Puhtaat Saarnat 1, numero 33.

SEKSAGESIMASUNNUNTAINA 1855 PÄIVÄSAARNA.

Herra sanoi Adamille: ”Kirottu olkoon maa sinun tähtesi. 1. Moos. 3: 17.

Me kuulemme näistä sanoista, että Herra on kironnut maata ihmisen tähden, sillä ei Hän vielä silloin raskinut kirota ihmistä sen armollisen lupauksen tähden, jonka Hän antoi vaimolle, että vaimon siemen pitää musertaman käärmeen pään. Mutta se oli kuitenkin yksi hirmuinen rangaistus, että Hän kirois maata ihmisen tähden. Ei ole siis ihminen niin kaunis Jumalan silmäin edessä kuin suruttomat luulevat. Jos yksi syntinen ihminen ajattelis, koska hän polkee tätä syntistä maata, että maa on hänen tähtensä kirottu, ei hän tohtis niin rohki astua tämän kirotun maan päällä. Mutta tämä Jumalan kirous ei vaikuta mitään paatuneitten tunnossa. Silloin Adami kantoi vaimonsa päälle, niin kuin suruttomain tapa on. He kantavat toinen toisensa päälle, että he tulisit itse syyttömäksi. Siinä määrässä oli nyt Adam, koska Jumala kirois maata hänen tähtensä. Hänellä oli yksi paha omatunto. Ei niin muodoin tullut hänelle vapistus ja kauhistus Jumalan kirouksen tähden.

Muutamat armonvarkaat siunaavat itsensä, koska kristityt kiroavat, mutta ei ole Adam saattanut siunata itsensä, koska Jumala kirois. Eikä taas Adam ollut niin pyhä, kuin muutamat tekopyhät, jotka ei kärsi kirousta kuulla, koska kristityt lukevat semmoisia paikkoja Raamatusta, jossa kirous on. Mutta jos he itse kiroavat vihassa ja kiukussa, se ei ole synti. Adami oli sillä tunnolla, kuin ne bruukaavat olla, jotka ovat kristillisyydestä eli armon tilasta langenneet pois. Ei ole heillä Jumalan rauhaa, eikä mailmassakaan ole lepoa, mutta pahalla ja kalvavalla tunnolla he vaeltavat pitkin tietä. Ei Adami tohtinut siunata, koska Jumala kirois. Ei hän ollut niin pyhä, että hänelle olis tullut kauhistus Jumalan kirouksesta, niin kuin muutamat tekopyhät kauhtuvat kristittyin kirouksista, vaan niin kuin mikä kuuro ja mykkä kuunteli hän, koska Jumala kirois maata hänen tähtensä. Ei se vaikuttanut hänessä ei katumusta eikä uskoa.

Mitäs nyt ajattelevat suruttomat, koska he kuulevat, että Jumala on kironnut maata heidän tähtensä? Onkos se Jumalan kirous armon merkki vai onkos se vihan merkki? Te sanotte ilmanki: “Ei ole Jumala meidän tähtemme kironnut maata, mutta Adamin tähden, joka syntiin lankeis.” Onko sitte esivanhin yksin syntinen ja lapset ovat viattomat? Jumala on aikonut rangaista vanhinten synnit lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen. Ja koska nyt maa on kirottu ihmisen tähden, pitäis tämäkin kirous tuleman kauhistukseksi kaikille, jotka polkevat tätä syntistä maata, jos heillä olis semmoinen tunto, että kirous eli siunaus koskis. Mutta koska omatunto on paksu ja paatunut, silloin ei koske siihen mikään, ei siunaus eikä kirous. On kuitenkin kirjoitettu, että Noakin isä on tuntenut vaivaa maan kirouksesta, ja pitäis kyllä kaikille ihmisille tuleman kauhistus tästä Jumalan kirouksesta, sillä maa on kirottu, ehkä kuinka armonvarkaat siunaisit itsensä, koska Jumala kiroo. Ei tule maa enää paremmaksi ihmisten siunaamisella. Mutta on se vielä toinen maa, jota suruttomat ei tunne, joka ilman epäilemättä on kirottu, niin kauvan kuin siinä kasvaa orjantappuroita ja ohdakkeita. Se on hengellinen maa, johon kylvetään kyllä siemen. Mutta harvat siemenet itävät. Se on suruttoman ihmisen sydän, joka on niin kova, ettei siihen pysty mikään. Nyt on jo monta ajastaikaa saarnattu katumuksesta ja parannuksesta, mutta suruttomat ei ole vielä alkaneet katumusta ja parannusta tekemään.

Hengellinen maa on vielä pahemmin kirottu kuin se luonnollinen maa, sillä luonnollisesta maasta tulee aina joku hedelmä, koska ihminen sitä viljelee. Mutta hengellisestä maasta ei tule mitään, vaikka sitä viljellään. Ei olis uskottapaa, että yhdessä seurakunnassa, kussa sitä hengellistä maata niin paljon on kuokittu ja haravoitu, pitäis vielä oleman niin paljon orjantappuroita ja ohdakkeita juuri keskellä peltoa, niin kuin esimerkiksi juomarit, huorat, viinaporvarit, panettelijat, mitkä net on muut kuin orjantappurat ja ohdakkeet keskellä Jumalan peltoa. Meidän täytyy sanoa niin kuin profeetta Esaias: “O, joska minä pääsisin sotimaan orjantappurain ja ohdakkeitten kanssa!” Tässä seurakunnassa on paljon niitä, jotka tuomitsevat itsensä, he tunnustavat siis itsensä kirotuksi maaksi, mutta ei hae kuitenkaan siunausta vaimon siemenestä. Ei net hae parempaa siementä peltoonsa. Muutamat taas ei tunnusta itsensä tuomituksi, vaikka he tekevät syntiä armon päälle. Ja se on työläs sanoa, kumpi niistä on kovempi maa, ne jotka tunnustavat itsensä tuomituksi ja kirotuksi maaksi, eli ne, jotka ei tunnusta itsensä tuomituksi. Jos ensimmäiset rupeisit hakemaan siunausta siitä siunatusta vaimon siemenestä, olis toi mahdollinen, että he tulisit siunatuksi. Mutta ne jälkimäiset ei saata hakea parempaa siementä, jotka ei saata tunnustaa itsensä tuomituksi ja kirotuksi. Nyt pitäis meidän tänä päivänä katseleman neljän laista peltomaata, joka tässä pellossa on, josta Jesus tämän päivän evankeliumissa on saarnannut. Jos me saattaisimme niin selkiästi selittää itsekutakin maan laatua, että itsekukin tuntis itsensä, mikä maan sortti hän on. Mutta se suuri siementen Herra, joka siunatuita siemeniä viskaa joka paikkaan, kussa maan tapaista on, ehkä enin osa siemenistä menee hukkaan, osottakoon nyt paikan, kussa siemenet parhaiten itävät, ja kuinka niitä pitäis kylvämän, että he itäisit. Kuule siementen Herra köyhäin peltomiesten huokaus. Isä meidän.

Evankeliumi Luk. 8: 4-15.

Koska meidän Vapahtajamme saarnais neljänlaisesta peltomaasta, ei ollut siinä suuressa joukossa monta henkeä, jotka olisit ymmärtäneet monta sanaa siitä saarnasta. Opetuslapset olit jo monta ajastaikaa käyneet Jesuksen koulussa, mutta ei nekään ymmärtäneet tätä vertausta. Moni surutoin sanoo kyllä ymmärtävänsä, mitä tämä vertaus sisällänsä pitää. Mutta kuinkas luonnollinen ihminen ymmärtää niitä, kuin Jumalan Hengen ovat. Ennen kuin joku saattaa tämän evankeliumin oikein ymmärtää, tarvitsee hän Pyhän Hengen ylösvalaistuksen.

Meidän pitää nyt Jumalan armon kautta selittämän tämän päivän evankeliumia neljänlaisesta peltomaasta sen jälkeen, kuin itse Vapahtaja on sen selittänyt, koska me katselemme neljänlaista peltomaata, eli neljänkaltaista sanankuulijata. Ensimmäinen osa on umpisurutoin, jotka putoisit tien oheen. Toinen osa on semmoisia, joiden omatunto on herännyt, ja ovat tunteneet vähän armosta, sillä he otit sanan ilolla vastaan, mutta kuin kiusaukset tulivat, lankeisit he pois ja menit maailmaan. Kolmas osa on niitä, jotka pitävät aina sitä kristillisyyden tapaa, mutta maailma on niin rakas, ettei he raski luopua maailmasta, ja neljäs osa on semmoisia, jotka on totisesti kristityt, ja pysyvät uskossansa loppuun asti.

Ensimmäinen osa siemenistä putois tien oheen, ja se tallattiin ja taivaan linnut söit sen. Itse Vapahtaja on selittänyt tämän vertauksen sillä lailla, että se poljettu tie on sen kaltaiset sanankuulijat, jotka kuulevat, sitte tulee perkele, ja ottaa sanan pois heidän sydämistänsä, ettei he uskois ja vapaaksi tulisi. Tässä kuuluu nyt selkiästi, että ne, joiden sydämestä perkele ottaa sanan pois varsin eli sitä myöden kuin he kuulevat, ei ole heränneet, sillä jos he olisit heränneet, niin he uskoisit kuitenkin niitä sanoja, jotka sopivat heille, nimittäin Jumalan lain uskoisit he totiseksi, jonka vaikutuksia joka herännyt ihminen tuntee omassa tunnossans, koska hän on tullut siihen tilaisuuteen, että omatunto tuomitsee häntä.

Jokainen, sanon minä, joka tuomitsee itsensä, uskoo kyllä, että hän on Jumalan vihan alla ja lain kirouksen alla ja että hänen semmoisessa tilassa täytyy mennä helvettiin. Mutta ei umpisurutoin usko sitä, että hän on Jumalan vihan ja lain kirouksen alla, sillä surutoin sanoo tavallisesti näin: “Kyllä on armon ovi auki minulle niin kuin teille”, ja sen uskon päällä hän huoraa, juopi ja tappelee, pitää viinakauppaa ja pilkkaa kristityitä. Ei semmoinen ihminen ole herännyt, joka ei ole vielä seisahtanut synnin juoksussa, ei ole alkanut ulkonaistakaan parannusta tekemään. Ainoastansa se sana “perkele ottaa sanan pois heidän sydämistänsä” saattaa meitä arvelemaan, jos olis Jumalan sana jo päässyt semmoisen ihmisen sydämeen. Mutta ei ole ainakaan semmoinen ihminen herännyt, jonka sydämestä perkele ottaa sanan pois sitä myöten kuin hän kuulee.

Ei ole semmoinen ihminen herännyt, joka pahalla tunnolla ja vielä vastoin tuntoansa juopi, kiroo, tappelee, huorin tekee ja varastaa, pilkkaa ja vastustaa kristityitä. Vaikka me saattaisimme tehdä sen eroituksen suruttomien välillä, että muutampi pitää syntiänsä luvallisena ja muutampi taas ei pidä syntiänsä luvallisena, mutta tekee niitä yhtä hyvin ja vastoin tuntoansa. Se, joka pitää syntiänsä luvallisena, on niin kuin viattomuuden tilassa, niin kuin yksi hulliainen, joka ei tiedä vielä, mikä synti on, ja se joka tekee syntiä vastoin tuntoansa, tietää jo, mikä synti on, mutta ei pidä hänestä sen enempää. Molempain sydämestä ottaa perkele sanan pois, ettei he uskoisi ja vapaaksi tulisi. Kyllä vissimmästi perkele saattaa vielä heränneittenki sydämestä ottaa sanan pois, jos herännyt ihminen menee takaisin suruttomuuteen ja alkaa taas elämään niin kuin ennen.

Mutta me panemme nyt semmoisia toiseen osaan, joka kuuluu näin: ne, jotka kivistöön, ovat ne, jotka, koska he kuulevat, ottavat he sanan ilolla vastaan, ja ei heillä ole juurta, hetkeksi he uskovat ja kiusauksen ajalla lankeevat he pois. Tähän osaan kuuluu nyt semmoisia ihmisiä, jotka ovat ei ainoastans heränneet laista, mutta myös evankeliumin kautta tulleet ensimmäisiin armonmerkkiin saakka, sillä ei kukaan saata sanan ottaa ilolla vastaan, ellei hän ole jo tuntenut jotakuta iloa evankeliumin armolupauksista.

Mutta siitä ottaa myös moni ylön varhain lohdutuksen itsellensä ajatellen, että hän on jo täydellinen kristitty, vaikka sydämen perustus on vielä kova ja särkymätöin. Semmoinen ihminen on jo nähnyt, mistä tie menee taivaaseen. Hän on ollut ahtaassa portissa, ja se ahdas portti on ollut raollansa, niin että hän on nähnyt, mikä ilo on taivaan valtakunnassa. Mutta ei hän ole vielä pääsnyt itse sisälle. Koska hän otti sanan ilolla vastaan, silloin hän jo rupeis uskomaan, mutta tyhjä hetkeksi; koska sisälliset eli ulkonaiset kiusaukset rupeisit tuntumaan, lankeis hän pois siitä. Muutampi oli niin tarttunut mailmaan, ettei hän jaksanut sovittaa lähimmäistänsä. Ei niin muodoin päässyt risuaidan ylitse. Muutampi tarttui kunnian taakse. Ei jaksanutkaan tunnustaa niitä pahempia paikkoja, ja rupeis sitte jälkeen sanomaan: “Ei ole tarpeellinen kaikkia tunnustaa. Ei ole tarpeellinen mailmalle huutaa.” Muutampi väsyi ristiä kantamasta, koska suruttomat rupeisit häntä pilkkaamaan Kristuksen eli kristillisyyden tähden, otti hän Mattinsa koulusta ja ajatteli: “Kyllä minä sen tähden olen kristitty, vaikka en ole koirana ihmisten päällä. Muutampi heitti pois valvomasta ja uskossa kilvoittelemasta, ja tuli sen kautta suruttomaksi ja armonvarkaaksi tunnustain itsensä kristityksi entisten armonmerkkien päällä. Kaikki nämät ovat kyllä heränneet ja armonmerkkiä tunteneet, koska he otit sanan ilolla vastaan, mutta ei ollut juurta, ei ollut märkyyttä, joka merkitsee suru ja muret, ja kuuluvat niin muodoin toiseen osaan. Mutta sydämen perustus on kova niin kuin kivistö ja kankia uskomaan. Sen tähden he lankeevat pois kiusauksen ajalla, ja sen ihmisen viimeiset tulevat pahemmaksi kuin ensimmäiset.

Kolmas osa, joka orjantappuroihin lankeis, ovat ne, jotka kuulevat ja menevät pois ja tukahutetaan surulta, rikkaudelta ja elämän hekumasta, eikä kanna hedelmätä. Tässä osassa ovat kaikki mieluiset, myötäväiset ja halulliset, aina oppivaiset, mutta ei koskaan totuuden tuntoon tulevaiset. Tahtoisit kyllä autuaaksi tulla, mutta ei raskis mailmasta luopua; pitäis kyllä pitämän muretta sielun autuudesta, mutta mailman muret on suurempi; Jumalan sana on olevanansa rakas, mutta mailma on vielä rakkaampi. Niitten joukossa saattaa olla semmoisia, jotka ei ole koskaan kristityksi tulleet, mutta on aina siitä hienoa huolta ja sitä pehmiätä kristillisyyttä. Niitten joukossa saattaa myös olla semmoisia, jotka ovat totisesti kristityksi tulleet, mutta ovat jälkeen valvomattomuuden kautta ja huonomman kilvoituksen kautta joutuneet kahden mailman väliin, ja tulleet kahden herran palvelijaksi. Mailman rakkaus on ensinnä päässyt sydämeen, ja sen jälkeen mailman muret, mailman mielisyys ja elämän hekuma, erinomattain nuorella väellä, joka alkaa keviämielisyyden kanssa ja päättyy naimisen kanssa, jos ei vielä huoraaminen olis tapahtunut ennen naimista. Siihen tulee vielä koreus luvalliseksi.

Tämä on kolmannen osan tuntomerkki, joka orjantappuroihin lankeis, ja orjantappurat ovat ne edellä mainitut mailman suru, rikkaus ja elämän hekuma, jotka tukahuttavat sen hyvän siemenen eli kristillisyyden. Ja tämä on nyt niin selvä paikka, että suruttomat pitäisit ymmärtämän, ettei ihminen pääse mailman kanssa taivaaseen. Mutta ei ne raukat tunne, että he olisit kiinni mailmassa, sillä maailman rakkaus on yksi viekas ja monelle tuntematoin perkele, joka tahtoo ilmoittaa itsensä monen kaltaisen luvallisuuden varjolla.

Ja pitää oleman vielä kristityilläkin tarkka valvominen, jos heidän pitää tunteman kaikkia hänen mutkiansa. Mutta ehkä kuinka tämä kristillisyyden asia selitettäisiin suruttomille, ei ne kuitenkaan saa sitä pääkalloon, jopa sitte sydämeen, että he ovat vihan lapset ja ijankaikkisen tuomion alaiset. Opetuslapset kysyit kerran Vapahtajalta, minkä tähden Hän saarnaa aivan vertausten kautta kansalle. Silloin Hän vastais niin kuin tämänkin päivän evankeliumissa. Teille on annettu tuta taivaan valtakunnan salaudet, mutta muille vertausten kautta, ettei heidän pitäisi sitä näkemän, vaikka he näkisit, eikä kuuleman, vaikka he kuulisit.

Mutta suruttomat tätä paikkaa ei usko, vaan he sanovat näkevänsä, vaikka he ovat sokiat, he sanovat ymmärtävänsä, vaikka ei ymmärrä. Eipä Vapahtaja ole niin sanonut, että surutoin ymmärtää Hänen vertauksiansa, vaan se kuuluu näistä äsken mainituista sanoista niin, ettei he ymmärrä, vaikka vielä suoraan saarnattaisiin, kuinka se on kristillisyyden kanssa. Paljonkos nyt surutoin kansa ymmärtää tämän päivän evankeliumista? Ymmärtäneekö surutoin kansa, kutka ovat tien oheen, kutka ovat kivistön päälle ja kutka ovat orjantappuroihin, vaikka nyt on selitetty, että umpisuruttomat on niin kuin poljettu tie, kussa riettaan enkelit marsivat yötä ja päivää; että kivistön kanssa ymmärretään sen kaltaiset ihmiset, jotka ovat heränneet ja armonmerkkiin saakka tulleet, ja siitä pyörtäneet suruttomuuteen; että orjantappurat ovat mailman rakkaus, mailman tavara ja elämän hekuma, jonka kautta moni kristitty menettää kristillisyyden. Muutamat kadottavat uskonsa Juuri niitten orjantappurain tähden, ja muutamat kantavat kristityn uskon, vaikka ovat niin kovin mailmassa kiinni kuin suruttomat.

Meidän pitäis puhuman vähäisen siitä hyvästä maasta, joka teki satakertaisen hedelmän. Arvaavatkos suruttomat, mikä hedelmä se oli? Muutamat luulevat, että tämä hedelmä olis siveys, puhtaus, nöyryys, kunniallisuus, alhaisuus ja niin edespäin. Niin kuin siviät ihmiset vaativat, että kristityn pitäis oleman hyvin nöyrän mailman edessä, sen pitäis oleman niin siviän ja kunniallisen, että hän ottais kaikki kunnialliset vieraat viinalla ja punsilla vastaan. Jos nimittäin kristitty olis niin ylpiä kuin Johannes Kastaja, joka haukkui kunniallisia ihmisiä kyykäärmeen sikiäksi, niin sanoisit varsin mailman siviät ihmiset: “Semmoinen ei ole kristitty, mutta se on juuri riettaasta.” Mutta olemme ymmärtäneet Johanneksen saarnoja niin, että hän teki hedelmän taivaan valtakunnalle juuri sillä haukkumisella, jonka kautta muutamat rupeisit heräämään ja syntiänsä tunnustamaan. Mutta se on mahdotoin suruttoman uskoa, että se on paras kristittyin hedelmä se Johanneksen haukkuminen ja Jumalan ankaran vanhurskauden julistaminen. Ja koska sinä tulet tuomiolle, niin ei kysytä sinulta, oletko siviästi elänyt mailmassa, oletkos ollut nöyrä ja alhainen, oletkos ollut kunniallinen ja vastaanottanut vieraita? Oletkos ollut hyvä auttamaan vaivaisia? Mutta tuomiossa kysytään, oletko monta sielua saattanut taivaan valtakuntaan? Oletkos auttanut Jesusta, koska Hän on ollut tarvitsevainen; oletkos korjannut Jesuksen köyhiä veljiä, koska ne mailman vihan ja vainon tähden olit hädässä?

Siinä nyt on sen hyvän maan hedelmä. Sillä Judalla on murhe vaivaisista, kuinka ne tulisit autetuksi, mutta ei hänellä ole yhtään muretta siitä, kuinka Jesus tulis autetuksi vihollisten kynsistä. Tämä muret tuli Judalle ylön hiljain. Koska Judan omatunto heräis, silloin rupeis hänki puhuttelemaan vihollisia, että he laskisit viattoman irti, koska hän sanoi: “Minä pahasti tein, että minä viattoman veren petin.” Mutta se oli hiljainen. Ei hänen sanansa enää vaikuttanut mitään, ja niin se käypi kaikille, jotka viattoman veren petit, ne saavat katua hulluudensa ijankaikkisesti. Ja nyt sinä hyvä maa, pikkuinen peltopalainen, joka satakertaisen hedelmän kannat. Missä ikänäns sinä olet ohdakkeitten ja orjantappurain keskellä. Ole kuitenkin siunattu, vaikka koko maa on kirottu. Sinun hedelmäs Kanaan maassa, kussa maito ja hunaja vuotaa, olkoon satakertainen, vaikka vielä pohjan maassa olet ainoastans neljänkertainen.

Ole siunattu niin kuin Gosenin maa ja Hermonin vuori ja Saaronin laakso. Ne nisujyvät, jotka sinussa on, kootaan elon aikana aittaan ja siementen Herra käypi ilman epäilemättä usein kynttilän kanssa aitassa katselemassa, kuinka monta nisujyvää on siemenlaarissa. Koska vieraat tulevat taivaasta, osottaa hän jyvälaarinsa niille vieraille ja sanoo: “Tässä on kaikki nisujyvät, jotka minä olen saanut hyvästä maasta. Orjantappurat ja ohdakkeet olen minä polttanut ja ruumenet olen minä polttanut sammumattomalla tulella. Mutta näitä nisujyviä olen minä koonnut aittaani. Ja niitä minä säästän siemeneksi, sillä minä olen heitä koetellut ja minä olen vakuutettu siitä, että he itävät ja kantavat satakertaisen hedelmän siinä siunatussa maassa, josta rieskaa ja hunajata vuotaa nyt ja iankaikkisesti, aamen.