N:o 96 4 RUKOUSPÄIVÄNÄ 1857 (AAMUSAARNA)

Päiväsaarnan teksti Psalmi 89: 2. “Minä veisaan Herran armoja iankaikkisesti, ja sinun totuuttas ilmoitan suullani suvusta sukuun.”

Tämän pyhän tekstin johdatuksella meidän pitää Jumalan armon kautta tutkistella ja ajatella, kuinka kristitty ylistää Jumalan armoa ja julistaa Hänen totuuttaan suvusta sukuun. Meidän täytyy kuitenkin valittaa kuningas Daavidin kanssa: “Auta, Herra, sillä pyhät ovat harvat”, ja juuri sen tähden, että pyhät ovat harvat, meidän täytyy ottaa kuningas Daavid esimerkiksi osoittaaksemme, kuinka kristitty ylistää Jumalan armoa, koska väärä kristillisyys tahtoo myös tunkeutua esiin ja julistaa Jumalan totuutta, kun se joutuu sotaan totisen kristillisyyden kanssa. Väärä kristillisyys on olevinaan oikea kristillisyys ja arvelee, että se, joka on olevinaan kristitty, on ulkokullattu ja hengellisesti ylpeä, mutta se, joka kieltää Kristuksen valalla ja kirouksilla, hän on oikea kristitty. Ja sen tähden kaikki armonvarkaat väittävät, että Pietari oli oikea kristitty, sekä ennen että jälkeen lankeemuksen.

Mutta kuinka oli Daavidin kristillisyyden laita ennen lankeemusta? Kun vertaamme psalmeja, niin kuin niissä on nyt luettavana Raamatussa Daavidin elämänkerta, niin havaitsemme, että Daavidin psalmit on kirjoitettu eri aikoina. Muutamat psalmit Daavid on veisannut nuoruudessaan, ja muutamia psalmeja hän on veisannut vanhuudessaan, mutta psalmit eivät ole nyt siinä järjestyksessä kuin Daavid ne veisasi. Sen tähden emme voi saada hänen psalmeistaan varmaa tietoa ajasta, milloin hän veisasi ne ensimmäisen kerran. Me voimme ainoastaan päätellä sisällöstä, missä sieluntilassa Daavid oli, kun hän veisasi sen taikka sen psalmin.

89. psalmin, josta päivän teksti on otettu, on kirjoittanut Daavidin lukkari Etan, joka kirjoitti monta psalmia Daavidin aikana, ja psalmi puhuu erityisesti siitä armosta, jota Jumala oli osoittanut Daavidille ruumiillisessa tarkoituksessa. Vaikuttaa siltä, että tämä psalmi on laulettu temppelissä, kun Daavid oli vielä elossa ja makasi tautivuoteellaan, tai heti sen jälkeen kun Salomo oli kruunattu kuninkaaksi. Daavid ylisti Jumalaa, joka oli antanut hänen elää niin kauan, että hän sai nähdä poikansa Salomon istuvan Daavidin istuimella, valittuna Israelin kuninkaaksi. Tämä Daavidin ilo Salomon kuninkaaksi korottamisesta oli jotakin sellaista, mikä ei oikeastaan kuulu kristillisyyteen. Mutta kristitty tunnustaa kyllä mielellään, että hän saa kiittää Jumalan armoa maallisesta onnestaan, ja Daavid piti suurena onnena, että hän sai ennen kuolemaansa nähdä poikansa Salomon istuvan Israelin valtaistuimella.

Kuningas oli saanut elämästä kyllikseen, niin kuin Raamatussa sanotaan, hänellä ei ollut enää mitään toivottavaa tai odotettavaa maailmalta. Hän valmistautui lähtemään täältä ja tulemaan kootuksi isiensä tykö, täysin tietoisena Jumalan armosta. Hänellä ei ollut myöskään murhetta lapsistaan, jotka olivat täysikasvuisia ja tulivat jo itse toimeen. Salomo oli myös ainoa pojista, jonka Jumala Daavidin mielestä oli valinnut, sillä toiset pojat olivat jumalattomia ja vanhemmilleen tottelemattomia. Ja kun kuningas Daavid oli jo vanha ja sairas, niin hän ei jaksanut itse veisata. Sen tähden hän antoi lukkarinsa Etanin kirjoittaa Jumalan kunniaksi kiitoslaulun siitä suuresta armosta, joka hänelle oli tapahtunut, kun hän oli saanut lupaavan pojan seuraajakseen Israelin valtaistuimelle. Sillä tavoin suunnilleen 89. psalmi on syntynyt, sikäli kuin voimme päätellä psalmin sisällöstä.

Mutta toinen kysymys on, miten tämä psalmi liittyy Daavidin kristillisyyteen. Luonnollinen ihminen ajattelee, että kuoleva isä voi tuntea itsensä iloiseksi ja onnelliseksi, kun hän jättää jälkeensä pojan, joka voi vastata talosta ja täyttää kuolevan isän viimeisen tahdon. Siihen luonnollinenkin ihminen panee suurimman painon, että hänen viimeinen tahtonsa maallisessa eli ruumiillisessa tarkoituksessa tulee täytetyksi jonkun jäljellejäävän lapsen kautta. Hänellä on suurin murhe lapsistaan, että he saisivat hyvän elatuksen ja tulisivat hyvin toimeen maailmassa.

Mutta tämä ei ole ymmärrettävä niin, että kuningas Daavidilla olisi ollut tautivuoteella suurin huoli lastensa ja alamaistensa ruumiillisesta menestyksestä, vaan Daavidilla oli suurin huoli lastensa ja alamaistensa jumalanpelosta ja kristillisyydestä. Hän oli itse ollut eläessään tarkka alamaistensa jumalanpelosta ja kristillisyydestä. Hän oli ollut kiivas oikean jumalanpalveluksen puolesta, koska hän tunsi sen totuuden syvällä sydämessään, että Herran pelko on totinen ja oikea perustus ihmisen autuudelle ajassa ja iankaikkisuudessa.

Sen tähden hän oli myös saanut lupauksen Jumalalta, että Kristus olisi yksi hänen jälkeläisistään, joka istuisi Daavidin istuimella ja hallitsisi pakanoita rautaisella ruoskalla. Ja sen tähden hän on veisannut niin monta psalmia Kristuksesta. Mutta ei Daavid voinut olla niin yksinkertainen, että hän olisi uskonut Jumalan lupauksen Messiaasta eli Kristuksesta täyttyneen jo hänen pojassaan Salomossa. Ei Daavid uskonut, että Salomo oli se mies, joka vapahtaisi Israelin kansan synneistään, mutta Daavidilla oli se toivo, että hänen poikansa Salomo täyttäisi kuolevan isän viimeisen tahdon ulkonaisen jumalanpalveluksen suhteen, mikä voisi edistää kansan jumalanpelkoa tulevaista Vapahtajaa odoteltaessa.

Kuningas Daavid oli myös saanut lupauksen Jumalalta, että hänen poikansa Salomo rakentaisi Herran temppelin, johon kansa saisi kokoontua yhteiseen jumalanpalvelukseen. Siitä kuoleva isä iloitsi, että Jumala oli valinnut hänelle semmoisen pojan, joka voisi täyttää hänen viimeisen tahtonsa niissä asioissa, jotka kuuluivat totiseen jumalanpelkoon. Tästä suuresta Jumalan armosta Daavid ylisti Herraa ja sanoi: “Kiitetty olkoon Herra Israelin Jumala, joka tänäpänä on antanut vielä yhden istuvan minun istuimellani, että minun silmäni sen nähneet ovat!” (1. Kun. 1: 48).

Me kuulemme siis, että Daavidin ilo tautivuoteella oli hengellinen ilo. Hän ylisti Jumalan armoa, joka oli antanut hänelle sellaisen pojan, joka voisi täyttää kuolevan isän viimeisen tahdon kansan jumalanpelon ja kristillisyyden suhteen. Juuri tässä on ero totisen ja väärän kristillisyyden välillä. Totisen kristillisyyden tunnustajat iloitsevat Jumalan valtakunnan kasvusta, samoin kuin Kristus riemuitsi Hengessä nähdessään, että saarna vaikutti totisen katumuksen, parannuksen ja elävän uskon. Sitä vastoin hän tuli murheelliseksi hengessään nähdessään, kuinka vastahakoinen ja suruton kansa kohteli häntä pilkalla ja vihalla. Vapahtaja itki Jerusalemin paatunutta kansaa, joka ylenkatsoi kaikki varoitukset ja parannuksen huudon.

Mutta väärän kristillisyyden tunnustajat eivät voi olla murheellisia omasta eivätkä toisten ihmisten iankaikkisesta onnettomuudesta. Kuolleen uskon tunnustajat eivät välitä toisten ihmisten menestyksestä, sillä he eivät usko, että heidän kristillisyytensä laita olisi huonosti. Heillä on suloinen kuvitelma, että Jumala on armollinen katumattomille, ja tämän kuvitellun armon nojalla he tekevät syntiä aivan röyhkeästi. Heillä on usko, joka tuntuu lujalta kuin vuori, ja tämän kuolleen uskon nojalla he elävät kuin pakanat. He juovat ja uskovat, he kiroilevat ja uskovat, he tekevät vääryyttä lähimmäiselleen ja uskovat kuitenkin, että Jumala on armollinen. Sillä perkele uskottelee heille, ettei semmoinen elämä ole synti. Sen tähden nähdään, että armonvaras ylenkatsoo sen, mikä on kaikkein tärkeintä kristillisyydessä.

Daavidin katumus saattoi olla tarpeellinen Daavidille ja muille samanlaisille törkeille rikollisille, mutta ei kunniallisille ihmisille. Publikaanin huokaamista he pitävät ulkokultaisuutena. Syntinen vaimo Jeesuksen jalkojen juuressa ei ollut parempi kuin muut ihmiset sen tähden, että hän itki. Se saattoi ehkä olla tarpeellista hänelle, joka oli yleinen huora, mutta ei se sovi kunniallisille ihmisille. Saattoi ehkä olla tarpeellista Pietarille, joka oli kieltänyt Kristuksen, että hän meni ulos ja itki katkerasti, mutta eihän armonvaras ole koskaan kieltänyt Kristusta, eikä hänen sen tähden tarvitse itkeä niin kuin Pietarin. Ei tarvitse armonvarkaan mietiskelläkään, niin kuin Luther mietiskeli. Kaikki semmoinen mietiskely, sanoo armonvaras, on turhaa mietiskelyä.

Mutta kuinka nyt armonvarkaan käy, kun kuolema tulee? Voiko hän Daavidin tavoin ylistää Jumalaa siitä armosta, mikä hänelle on tapahtunut? On nähty, että vahva usko, joka ei koskaan epäile, muuttuu usein epäilyksi kuoleman lähestyessä. Monen silmät avautuvat kuolinvuoteella. Moni kuolevainen alkaa epäillä juuri sillä hetkellä, kun hän on valmis matkustamaan iankaikkisuuteen. Ja mistä sitten tämä epäilys ja kuolemankauhu tulee? Joo. Se tulee siitä, että armonvaras on tehnyt syntiä armon päälle. Hän ei ole koskaan tullut kristityksi eläessään, eikä hän voi tulla kristityksi kuollessaan, koska silloin on liian myöhäistä.

Semmoinen ihminen ei ole koskaan herännyt synnin unesta. Koskaan ei semmoinen ihminen ole mietiskellyt. Koskaan ei semmoinen ihminen ole langennut epätoivoon. Koskaan hän ei ole huoannut, niin kuin publikaani. Koskaan hän ei ole tuntenut saatanan valtaa ja lain kirousta. Koskaan hän ei ole tuntenut Jumalan vihaa. Koskaan hän ei ole pelännyt kuolemaa ja tuomiota. Koskaan hän ei ole ollut sielunhädässä. Mutta kun hän joutuu kuoleman käsiin, silloin vasta putoavat suomukset silmistä. Silloin hän näkee kauhulla, että hän on huonolla tiellä. Silloin hänen täytyy tuomita itsensä ja sanoa: “Minä olen huonolla tiellä”. Ihminen, mieti tarkoin, ennen kuin matkustat umpimähkään iankaikkisuuteen. Älä ajattele niin kuin hullu: “Kyllä on aikaa mietiskellä iankaikkisuudessa”.

Nykyaikana on monta, jotka sanovat: “Meidän elämämme on lyhykäinen ja vaivalloinen, ja kuin ihminen on kuollut, niin on hän peräti loppunut, ja ei ole ketään tunnettu, joka on kuolemasta palannut. Niin tulkaat siis, ja eläkäämme hyvin, niin kauan kuin me taidamme ja nautitkaamme elämäämme niin kauan kuin me nuoret olemme. Me tahdomme täyttää meitämme parhaalla viinalla ja voiteella. Älkäämme unhottako kevätkukkasia.” (Viis. 2: l, 6 - 8). Se merkitsee: me tahdomme juoda ja huvitella, niin kauan kuin olemme nuoria.

Näin puhui suruton joukko jo Salomon aikana. Tämä villi joukko ei uskonut ollenkaan parempaan elämään tämän perästä. Joukko, joka täytti itseään parhaalla viinalla ja voiteella, piti parhaana elää ylellisesti ja pitää hauskaa, niin kauan kuin on nuori. Ja ne, jotka kuuluvat siihen joukkoon, tekevät pilkkaa niistä, jotka mietiskelevät. He ylenkatsovat kaikki varoitukset parannukseen. Heidän korkein pyrkimyksensä ja halunsa on pitää hauskaa. Sen tähden he huvittelevat, he tyydyttävät synnillisiä himojaan ja halujaan, missä ja miten vain voivat. He juovat, lyövät palloa ja pelaavat korttia, ja elävät ylellisesti ja ajattelevat näin: “Kyllä on aikaa mietiskellä iankaikkisuudessa”. Kuinka semmoisille ihmisille käy, kun kuolema tulee heille aivan odottamatta? Niin! Kun kuolema tulee, heidän täytyy tuomita itsensä ja sanoa: “Minä olen huonolla tiellä. Jumala ei kuule rukouksiani.”

Toiset arvelevat: “Ei pidä elää niin ylellisesti. Pitää parantaa elämäänsä ja olla siveä, pitää tehdä oikein jokaiselle ja elää siivosti. Mutta se ei kelpaa, että pitäisi alkaa mietiskellä ja huoata, pelätä, haaveilla ja olla raskasmielinen. Kyllä autuaaksi tulee vähemmällä mietiskelyllä.” — Vai niin! Miksi Luther sitten mietiskeli monta vuotta, ennen kuin hän tuli uskoon? Oliko Lutherin mietiskely turhaa? Vai uskotteko te, että Luther on mietiskellyt kylliksi meidän kaikkien puolesta, niin ettei meillä tarvitse olla mitään murhetta siitä, kuinka pääsemme taivaan valtakuntaan? Ehkäpä meidän tarvitsee ainoastaan uskoa, että Luther on mietiskellyt kylliksi puolestamme, niin tulemme kai autuaaksi. Mutta minä ajattelen, että jokaisen pitää mietiskellä ennen kuin hän voi päästä samaan uskoon, mikä Lutherilla oli.

Mutta ennen kuin ihminen voi alkaa mietiskellä, täytyy omantunnon herätä. Nukkuvalla omallatunnolla ei kenelläkään voi olla oikeaa murhetta sielunsa autuudesta. Mutta kuinka semmoisen ihmisen omatunto voi herätä, joka vasiten turruttaa omantuntonsa ryyppäämisellä, juomisella, juhlimisella tai kaikenlaisilla synnillisillä huveilla ja ajanvietteillä, jotka ajavat pois kaiken murheen. Kuinka semmoisen ihmisen omatunto voi herätä, joka uskoo olevansa jo kristitty ilman katumusta, ilman kääntymystä, ilman parannusta, ilman uutta syntymistä? Ihminen, joka ei ole koskaan herännyt, tai jos hän on joskus herännyt mutta ei ole koskaan tullut uskoon, tai jos hänellä on vieläpä ollut elävä usko mutta on langennut armosta, semmoinen ihminen kuvittelee, että Jumala on armollinen, ja varastetulla armolla hän tekee syntiä ja elää, niin kuin suruttomat elävät. Semmoisen ihmisen täytyy langeta epätoivoon, kun kuolema tulee. Tässä ei auta pullikoida vastaan, vaan sinun täytyy seurata mukana, sillä kuolema ei kumartele ketään.

Tämän sinä tiedät, oi ihminen! Sinä tiedät, että sinun täytyy lähteä täältä, mutta et tiedä lopullista kohtaloasi, jos sinulle ei ole käynyt niin kuin Paavalille. Kun hän luuli tekevänsä Jumalalle palveluksen vainoamalla kristityitä, hänet otettiin kiinni synnin juoksusta. Hän sai kuulla, että hän vainosi Jeesusta, kun hän vainosi kristityitä. Hän kuvitteli, että kristityt olivat haaveilijoita ja villihenkiä, jotka piti hävittää maallisen lain voimalla. Kuinka Paavali saattoi olla niin sokea, hän joka oli oppinut mies ja oli käynyt koulua kirjanoppineen Gamalielin luona? Eiköhän perkele ollut lyönyt häntä sokeudella? Ja kuitenkin sanovat kaikki suruttomat ja armonvarkaat: “Kyllä me tiedämme, millainen totisen kristityn pitää olla, mutta me emme tee sen mukaan kuin me tiedämme.”

Mutta kuinka oli sitten mahdollista, että Paavali oli ennen kääntymistään niin sokea, ettei hän tiennyt muuta kuin että totinen kristillisyys oli hirveää haaveilua? Eiköhän sama sokeus vallitse vieläkin niiden joukossa, jotka vihaavat kristityitä ja pitävät heitä haaveilijoina, kerettiläisinä ja villihenkinä, jotka pitää hävittää tulella ja miekalla tai maallisen lain voimalla. Juuri siinä on sokeus, että väärä kristillisyys näyttää sokean joukon silmissä totiselta kristillisyydeltä, mutta oikea kristillisyys näyttää maailman silmissä haaveilulta, ulkokultaisuudelta, taikuudelta ja hengelliseltä ylpeydeltä. Jollei maailma olisi niin saatanan sokaisema, se heräisi varmasti ja tulisi totiseen kristillisyyteen. Mutta koska maailma on sokeuden vallassa samalla lailla kuin Paavali ennen kääntymistään, juuri sen tähden maailman sokean joukon täytyy vihata, ylenkatsoa ja pilkata kristityitä, missä ikänä he ilmestyvät maailmalle. Mutta semmoisia kristityitä, jotka vaikenevat ja suostuvat kaikkeen, mitä maailma tekee ja sallii, semmoisia kristityitä ei kukaan vihaa.

Me olemme nyt edellä osoittaneet Daavidin sanoilla, kuinka kuoleva kristitty ylistää Jumalan armoa, kun hänen viimeinen tahtonsa täyttyy kristillisyyden menestyksen suhteen. Mutta tätä ei voi tehdä se, joka ei ole kristitty vaan on kiinni maailmassa elämänsä viimeiseen hetkeen saakka. Luonnollisella ihmisellä on suurin murhe aarteistaan, kun hänen pitää erkaantua täältä, ja jos hänellä ei ole muuta kuin riepuja, niin hänellä on murhe niistä, etteivät ne joutuisi hajalleen.

Voi, miten surkeasti on sen ihmisen laita, joka ei ole saanut taivaallisia aarteita, koska hän ei ole etsinyt niitä armonajassa. Hän on surkea ja viheliäinen jo täällä elämässä, kun hän on ilman Jumalaa, mutta kaikkein surkein hän on, kun hänen pitää erkaantua täältä ilman toivoa, ilman uskallusta, ilman varmuutta paremmasta elämästä tämän perästä. Etsikää sen tähden vakavasti, että löytäisitte sen minkä Daavid löysi, nimittäin iankaikkisen rauhan. Ja älkää antako maailman lumota teitä, joka tarjoaa teille aarteitaan ja petollista ihanuuttaan, sillä maailma teidän täytyy pian jättää.

Mutta se on autuas, joka voi jättää maailman ilolla ja riemulla turvaten suureen Ristinkantajaan, Sovittajaan ja orjantappuroilla kruunattuun Kuninkaaseen, joka on lunastanut vaivaiset vangit kuolemasta ja perkeleen vallasta. Mutta niillä, jotka pudistavat päätään ristin juurella ja pilkkaavat häntä jumalattomalla ja katumattomalla elämällään, niillä ei ole osaa eikä arpaa hänen valtakunnassaan. Heidän täytyy mennä häpeällä pois ja saada palkkansa perkeleeltä ja maailmalta, joiden perään he ovat pyrkineet. Heidän täytyy saada palkkansa iankaikkisissa vaivoissa, kun he vähän ajan perästä menettävät kaiken, rakkaimman ja kalleimman, mitä he ovat rakastaneet maailmassa. Sillä jo se on vaiva, että menettää kerralla rakkaimman, mitä omistaa. Lisäksi tulevat iankaikkiset omantunnon soimaukset siitä, että he ovat ylenkatsoneet sekä Jumalan Sanan että kristittyjen varoitukset armonajassa. Kaiken tämän täytyy langeta raskaana katumattomien päälle, kun he viimein huomaavat, että he ovat väärällä tiellä.

Mutta ne harvat sielut, jotka ovat seuranneet Daavidin, profeettojen, opetuslasten ja Kristuksen jalanjälkiä katumuksessa synneistään, ristissä ja murheessa, itsensäkieltämisessä ja kärsivällisyydessä, oikeassa uskossa ja luottamuksessa siihen, joka on kärsinyt kuoleman meidän syntiemme tähden, heidän viimeinen tahtonsa tulee täytetyksi. He saavat nähdä Jumalan ja sen, jonka Hän on lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen. Heidät kootaan isiensä tykö ilossa ja riemussa, ja Herra pyyhkii pois heidän kyyneleensä ja antaa heille elämän kruunun. (Amen).

________________________________________

Alkuperäinen ruotsinkielinen / A. Merikallion kokoelma / Oulun maakunta-arkisto /