N:o 131 Heikki Hietasen autuaallisesta kuolemasta

Hietasen Heikin elämäkerta ja viimeiset sanat, jotka hän on puhunut kuolinvuoteellansa jälkeen eläväisille varoitukseksi.

Koska he näkivät, että hän sen kaltaisella huudolla henkensä antoi, peljästyivät he suuresti, kunnioittivat Jumalaa ja sanoivat: Totisesti oli tämä hurskas ihminen ja Jumalan poika.

Me otamme näistä sanoista kun evankelista muistelee yhden ylösrakentavaisen esimerkin, joka osottaa, kuinka suruton kansa pelästyy, koska hän näkee kuinka Jumalan poika kuolee, vaikka ei sen tähden tämä suruton kansa uskonut ennen eikä jälkeen, että se maailmalta vihattu, ylenkatsottu ja villihenkenä pidetty Natsarenus oli totisesti Jumalan poika. Ainoastansa hänen kuolemansa hetkellä he sanoit niin, koska he näkivät, että hän sen kaltaisella huudolla henkensä antoi.

Ei ole nimittäin se suruton kansa nähnyt, kuinka yksi hurskas kuolevainen ja vanhurskas ihminen on Jumalan lapsi, vaan ovat pitäneet häntä vääränä profeettana ja villihenkenä, ja ovat sanoneet: “Sinä olet samarialainen ja sinulla on perkele.” Ja vaikka he silloin juuri sanovat, kun he kuulevat, että hän sen kaltaisella huudolla henkensä antoi: “Totisesti tämä oli hurskas ihminen ja Jumalan poika.” Ei se kuitenkaan pysy kauan muistossa, mitä tämäkin kuolevainen on puhunut eläissänsä suruttomille varoitukseksi.

Yksi nuorukainen, nimeltä Henrik Henrikin poika Hietanen, on kuolinvuoteellansa puhunut paljon jälkeen eläväisille varoitukseksi. Hänen sanansa ovat niin merkilliset, että ne ansaitsevat laveammalta tulla tutuiksi, sillä mitä yksi kuolevainen ihminen puhuu, — ei se ole nimittäin uskottava, että yksi kuolevainen ihminen saattaa olla ulkokullattu, vaan koska kuolema on juuri tuossa oven edessä — silloin täytyy jokaisen puhua totuuden juuri tuntonsa jälkeen.

Se mainittu nuorukainen, joka tänä päivänä lasketaan maan poveen, oli ennen herännyt kun tauti hopitti häntä, mutta kun hän toivoi parantumista, kääntyi hän maailmaan ja lankesi penseyteen, niin kuin esimerkiksi menneenä kesänä. Viimein tuli kuoleman sanansaattaja tänä vuonna kesällä. Kun hän tunsi loppunsa lähenevän, täytettiin hän Pyhällä Hengellä erinomattain kuolemapäivänänsä, ja saarnasi voimallisesti uskosta kaikille yhteisesti ja itsekulleki erinäisesti.

Minä luulen olevan kaikille hyödyllistä kuulla, kuinka yksi kuolevainen ihminen saarnas kuolinvuoteellansa. Näin kuuluvat hänen sanansa sinä päivänä, jona hän antoi henkensä. Ensiksi sanoi hän: “Nyt tulevat Sionin matkavirret veisattaviksi.” Ja hän rupesi hyräilemään. Vielä sanoi hän: “Viinamäen aita on lahonnut ja kaatunut maahan. Se merkitsee, että ne, jotka aitaa rakentavat viinamäessä, eivät jaksa hollata lampaita aidan sisällä, ja pukit ja keiturit pääsevät lahonneesta aidasta viinamäkeen, kussa he syövät viinamäen puun oksia ja puskevat lampaita.”

Ja kuolevainen sanoi: “Haluatteko ruveta rakentamaan viinamäen aitaa, vai tahdotteko ruveta kasvattamaan ohdakkeita, jotka nisuja turmelevat?” O, Jesu elämän Herra, anna sanas paistaa vielä kerran. Tässä paikassa ei ole muu kuin Jumalan huone ja taivaan ovi.” Ja hän puhui niistä tikapuista, jotka ulottuvat maasta taivaaseen, joita myöten enkelit kävivät ylös ja alas. “Jakob paineli tuntemattoman miehen kanssa, että hänen jäsenensä horjahtui.” — Ja se kuolevainen varotti siitä suuresta koreudesta, joka nyt on maailmassa. Ja laveammalta sanoi hän: “Minä olen käynyt Sionissa, ja minä halpa mies olen pantu näitä saarnaamaan, joita Jeesus itse puhui. Minun nimeni on elämän kirjassa kirjoitettu ja Jeesuksen verellä vahvistettu, sinetillä ja sormuksella lukittu, jota ei muut ymmärrä kuin kristityt.”

Ja kuolevainen kutsui tykönsä vaarin (yksi sokea äijä siinä talossa) ja sanoi: “Tule tänne, sinnä kallio, että minä saan sinua neuvoa. Sinä asut korkean kallion päällä siinä laivassa, josta pohja on rikki keskeltä pohjaa.” Ja isänsä sanoi hän purjehtivan siinä laivassa, josta pohja on rikki ja Jumalan sanan varjolla peittää hän pahoja töitänsä ja opetuslasten tunnon hän kirveen terällä halkasee ja siinä laivassa on perkele tyyrmannina. Hänen isänsä ei ollut silloin kotona, mutta kuolevainen käski sanoa hänen isällensä terveisiä, että hänen köyhä poikansa on näitä puhunut kuolinvuoteellansa.

Sitte näki hän neljä kultapatsasta ja kauniin viheriäisen rannan, ja hän söi hengellistä ruokaa ja sanoi, että se on hengellinen ruoka kuolemata vastaan. Hän näki kaksi enkeliä vieressänsä ja sanoi: “Nyt Mamertus istuu kuoleman juhlavaunuun, vaikka se ei ole minun nimeni, mutta syntymäpäiväni. Nyt hopeaside katkee ja kultalähde juoksee ulos.” Kuolevainen istui, kun hän näitä puhui, ja käski laskea hänen maahan antamaan henkensä. Hän pani kädet taas ristiin ja sanoi: “Isä, käsiis annan minä henkeni.” Vielä sanoi hän: “Nyt alkaa ijankaikkinen uusi vuosi.” Mutta hän sanoi taas ja nousi istumaan: “Vielä on niinkuin silkki lanka olisi pidättämässä.” Taas sanoi hän: “Isä, jos sinun tahtosi on, niin kosketa miekan terällä.” Ja sitte sanoi hän: “Jo nyt katkesi.” Sitte käski hän olla hiljaa ja rupesi antamaan henkeänsä.

Nämät olivat nyt sen kuolevaisen nuorukaisen viimeiset sanat. Pankaa ne muistoonne, nuorukaiset, jotka juoksette suruttomuudessanne kadotuksen lavealla tiellä, ylpeydessä, koreudessa, maailman ilossa ja turhuudessa, hekumassa, haureudessa, irstaisuudessa, tanssissa, pallon ja kortin lyömisessä, kristittyin pilkkaamisessa ja Jumalan lasten ylenkatsomisessa. Kuka tiesi mitä teillä on sanomista, kun te kostutte haudan partaalle, antaneeko Pyhä Henki teille puhumavoimaa niin kuin tälle nuorukaiselle, joka täytettiin Pyhällä Hengellä kuolinvuoteellansa. Kuka tiesi ovatko teidän sananne niin voimalliset, että jälkeen eläväiset saavat niistä ylösrakennusta. Ne suruttomat, jotka tällä ajalla ovat kuolleet, eivät ole jaksaneet kuolinvuoteella puhua mitään, josta ympäri seisovat olisivat ymmärtäneet, että heillä on elävä usko, mutta sitä vastaan ovat useimmat sanoneet: “Ei Jumala kuule minun rukouksiani ja huonolla tiellä minä olen, paratkoon Jumala.” Ja muutamat sanovat: “Se on hiljainen, koska ei ennen ole haettu.” —Kuulkaa nyt suruttomat, minkä kaltaisen tuomion teidän uskonne veljet langettavat itse päällensä kuolinvuoteella. Omatunto tuomitsee heitä helvettiin. Ja tämä omantunnon tuomio ei taida muuttua kuoleman jälkeen, sillä “mihinkä puu kaatuu, siinä se makaa.”

Kuulkaa tekin vanhat kuolevaisen viimeiset sanat! “Tule tänne kallio, että minä saan sinua neuvoa”, sanoi hän sille sokealle äijälle, joka makaa yöt ja päivät kuolinvuoteella, eikä ole vielä alkanut pelätä kuolemaa, tuomiota ja ijankaikkisuutta. Niin sanoi hän, jonka silmät aukenivat näkemään neljä kultapatsasta ja viheriäisen rannan ja tikapuita taivaaseen. “Tule tänne kallio, että minä saan sinua neuvoa.” Mutta ottavatko vanhat kalliot kuolevaisen nuorukaisen neuvosta vaaria? Minä luulen, ettei vanhat kalliot taida liikkua paikaltansa.

Kuulkaa tekin puoliheränneet kuolevaisen viimeiset sanat: “Sinä istut siinä laivassa, josta pohja on rikki. Jumalan sanan varjolla sinä peität syntiäs, ja opetuslasten tunnon sinä halkaset kirveen terällä.”

Kuulkaa tekin murheelliset ja epäileväiset sielut kuolevaisen nuorukaisen viimeiset sanat. Mitkä ovat ne tikapuut, jotka ulottuvat maasta taivaaseen, joita myöten enkelit käyvät ylös ja alas? Eikö muut kuin enkelit käy näitä tikapuita myöten taivaaseen? Minä luulen, että ne on pantu matkustavaisille ijankaikkisuuteen turvaksi. Jakob näki niitä tikapuita, koska hän pakeni vanhemman veljensä vihan tähden, koska hänen täytyi jättää rakkaat vanhemmat ja paeta pois siitä rakkaasta maailmasta, joka oli kotona luonnollisten vanhempain tykönä. Silloin Jumala osotti hänelle ne tikapuut, joita myöten murheelliset, katuvaiset ja epäileväiset pääsevät kiikkumaan ylös, koska maailman lapset rupeavat heitä vihaamaan sen siunauksen tähden, joka heille on luvattu, nimittäin: kaste taivaasta ja maan lihavuudesta, ja valta veljesten ylitse. Teitä varten on ne tikapuut ylös nostettu, jotka olette matkustavaiset ijankaikkisuuteen, jotka olette jättäneet maalliset vanhemmat ja sytymäpaikkanne sen vanhemman veljen vihan tähden, joka uhkaa teitä hävittää. Kiikkukaa hopusti taivaaseen, ennen kuin te heräätte tähän maailmaan ja ne tikapuut ei näy enää.

Kristityt, teille ovat kuolevaisen nuorukaisen viimeiset sanat ylösrakennukseksi, jos te seuraatte Jeesuksen verisiä askeleita Golgataan asti. Mutta muistakaa nämä sanat: “Viinamäen aita on lahonnut ja kaatunut. Tahdotteko ruveta rakentamaan viinamäen aitaa? Vai tahdotteko ruveta kasvattamaan ohdakkeita, jotka nisuja turmelevat? O Jesu elämän herra,” niin huokasi hän, “anna sanas paistaa vielä kerran. Tässä paikassa ei ole muu kuin Jumalan huone ja taivaan ovi.” Hän näki neljä kultapatsasta ja kauniin viheriäisen rannan, johon kaikki uskovaiset pyrkivät, rientävät ja ikävöitsevät, että he kostuisivat siihen ijankaikkisuuden ihanalle rannalle, koska “hopeaside katkee ja kultalähde juoksee ulos.” “Nyt alkaa ijankaikkinen uusi vuosi, ja jos sinun tahtos niin on, kosketa miekan terällä.”

Kuolevaisen viimeiset sanat pitää julistettaman hänen muistoksensa. Amen.

________________________________________

Lähde: Aikakautemme Wanhinten kirjoituksia, Calumet 1898