Puhtaat Saarnat 1, numero 24.

1. SUNNUNTAINA LOPPIAISEN JÄLKEEN 1851.

Minä etsein yöllä minun vuoteessani, jota minun sieluni rakastaa. Minä etsein häntä, mutta en löytänyt. Nyt minä nousen ja käyn kaupungin ympäri kaduilla ja kujilla ja etsin, jota minun sieluni rakastaa. Korkea Veisu 3: 1-3.

Näitä sanoja on Salomo kirjoittanut Korkean Veisun 3. luvussa ja sen 1. ja seuraavissa värssyissä. Me otamme niistä sanoista yhden esimerkin siihen, kuinka yksi armoa etsiväinen sielu etsii vapahtajaansa, kaivatessansa Hänen armollista läsnäoloansa. Mutta Raamatun tutkijat luulevat, että tämä Salomonin Korkea Veisu puhuu ainoastansa siitä luonnollisesta rakkaudesta, joka on miehen ja vaimon välillä. Ja muutamat luulevat, että Salomo siinä paikassa puhuu siitä rakkaudesta, joka on Vapahtajan ja uskovaisten välillä.

Se on meille työläs ymmärtää, mikä rakkaus siinä on maalattu. Me tiedämme ainoastansa, että Jumala monessa paikassa Raamatussa vertaa seurakunnan morsiameksi, ja ottaa vertauksen avioliitosta. Toisinaan ottaa Hän myös vertauksen siitä rakkaudesta, joka on vanhempain ja lasten välillä, vaikka ei kummassakaan tarkoituksessa ole ihmisen rakkaus täydellinen, ja niin kuin se pitäisi oleman. Että nyt syntinen paremmin ymmärtäisi, minkä kaltaisella rakkaudella Jumala ja Vapahtaja rakastaa syntisiä, ja mikä rakkaus vaaditaan Vapahtajan morsiamelta, otetaan tässä paikassa vertaus siitä rakkaudesta, joka on avioliitossa, kussa aina toiselle tulee ikävä, koska toinen puoliso on pois lähtenyt.

Minä etsein yöllä minun vuoteessani, jota minun sieluni rakastaa, mutta en löytänyt. Niin kuin rakastajalla on palavampi rakkaus yöllä kuin päivällä, ja suurempi kaipaus, jos hänen rakastajansa on poissa, niin on kristityllä suurempi kaipaus Vapahtajan perään yöllä, koska hän yksinäisyydessä saattaa paremmin ajatella sen ainoan päälle, jota hän rakastaa. Mutta suurempi kaipaus hänellä on, jos hänen ystävänsä on poissa. Silloin täytyy hänen ajatuksissansa nousta ylös hakemaan sitä kumppania, jota hänen sielunsa rakastaa.

Tämä esimaalaus kuuluu erinomattain niille katuvaisille sieluille, jotka usein kaipaavat rakastajaansa. Ei se kuulu kuolleen uskon tunnustajille, jotka aina sanovat olevansa Vapahtajan helmassa, vaikka siitä ei ole niin varmaa tietoa, kenenkä helmassa he makaavat, koska niillä ei ole koskaan murhetta eikä iloa. Ei ole kuitenkaan Jeesuksen opetuslapsilla aina se vakuutus, että Jeesus on aina heidän kanssansa, koska Hän erkaantui heistä monta kertaa ja jätti heidät yksin soutamaan meren aalloissa. Mutta kyllä opetuslapset aina kaipasivat Hänen armollista läsnäoloansa. Niin kuin pieni lapsi, joka on tottunut istumaan vanhemman sylissä, rupeaa heti parkumaan, koska vanhin panee hänen istumaan maailman kylmälle lattialle siksi aikaa kun hän valmistaa ruokaa muille lapsille. Mutta ei lapsella ole sitä ymmärrystä, että vanhin ei jouda joka aika kantamaan häntä sylissänsä.

Niin erkaantui myös Vapahtaja usein opetuslapsista, ja meni yksinänsä metsään, kussa Hän oli rukouksissa, ja ajatteli myös yksinäisyydessä, mitä Hänen pitää saarnaaman ihmisille. Ja silloin oli opetuslapsilla suurin kaipaus ja ikävä odottaminen Vapahtajan perään, kun Hän oli poissa. Mutta eivät he sen tähden tohtineet soimata Häntä ja sanoa niinkuin pahankuriset lapset: “Miksis jätit meidät?”

Semmoinen on oikean kristityn vaellus maailmassa, ettei hän aina saa istua Vapahtajan sylissä. Ja kukatiesi, jos se olisi kaikille lapsille hyödyllinen, että istua myötäänsä vanhimman sylissä. Muutamat lapset kyllä parkuvat hirmuisesti, niin pian kuin vanhin laskee heitä sylistänsä istumaan lattialle. Mutta minkä tähden ei vanhin mielisty siihen? Minkä tähden vanhin kiittää sitä lasta hiljaiseksi, joka on kärsivällinen ja odottaa siksi, kuin vanhin kerkiää ottamaan häntä syliinsä?

Ottakaat siitä esimerkki, te itkeväiset ja parkuvaiset lapset, jotka aina olette parkumassa, niin pian kuin vanhin laskee teitä sylistänsä! Olkaat kärsivälliset ja odottakaat siksi, kuin vanhin kerkiää ottamaan teitä syliinsä. Te tulette kukatiesi ylpeiksi, jos te aina istutte vanhimman sylissä. Parkuvat lapset ja kärtyisät nulikat ne ovat, jotka aina tahtovat istua vanhimman sylissä. Te saatte kyllä kaivata häntä, koska hän on poissa, mutta ette saa kärtyisät olla ja suuttua vanhimmalle, vaikka hän joskus panee teitä istumaan lattialle. Kukatiesi kuinka rakkaat te silloin olette vanhimmalle, koska hän istuu verisaunassa ja hikoilee verta teidän tähtenne? Kuinka ahkerat te silloin olette valvomaan ja rukoilemaan, ettette joutuisi kiusaukseen?

Mutta mitä meidän pitää ajatteleman niistä lapsista, jotka sanovat aina istuvansa vanhemman sylissä? Jokohan ne ovat unta rakastamassa, ja sanovat aina imevänsä vanhimman rintoja? Eivätköhän ne ole unissa sitä tekevinänsä? Olemme kyllä nähneet muutamia lapsia unessa imevän kieltänsä. Semmoiset lapset, jotka unessa imevät kieltänsä, luulevat kyllä, että vanhimman rinta on suussa, vaikka ei olekaan. Jokohan semmoiset eivät ole riettaan sylissä makaamassa? Omaa sylkeänsä he kuitenkin nielevät. Mutta kyllä semmoiset uskovat, että vanhimman rinta on suussa, vaikka se ei olekaan. Jos heille pannaan tervasuti suuhun, niin he vaan irvistelevät. Eivät he herää sentähden unestansa.

Olen minä nähnyt semmoisiakin luontokappaleita, jotka imevät omia rintojansa; mutta se on hyvin ryöttä luontokappale. Eikä ole paljon uskottava, että järjellinen ihminen rupeaisi omia rintojansa imemään, mutta minä olen semmoisiakin kohdannut. Ja he luulevat ilmankin, että he makaavat Vapahtajan rinnoilla, koska he omia tyhjiä rintojansa imevät. Mutta meidän puheemme alku oli siitä rakkaudesta, joka panee murheellisen ja rakastavaisen sielun kaipaamaan rakastajaansa. Ja tämä kaipaus ei ole ihmeellinen. Sillä rakkaus on senkaltainen taipumus, että se panee kaipaamaan sitä rakastettua, koska se on poissa. Ilman rakkautta ei yksikään ihminen elä; mutta se tulee sen päälle, mitä ihminen rakastaa. Muuan rakastaa maailmaa, vaikka hän luulee rakastavansa Vapahtajaa. Ei ole vielä meidän rakkautemme missään paikassa koeteltu. Mutta niin minä pelkään, että armonvarkaat kuitenkin rakastavat maailmaa ja omaa lihaansa enemmän kuin Vapahtajaa. Miksi niille ei tule murhe koskaan, eikä senkaltainen kaipaus Vapahtajan perään kuin heränneillä ja katuvaisilla sieluilla, jotka joskus tulevat sairaaksi rakkaudesta, niin kuin Salomo kirjoittaa Korkean Veisun 2: 5 “Minä olen sairas rakkaudesta”? Mutta ei armonvarkaille tule semmoinen rakkaus, vaan ainoastansa Vapahtajan morsiamelle tulee joskus senkaltainen rakkaus. Ja jos hän yöllä herää ja kaipaa rakastajaansa, niin hänen täytyy nousta ylös etsimään Häntä.

Että se armollinen Vapahtaja toisinaan menee pois ja antaa uskovaisten etsiä Häntä, siitä on meille tämän päivän evankeliumissa annettu merkillinen esimerkki, koska vanhemmat etsivät Häntä kolme päivää, ennen kuin he viimein löysivät Hänen temppelissä. Mutta tämä etsiminen ei olisi tapahtunut, jos he olisivat aina pitäneet Jeesusta silmäinsä edessä. Kuitenkin sanoo Hän opetuslapsillensa: “Se on teille hyödyllinen, että minä menen pois. Ellen minä mene pois, niin ei Lohduttaja Pyhä Henki tule teille.” Siitä me kuulemme, että se on opetuslapsille tarpeellinen, että Vapahtaja menee pois muutamaksi ajaksi, muutoin ei tule Lohduttaja Pyhä Henki.

Etsikäät nyt Jeesusta, te murheelliset vanhemmat, koska te olette kadottaneet Hänen. Te luulette ilmankin löytävänne Hänen tuttavain ja lankoin seassa. Mutta ei Hän ole niitä seurannut, vaan Hän on. Jumalan temppelissä, siinä paikassa, kussa ette uskokaan. Koska te olette juhlapäivän tavan jälkeen tulleet kirkkoon, niin on Jeesus seurannut teitä sinne. Mutta te olette usein maailman tavan jälkeen menneet ulos kirkosta ennen kuin Herran siunaus on luettu, ja siitä syystä te olette kadottaneet Hänen.

Etsikäät, etsikäät Jeesusta, te murheelliset vanhemmat. Paraiten te löydätte Hänen viimein opettajain keskeltä. Älkäät soimatko Häntä sen tähden, että teille muka on tullut vaivaa siitä etsimisestä; vaan kätkekäät paremmin niitä sanoja sydämeenne, ja rukoilkaat viimein, että se armollinen Herra Jeesus tulisi teidän kanssanne kotia, että Hän seuraisi teitä kirkosta kotipaikkoihin, ja ettette enää koskaan kadottaisi Häntä teidän silmistänne. Kuule sinä nuorukainen, Herra Jeesus, murheellisten vanhimpain huokaus. Isä meidän, jne.

Evankeliumi Luuk. 2: 42-52.

Tämän pyhän evankeliumin johdolla pitää meidän Jumalan armon kautta tällä pyhällä hetkellä tutkisteleman: missä paikassa murheelliset vanhemmat löytävät Jeesuksen, koska he ovat Hänen kadottaneet.

1. tutkistelemus: Minkä tähden vanhemmat kadottavat Jeesuksen?

2. tutkistelemus: Missä paikassa he Hänen löytävät?

Etsikäät, etsikäät Jeesusta siihen asti kuin te löydätte. Oma teidän syynne on, että te olette Hänen kadottaneet.

1. tutkistelemus: Minkä tähden vanhemmat ovat kadottaneet Jeesuksen? Huono valvominen on ollut näillä vanhemmilla. Eivät he ole pitäneet Jeesusta silmäinsä edessä. Ensiksi he ovat tulleet kirkkoon ainoastaan juhlapäivän tavan jälkeen. Eivät he ole tulleet kirkkoon sen tähden, että he saisivat jonkun valaistuksen ja ylösrakennuksen sielullensa. Vaan he ovat tulleet sen tähden, että juhlapäivän tapa tulisi täytetyksi, ettei pappi saattaisi heitä soimata siitä, etteivät he ole kirkossa käyneet, vaikka eivät suruttomat vanhemmat huoli siitäkään soimauksesta. Vaikka vielä sakotettaisiin rukouspäivän väärinkäyttämisestä, niin eivät muutamat vanhemmat vielä huoli siitäkään, vaan he suuttuvat vielä papille, joka heidän on ilmi antanut, ja nimismiehelle, joka heidän päällensä on kantanut, että he niin harvoin tulevat kirkkoon.

Ja koska heitä soimataan siitä, että he ylönkatsovat jumalanpalvelusta, vastaavat he: “Ei meillä ole joutoaikaa joka pyhä käymään kirkossa. Meidän täytyy valvoa sen ylitse, ettei työ tulisi estetyksi. Pitäiskö meidän joka pyhä käydä kirkossa, ja jättää lapset kuolemaan nälkään ja viluun? Milläs sitte verot maksetaan kruunulle, jos työ lakkautetaan kotona? Emme me niin hullut ole, että me kirkon tähden jätämme talojamme kylmille.” Niin puhuu vanha Aadami. Ja nämät vanhan Aadamin sanat ovat niin totiset olevinansa, ettei itse rietas saata niitä jäävätä eli laiminlyödä.

Muutamat suruttomat vanhemmat tulevat kaksi tahi kolme kertaa vuodessa kirkkoon, eikä he silloinkaan ota Jeesusta myötänsä, vaan he ottavat sen sijaan pirun paskaa myötänsä. He tulevat komeilla hevosilla, maalatuilla reillä, ja ajavat hirmuisella vauhdilla kilpaa riettaan kanssa. He roiskivat luontokappaleita hirmuisesti, ja huutavat: “Pois tieltä saatana!” Jos joku köyhä matkustavainen tulee heitä vastaan, niin hän ajattelee “Mikäs suuri maailman herra tämä nyt on, joka tulee tämmöisellä vauhdilla ajaen, niin kuin maailman ruhtinas, kulkusilla ja monen perkeleen avuksi huutamisella?” Ja koska semmoinen herrasväki tulee kirkkoon, verkavaatteissa, silkkihlliveissa, florihameissa ja kultasormuksissa, käyvät he niin komeasti, että tuskin muutamat mahtuvat kirkon ovesta sisälle.

Erinomattain koska kirkossa haukutaan, pysähtyvät muutamat herrat ja rouvat porstuaan, kuuntelevat siellä, nauravat ja irvistelevät, koska riettaan orjan haamu maalataan kirkossa, ja sanovat viimein: “Ei siitä papista lähde mitään, ei se saarnaa muuta kuin lapparia ja juoruja. Se haukkuu ja paaduttaa ihmisiä.” Mutta semmoinen pappi, joka juopi pirun paskaa maailman herrain kanssa, ja saarnaa kirkossa suloisesti ja kaikille pukeille ja sioille lupaa taivaan valtakunnan, ja huutaa: “Rakkaat kristityt! Rakkaat Jeesuksen ystävät! Kyllä tulette autuaaksi!” Ka, se on oikea pappi! Mutta koska murheelliset ja katuvaiset sielut tulevat semmoisen papin tykö, tiuskaa hän ja sanoo: “Mikäs ulvominen se on?”

Mutta emme tällä kerralla puhu niistä, jotka eivät ota Jeesusta mukaansa kirkkoon tullessansa, vaan me puhumme niistä, jotka ottavat Jeesuksen myötänsä, ja yhtä hyvin kadottavat Hänen. Semmoiset vanhemmat tulevat kyllä kirkkoon juhlapäivän tavan jälkeen, mutta heidän sydämensä taitaa olla maailmassa kiinni, vaikka he itse ovat kirkossa. Vihollinen tarjoaa heille unta kirkossa. Ja sillä aikaa kun he istuvat siellä ja nuokkuvat, kadottavat he Jeesuksen. Eivät he muista, että Jeesus katoaa yhdessä silmänräpäyksessä, koska silmät menevät hortoon. Muutamilla vanhemmilla on myös hoppu lähtemään kirkosta, ennen kuin Herran siunaus on luettu. Mutta Jeesus jääpi viimeiseksi, ja murheelliset vanhemmat eivät arvaa, että Hän on jäänyt kirkkoon, kussa hänellä on niin hauska olla, koska tiaiset ja pulmuset visertävät siellä heliällä äänellä, veisaten Hänelle kiitosta, niin kuin uutta virttä olisivat veisaamassa Siionin vuorella.

Mistä te nyt löydätte Jeesuksen, te murheelliset vanhemmat, koska te uneliaisuuden, valvomattomuuden ja maailman rakkauden tähden olette kadottaneet Hänen kirkkomatkalla? Ennen te tulitte kirkkoon ilman Jeesusta, koska vuotava pirun paska oli vielä makea teidän suussanne, ja kaikki vanhan Aadamin tavat olivat silloin luvalliset. Nyt te tulette kirkkoon ilman pirun paskaa, ja poikainen Jeesus seuraa teitä kirkkoon. Mutta sinne Hän jääpi ilman tietämättä; sillä te olette ensiksi tulleet kirkkoon ainoastansa juhlapäivän tavan jälkeen, ettei pappi pääsisi teitä soimaamaan, että te olette laiskat kirkossa käymään.

Ja toiseksi olette te myös kirkossa istuneet ruumiin kanssa, mutta ajatukset ovat lentäneet ympäri maailman, ja vielä päälliseksi on vihollinen tarjonnut teille unta, ja silmät menevät hortoon. Sillä välin katosi poikainen Jeesus teidän silmistänne, ettette saattaneet Häntä pitää silmäinne edessä. Ja silloin te vasta kaipasitte Häntä, koska Hän oli jo poissa. Etsikäät, etsikäät nyt, murheelliset vanhemmat, etsikäät nyt Jeesusta, ennenkuin Hän katoaa peräti pois teidän sydämistänne!

2. tutkistelemus: Mistä pitää murheelliset vanhemmat löytämän Jeesuksen? Se on arvattava, että kaipaus tulee Jeesuksen perään, koska vanhemmat, jotka ovat saaneet tämän suuren lahjan Jumalalta, kadottavat Hänen. He ovat ennen suruttomuuden tilassa pitäneet Jeesuksen halpana, eivätkä ole Häntä niin suuresti kaivanneet, koska maailma oli heille rakas ja kallis. Silloin he saivat lohdutuksen ja virvoituksen pullosta, kaikissa heidän hädissänsä ja tuskissansa. Mutta nyt ei kelpaa tämä lohdutus enää murheellisille vanhemmille, vaan heidän täytyy hakea Jeesusta, koska he ovat Hänen kadottaneet.

Ei auta enää se keino, että he voitelevat kurkkuansa vuotavalla pirun paskalla, koska sydän on kipeä. Niin tekevät vielä nytkin maailman puoskarit, jotka pelkäävät, että koiratauti tarttuu heihin, jos he menevät siihen paikkaan, kussa on paljon koiria. He voitelevat kurkkuansa ja suoliansa vuotavalla pirun paskalla. Ja hengelliset puoskarit valuttavat sokean raukan suuhun sitä vuotavaa pirun paskaa, ja sanovat vielä: “Tämä on hyvä lääkitys niille, joilla sydän on kipeä.” Ja kyllä on rietas monta kertaa puoskinut itseänsä ja muita senkaltaisella vuotavalla pirun paskalla. Mutta se keino ei auta enää, koska murheelliset vanhemmat ovat jo Jeesuksen kanssa tulleet kirkkoon, ja sitte kadottaneet Hänen. Heidän täytyy hakea Häntä murheella epäilyksen kanssa. Heidän täytyy kysellä tuttavain ja lankoin seassa, jos he ovat nähneet Jeesusta. Mutta eivät he ole nähneet Häntä. Ei Hän ole niiden kanssa pyörtänyt maailmaan takaisin, vaan Hän on jäänyt kirkkoon, kussa Hänen on niin hauska olla, koska tijaiset ja pulmuset visertävät siellä. Vaikka varikset ja harakat raakkuvat tässä kirkon ympärillä, ja syövät linnun suolia, niin ei kuitenkaan Jeesus pakene kirkosta sen tähden, vaan istuu siellä ja kuuntelee tijaisia, kuinka kauniilla ja heliällä äänellä ne visertävät kiitosta sille suurelle Luojalle sen ensimmäisen säteen edestä, joka herättää heidän pesistänsä.

Pyörtäkäät takaisin, te murheelliset vanhemmat, Jumalan temppeliin. Jos ette löydä Jeesusta tuttavain ja lankoin seassa, niin te löydätte Hänen Jumalan temppelissä. Kukastiesi Hän istuu siellä opettajain keskellä ja kuuntelee heitä. Te etsitte Häntä joka paikassa maailmassa, tuttavain ja lankoin seassa, mutta ette suinkaan löydä Häntä muualta kuin Jumalan temppelistä. Mutta ne vanhemmat, jotka eivät koskaan kadota Jeesusta silmistänsä, missä paikassa he luulevat Hänen olevan? Sanovat kyllä muutamat, etteivät he ole koskaan kadottaneet Häntä. Ja kuinka he saattavat kaivata Häntä, koska he aina pitävät Hänen silmäinsä edessä?

Mutta minä pelkään, että armonvarkaat ovat semmoiset, että he luulevat aina olevansa Jeesuksen kanssa, vaikka Hän on kaukana heistä. Ei kuitenkaan Joosel ja Maria saattaneet niin tarkasti valvoa kuin tämänaikaiset armonvarkaat, jotka eivät kaipaa Jeesusta koskaan, eikä valita koskaan, että he ovat Hänen kadottaneet. Ja arvaattekos, hyvät ihmiset, minkä syyn tähden nämät armonvarkaat eivät kaipaa Häntä koskaan? Sen syyn tähden ilmankin, etteivät he ole koskaan Häntä kadottaneet. Kuinkas ne saattavat kadottaa Hänen, jotka sanovat aina makaavansa Jeesuksen ristin juuressa.

Jospa niin olisi tosi kuin he sanovat. Mutta minä pelkään, että he makaavat perkeleen ristin juuressa, koska he suuttuvat kristityille, ja kantavat niitä kohtaan hengellistä vihaa. Ei ole vielä kuulunut, että yksikään oikea kristitty olisi kantanut vihaa sydämessänsä niitä kohtaan, jotka häntä soimaavat näkyväisistä synneistä. Mutta tämän aikaiset armonvarkaat paisuvat muodolta niin kuin makkarat, koska heitä soimataan niistä synneistä, joita he ennen tehneet ovat. He jaksavat vielä kieltää ja valehdella niitä häpeällisiä töitä, joita he ovat tehneet. Ja sillä muodolla he makaavat, omassa luulossansa, Jeesuksen ristin juuressa, vaikka he itse työssä makaavat perkeleen ristin juuressa, ja imevät jonkun naaraspirun rintoja, koska he luulevat Jeesuksen rintoja imevänsä. Mutta omanvanhurskauden, sen mustan tattarilaisen rintoja he imevät niin kauan kuin he jaksavat vielä valehdella ja niitä häpeällisiä töitä kieltää, joita ihmisetkin tietävät, jopa sitten niitä, joita eivät ihmiset tiedä. Ja sillä muodolla ne eivät sano kadottavansa Jeesusta koskaan. Kuinkas he saattavat Häntä kadottaa, koska he pitävät aina perkeleen poikaa silmäinsä edessä, jonka he luulevat Jumalan Pojaksi.

Sanotaan, että maahisen tyttäret vaihettavat ihmisen lapsia ennen kastetta, koska Jumalan sana ei ole vielä pantu rintaan. Maahisen tyttäret ottavat sitten ihmisen lapsen, ja panevat oman lapsensa sijaan. Tämä maahisen lapsi on niin hirveä ja sillä on niin iso vatsa, ettei se koskaan saa kylläänsä. Semmoinen on myös yksi armonvaras. Hänellä on niin suuri peräsuoli, ettei se tule koskaan täytetyksi, vaikka kuinka paljon kristittyin verta siihen valettaisiin.

Armonvarkaalla on se oma luulo, että hän makaa joka päivä Jeesuksen ristin juuressa; ja sen tähden ei hän kaipaa Jeesusta koskaan. Ei semmoiselle tule ikävä eikä kaipaus Jeesuksen perään koskaan, sillä hän ei saata kadottaa sitä luultua vapahtajaansa, joka hänellä on pääkallossa, vaikka rietas on sydämessä isäntänä. Ja silloin armonvaras makaa perkeleen ristin juuressa, koska kristityt vaativat häneltä totuutta. Se tekee vanhalle Aadamille ratki pahaa, että hänen pitää sanoman totuuden ja ilmoittaman riettaan konsteja. Kunnian rietas panee hänen vielä valehtelemaan ja kieltämään pois niitä häpeällisiä töitä, joita ihmiset tietävät. Ja sen kautta hän luulee tekevänsä Jumalalle kunnian, mutta hän tekee riettaalle kunnian.

Moni tunnustaisi kyllä pahoja töitänsä, mutta kunnian rietas sanoo: “Mitäs sinä semmoisia maailmalle huudat; ne ovat Jumalan ja minun välillä jo aikaa sitten sovitetut. Mitäs se muihin koskee?” Ahneuden perkele, joka asuu peräsuolessa, tulee myös kunnian riettaalle avuksi, ja sanoo: “Jos sinä tunnustat vääriä tekojasi, niin sinä joudut maksamaan ja sovittamaan niitä niille, joille olet väärin tehnyt. “ Ahneuden perkele pani Juudaan ottamaan rahaa ylimmäisiltä papeilta; kunnian rietas pani hänen kieltämään ehtoollisessa, ettei hän ole pettäjä, ja vihan perkele, joka meni häneen kastetun palan jälkeen, hopitti häntä täyttämään sitä pahaa aikomustaan. Ja semmoinen armonvaras nyt antaa Jeesukselle suuta joka kerta, kuin hän käypi Herran ehtoollisella ja sanoo: “Terve Rabbi!” Kukatiesi ehkä käy viimein armonvarkaille niin kuin Juudaalle, koska silmät viimein aukenevat, että hänen täytyy tuoda vääryyden rahat takaisin, ja heittää temppeliin, eikä sittenkään saa omantunnon rauhaa. Omatunto haukkuu ja polttaa vielä jälkeen niin kovin, että hänen täytyy mennä ulos ja hirttää itsensä.

Nyt näette, te murheelliset vanhemmat, jotka murehtien etsitte Jeesusta, ettei teidän asianne ole niin kuin armonvarkaiden, jotka eivät koskaan kaipaa Jeesusta, eikä saata häntä kadottaa. Sillä ei Jeesus ole koskaan heidän kanssansa ollut, vaan rietas on heille maalannut Jeesuksen kuvan pääkallossa. Mutta te murheelliset vanhemmat, joita Jeesus totisesti on seurannut kirkkoon, vaikka te valvomattomuuden tähden olette Hänen kadottaneet! Teillä on nyt suuri murhe ja kaipaus Hänen peräänsä. Teidän täytyy pelvolla ja vapistuksella etsiä Häntä. Teidän täytyy viimein pyörtää takaisin samaan paikkaan, kussa te viimeksi näitte Hänen. Jumalan temppelissä te viimein löydätte Hänen, istuvan opettajain keskellä. Mutta älkäät sen tähden soimatko Häntä, että Hän on tehnyt teille suuren vaivan siinä etsimisessä, vaan soimatkaa itseänne, ettette paremmin ole pitäneet Häntä teidän silmäinne edessä. Ja koska te viimein löydätte Hänen Jumalan temppelissä, niin ottakaat Hänet myötänne kotia, ja rukoilkaat Häntä, että Hän pysyisi aina teidän kanssanne, teidän talossanne, maata pannessanne ja noustessanne, ja kantaissanne Hänen ristiänsä; erinomattain, että Hän antaisi teille voimaa ja väkevyyttä kärsimään kaikkinaisia vaivoja viimein, koska kuolema tulee, että Herra Jeesus auttaisi teitä vielä viimeisessä hengenvetämisessä, ettei vihollinen saisi ryöstää teidän uskoanne eli kadottaa teidän kruunuanne. Huutakaat ja kolkuttakaat silloin niin voimallisesti, että taivaan ovi aukenee. Aamen.