ole voinut tulla hyvästä sydämestä. Profeettojen, Johannes Kastajan ja Vapahtajan nuhdesaarnat olisivat siis tulleet pahasta sydämestä, koska useimmat kuulijat suuttuivat näistä saarnoista.

Eiköpä viha ole perkeleen työ? Ja eiköpä Daavidin omantunnonvaiva, joka oli seuraus Naatanin nuhdesaarnasta, ole ollut Pyhän Hengen työ, joka vaikutti saarnatun sanan kautta oikean katumuksen synnistä? Mutta nykyisin eivät oikeat luterilaiset tahdo kuulla lain nuhdesaarnoja, koska he ovat eläneet niin jumalisesti ja ovat niin pyhiä, ettei heidän tarvitse katua vikojaan tai rukoilla Jumalalta anteeksi syntejään. Nykyiset oikeat luterilaiset väittävät, että profeettojen ja Johannes Kastajan ankarat nuhdesaarnat eivät sovi tämän ajan siveille ja jumalisille ihmisille. Tämän ajan oikeat luterilaiset eivät ole mielestään ansainneet mitään soimauksia, eivät temppelissä eivätkä kotona.

Mutta Daavid, joka oli kuningas, otti nöyrästi vastaan Naatanin soimauksen, koska Daavidin omatunto ei ollut kokonaan paatunut, vaikka se oli nukkumassa. Hän heräsi Naatanin nuhdesaarnasta. Jumalan Henki vaikutti sanan kautta totisen katumuksen Daavidin sydämessä. Hänelle tuli murhe, joka oli Jumalan mielen jälkeen, ja tämä murhe vaikutti hänessä parannuksen autuudeksi.

Suokoon Jumala, että kaikki, jotka vielä makaavat suruttomina synnin unessa, heräisivät horroksestaan, että he ajattelisivat, mikä heidän rauhaansa sopii, ennen kuin armon ovi suljetaan iankaikkisesti. Tänä päivänä, jos kuulet Herran äänen, älä paaduta sydäntäsi, sillä Jumala ei anna itseään pilkata. Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. (Amen)

_________________________________

Alkuperäinen ruotsinkielinen / A. Merikallion kokoelma / Oulun maakunta-arkisto /