N:o 99 4 RUKOUSPÄIVÄNÄ 1859

Päiväsaarnan teksti Ps. 43: 5. ”Mitäs murehdit, minun sieluni, ja olet minussa niin levotoin? Turvaa Jumalaan, sillä minä vielä nytkin häntä kiitän, että hän on minun kasvoini apu ja minun Jumalani.”

Luetussa pyhässä tekstissämme on taas vuodatus Daavidin pimeistä hetkistä, joista olemme usein puhuneet, sillä koko 43. psalmi on surumielistä valitusta saastaisesta kansasta, valitusta salaisista ja julkisista vihollisista, jotka vihaavat häntä ja väijyvät hänen henkeään. Daavidilla oli valitettavasti monta vihollista, jotka vihasivat häntä sydämen pohjasta hänen kristillisyytensä tähden, jota hänen vihollisensa pitivät ulkokultaisuutena. Jumalattomat vihasivat häntä, koska hän nuhteli heitä jumalattomasta elämästä.

Samalla tavalla jumalaton kansa, joka ei tahtonut kuulla nuhdesaarnoja, vihasi profeettoja. Samasta syystä juutalaiset ja pakanat vihasivat ja vainosivat kristityitäkin, sillä he eivät voineet olla äänettömiä eli mykkiä koiria, jotka eivät hauku. Alussa kukaan ei välittänyt opetuslapsista, niin kauan kuin he pysyivät lukittujen ovien takana, mutta kun he alkoivat saarnata ylösnousseesta Kristuksesta, epäuskoinen joukko alkoi heti ahdistella heitä.

Mutta aina ei ole siedetty semmoisiakaan kristityitä, jotka pysyvät lukittujen ovien takana. Usein on semmoisiakin vihattu, vaikka he eivät ole häirinneet omantunnonrauhaa. Sillä maailma ei voi sietää totista kristillisyyttä, ilmaantuipa se sitten missä muodossa tahansa.

Daavid valittaa 43. psalmissa saastaisen kansan tähden, joka ei tahdo kuulla puhuttavan mistään parannuksesta. Kun nimittäin Daavidia pidettiin aikanaan ulkokullattuna, niin ei saastainen kansa voinut kärsiä hänen nuhdesaarnojaan, sillä he arvelivat, että sen, joka tahtoo opettaa muita, pitää ensin lakaista oman ovensa edusta puhtaaksi, toisin sanoen: “Parantaja, paranna itsesi.”(Luuk.4: 23), niin kuin Kristus puhuu matkiessaan suruttomien ihmisten sananlaskua.

Johannes Kastajaa fariseukset eivät voineet nuhdella synnistä, koska hänellä oli niin ankara elämäntapa, mutta sen sijaan häntä syytettiin hengellisestä ylpeydestä, koska hän tuomitsi muita ja korotti itsensä. Samalla tavalla Kristustakin syytettiin hengellisestä ylpeydestä, kun hän tuomitsi kunniallisia ihmisiä. Sillä fariseusten puhe Johannes Kastajasta: “Hänellä on perkele” (Luuk. 7: 33), merkitsee juuri: “Hänellä on ylpeyden perkele sisällään”, ja samaa sanottiin Kristuksesta: “Sinä olet samarialainen ja sinulla on perkele” (Joh. 8: 48). Se merkitsee: “Sinä olet hengellisesti ylpeä. Sinä pidät itseäsi muita parempana.” Semmoista puhetta sai Daavidkin kuulla vihollisiltaan, ja vielä nykyään saa kyllä kuulla saman puheen maailman joukolta: “Hänellä on perkele. Hän on hengellisen ylpeyden pöhöttämä. Hän tuomitsee muita ja kehuu itseään.”

Jumalaton kansa vihasi kuningas Daavidia, kuten muita profeettoja, opetuslapsia ja kristityitä. Hän valittaa sen vuoksi monessa paikassa psalmeissaan vihollistensa kateuden, katkeruuden ja takapuheitten tähden. Hän sanoo eräässä psalmissa: “Minun vihollisiani on enemmän kuin minun päässäni hiuksia, ja niitä, jotka minua ilman syytä vihaavat, on enemmän kuin santaa meressä”. Mutta juuri sen tähden, että hän nuhteli muita, hän sai perkeleestäkin vihollisen, sillä perkele ei kärsi, että joku uskaltaa häiritä väärää omantunnonrauhaa. Kuningas Daavidia ahdisteli siis tosiaankin perkele, ja siitä tuli hänen levottomuutensa, hänen murheensa, hänen pelkonsa, hänen omantunnonvaivansa ja sydämen ahdistuksensa. Hänellä ei voinut olla rauhaa sielussaan, kun omavanhurskaus vaivasi häntä. Emmekä voisi sanoa varmuudella tätä, jollemme tietäisi, että Lutherkin valitti perkeleen ahdistuksia.

Me voimme kyllä syystä sanoa, että Jumalan Henki herättää katuvaisissa murheen, joka on Jumalan mielen jälkeen, mutta Jumalan Henki ei vaivaa ketään omantunnonvaivalla ja sydämen ahdistuksella, vaan omanvanhurskauden perkele oikeastaan vaivaa heränneitä omantunnonvaivalla ja sydämen ahdistuksella. Sellaista Daavid sai kokea usein, mutta yhtä varmaa on myös, että perkele ei ahdista ketään suruttomasta joukosta, joka palvelee häntä uskollisesti ajatuksilla, sanoilla ja töillä. Vaan ainoastaan heränneitä perkele ahdistaa ja vaivaa omantunnonvaivalla ja sydämen ahdistuksella. Ja tässä tilassa hän oli, kun hän kirjoitti 43. psalmin.

Tämä oli yksi niitä pimeitä hetkiä, joita kristitty saa usein kokea. Daavidkin tunsi mielestään silloin, että hänen sielunsa oli levoton ja murheellinen. Sen tähden hän sanoo päivän tekstissä: “Mitäs murehdit, minun sieluni, ja olet minussa niin levotoin?” Hänen sielunsa tuntuu hänen tietoisuudessaan eri persoonalta kuin hän itse. Hän puhuu sielunsa kanssa kuin toisen henkilön kanssa ja pyytää häntä turvautumaan Jumalaan.

Mikä siis tekee heränneen ihmisen sielun levottomaksi? Hirmuinen taistelu ja sota Mikaelin ja lohikäärmeen välillä, sota Pyhän Hengen ja pahan hengen välillä. Se on sotaa elämästä ja kuolemasta hengen valtakunnassa. Tämä sota on käsittämätöntä sille, jota Jumalan Henki ei ole herättänyt. Suruton ihminen ei voi käsittää Daavidin sielun levottomuutta eikä hän voi käsittää, mitä Luther tarkoittaa saatanan ahdistuksilla. Sillä suruton ihminen ei välitä Jumalasta, taivaasta eikä helvetistä vaan kulkee laveaa tietä suoraan eteenpäin, kunnes kaatuu. Hän huvittelee aistillisissa nautinnoissa ja synnillisissä ajanvietteissä. Mikä maistuu lihassa hyvältä, sitä hän tavoittelee, niin kuin päihtymys, juopumus, haureus, koreus ja ylpeys, tanssi, musiikki ja kortinpeluu. Hänen täytyy tyydyttää kaikki lihalliset himonsa ja halunsa niin paljon kuin vain mahdollista. Ja kun hän elää näin sumussa ja humussa, ei hän tunne saatanan ahdistuksia. Omantunnonvaivat tai sydämen ahdistukset eivät vaivaa häntä, sillä perkele ei ahdista ketään ystävistään, jotka palvelevat häntä uskollisesti ajatuksilla, sanoilla ja töillä.

Mutta Daavid oli herännyt, hänellä oli toisinaan omantunnon vaiva ja sydämen ahdistus, hänen sielunsa oli levoton, hänen täytyy ikään kuin kehottaa omaa sieluaan turvaamaan Jumalaan. Tämä Daavidin keskustelu oman sielunsa kanssa kuulostaa tosin korvissamme omituiselta, mutta se johtuu siitä, että Daavid tarkoitti sielulla jotakin aivan muuta kuin me ymmärrämme sielun olevan. Daavidin sielun asuinsija oli nimittäin sydämessä, mutta meidän sielumme on enimmäkseen päässä, missä järki hallitsee. Ja tämä suuri järki, jonka kaikki kääntymättömät ihmiset ottavat neuvonantajaksi hengellisissä asioissa, on sokaistu ja johtaa väärälle tielle. Mutta heti kun ihminen herää, hän saa tuntea, että hänellä on toinen sielu kuin se, joka sijaitsee pääkallossa.

Jos täällä olisi nyt joku sielu, joka tuntee itsensä levottomaksi kuten Daavid, hän tietäköön, että Jumalan Henki ja maailman henki ovat sodassa hänen sydämessään. Se on sotaa Mikaelin ja lohikäärmeen välillä. Ja ne harvat sielut, jotka tuntevat tämän sodan sisällään, toivokoot, että suuri lohikäärme heitetään ulos armon taivaasta. Mutta ne, joilla ei ole sotaa perkeleen, maailman ja oman lihansa kanssa, ovat yhtä kaukana autuudesta kuin maa on taivaasta.

Oi ihminen, ajattele tarkoin ennen kuin menet leikkimään tulella, joka palaa omassa sydämessäsi. Ja ajattele tarkoin ennen kuin menet leikkimään pyhällä tulella, jota Kristus tuli sytyttämään maan päälle. Näiden kummankin tulen kanssa on vaarallista leikkiä. Mutta se, joka pimeydessä vaeltaa, ei näe niitä. Sen tähden hän menee kuin kärpänen suoraan tulenliekkiin ja makaa sitten parkumassa ja potkimassa selällään siivet kärventyneinä. (Amen).

_______________________________________

Alkuperäinen ruotsinkielinen / A. Merikallion kokoelma / Oulun maakunta-arkisto /

(loppuu luultavasti kesken)