Puhtaat Saarnat 1, numero 48.

PÄÄSIÄISPÄIVÄNÄ 1851 (SUOMENNOS)

Pitkäperjantaina jätimme me opetuslapset suureen murheeseen, ja Maria Magdalena murehti kaikkein enimmin.

Syy opetuslasten murheeseen oli se, että heillä ei Vapahtajan kuoleman jälkeen ollut enää mitään Vapahtajaa, mihin he luottaisivat. Ennen oli heillä ollut se usko, että Jeesus oli maailman Vapahtaja. Mutta hänen kuolemansa jälkeen eivät he saattaneet uskoa, että hän oli maailman Vapahtaja. He lankesivat silloin aivan epätoivoon.

Nyt ajattelee moni, jolla on kuollut usko pääkallossa: “Jos minä olisin ollut opetuslasten paikalla, en varmasti olisi langennut toivottomuuteen. Sillä Jumala Isähän ei ollut vielä kuollut, vaikka poika oli kuollut. Opetuslapsillahan oli se usko, että Jumala Isä oli elämässä. Miksi heidän siis piti langeta toivottomuuteen? Heidän olisi pitänyt panna kaikki uskonsa ja luottamuksensa häneen.” “Sehän on suuri synti”, sanovat kuolleen uskon saarnaajat, “että epäilee Jumalan armosta. Ei koskaan pidä ihmisen niin hulluksi tulla, että hän lankeaa toivottomuuteen.”

Mutta jos nyt opetuslapset olisivat säilyttäneet vanhan uskonsa, se on, jos heillä olisi ollut sama usko kuin juutalaisilla, että se luvattu Vapahtaja ei ollut vielä tullut maailmaan, niin eivät he milloinkaan olisi saaneet elävää uskoa. Että opetuslapsilla oli kuollut usko aina Vapahtajan kuolemaan asti, se nähdään koko heidän elämästänsä. Ennen kaikkea riippuivat heidän sydämensä kiinni maailmassa. He eivät ajatelleet ollenkaan kuolemaa ja tuomiota, vaan he ajattelivat enemmän maallista onneaan kuin iankaikkista autuuttaan. He olivat myös jättäneet työnsä tullakseen rikkaiksi ja mahtaviksi herroiksi maailmassa, koska he uskoivat, että Jeesus Nazaretista tulisi Israelin kuninkaaksi. Hänen kauttaan he saisivat korkeat virat, ja tulisivat korotetuiksi herroiksi.

Sen tähden nousi heidän välilleen riita, kuka heistä olisi suurin. Tässä riidassa ei ollut se kysymys, kuka heistä olisi paras kristitty, vaan he riitelivät kunniasta ja arvostuksesta maailmassa, kuka nyt saisi tulla maaherraksi, kuka saisi tulla piispaksi, jne. Mutta koskapa heillä oli kuollut usko pääkallossa, niin eivät he kuitenkaan koskaan epäilleet autuudestaan, sillä heillä oli se usko, että kaikki, jotka uskovat Vapahtajaan, tulevat kyllä autuaaksi. Mutta kun nyt Vapahtaja oli kuollut, niin ei heillä enää ollut mitään maallista Vapahtajaa, jonka päälle he olisivat toivoneet. Heillä oli ennen ollut vahva usko, mutta Vapahtajan kuoleman jälkeen heillä ei ollut mitään uskoa. He lankesivat niin muodoin toivottomuuteen. He rupesivat nyt itkemään ja parkumaan.

Mutta tämä murhe ja toivottomuus oli heille aivan tarpeellinen, sillä jos he eivät olisi langenneet toivottomuuteen, niin ei elävä usko olisi koskaan syttynyt heissä. Pyhässä Raamatussa on monta paikkaa, jotka todistavat, että ihmisellä täytyy olla murhe, joka on Jumalan mielen jälkeen, ennen kuin hän saattaa vastaan ottaa Pyhän Hengen ja tulla oikeaksi kristityksi. Vapahtaja oli ennen monta kertaa sanonut, että opetuslapsille tulisi murhe. Hän sanoi nimittäin hyvästijättösaarnassaan: “Teidän pitää itkemän ja parkuman, mutta maailma iloitsee. Te tulette murheelliseksi, mutta teidän murheenne käännetään iloksi.” Ja samassa hyvästijättösaarnassaan sanoi hän: “Teille on hyödyllinen, että minä menen pois. Sillä jos en minä mene pois, ei Lohduttaja tule teidän tykönne. “Tässä näyttää Vapahtajan tarkoitus olevan, että opetuslasten täytyy yhden ajan kaivata häntä kovin. Ja se, mitä Vapahtaja on sanonut opetuslapsistaan, sen hän on sanonut kaikista, jotka tahtovat tulla totiseen ja elävään kristillisyyteen. Se on niin muodoin meille tarpeellinen tuntea opetuslasten elämää ennen Vapahtajan kuolemaa, heidän murhettansa Vapahtajan kuoleman jälkeen ja heidän iloaan hänen ylösnousemisensa jälkeen.

Opetuslasten elämä ennen Vapahtajan kuolemaa ei mitenkään ollut kristillinen, mutta Vapahtajan täytyi kärsiä heidän heikkouttaan. Ensinnäkin heillä oli väärä käsitys kristillisyydestä. He hapuilivat hengellisessä pimeydessä ja hengellisessä sokeudessa. He eivät ymmärtäneet kirjoituksia. Sen tähden täytyi Vapahtajan ylösnousemisensa jälkeen avata heidän ymmärryksensä silmät ymmärtämään kirjoituksia. Heillä ei ollut myöskään ollut mitään murhetta, joka on Jumalan mielen jälkeen. He eivät tunteneet Vapahtajan sovintokuolemaa. Sitä paitsi oli heidän sydämensä kokonaan kiinni maailmassa. He olivat täynnä ylpeyttä ja omaa rakkautta. Ja vieläpä kostonpyyntö ja maailman kunnia oli heissä niin suuri, että he vielä tiellä Getsemaneen väittelivät etupaikasta Messiaan valtakunnassa.

Opetuslasten koko elämä ennen Vapahtajan kuolemaa ei siis ollut yhtään parempi kuin mitä kuolleen uskon saarnaajilla nyt tavallisesti on. Sillä opetuslapset saarnasivat myös sillä ajalla evankeliumia, mutta heidän saarnallaan ei ollut mitään vaikutusta ihmisten sydämissä. Toisin kävi helluntaipäivänä, koska Pietari oli saanut Pyhän Hengen. Silloin saarnasi Pietari niin voimallisesti, että monta tuhatta ihmistä heräsi synnin unesta. Hänen sanankuulijansa saivat silloin pistoksen sydämeensä.

Mitä Pietari oli saarnannut ennen kääntymistään, oli enimmäkseen vain lörpöttelyä ja tyhjää tuulenpieksentää. Ja se Jumalan sana, jonka Paavali saarnasi ennen kääntymistään, saattoi sopia sille suruttomalle kansalle, mutta kristityille oli hänen saarnansa perkeleen oppi. Kuinkapa Paavali olisi ennen kääntymistään saattanut saarnata Kristuksen evankeliumia? Niin kauan kuin hänellä oli hengellinen viha kristityille, piti hän kristityitä haaveilijoina, kerettiläisinä ja villihenkinä, jotka piti hävitettämän tulella ja miekalla. Perkele oli kääntänyt hänen silmänsä nurin, niin että hän piti fariseusten oppia oikeana oppina, mutta kristittyjen oppia hän piti perkeleen oppina. Fariseusten ja kirjanoppineitten uskoa hän piti autuaaksitekevänä uskona, mutta kristittyjen uskoa hän piti haaveiluna ja taikauskona. Ja sen tähden hänen täytyi vainota kristityitä. Hänen omatuntonsa ei voinut saada rauhaa ennen kuin hän sai vuodattaa verta kristittyjen suonista.

Ja vielä tänä päivänä on sen perkeleellisen joukon viha kristillisyyttä kohtaan niin suuri, että kun käärmeenmyrkky kihisee heidän suonissaan, eivät he voi saada mitään omantunnonrauhaa, ennen kuin he ovat saaneet vuodattaa verta kristittyjen suonista. Mutta niin kauheassa pimeydessä, missä suruton joukko on, eivät he vielä näe päästää verta kristittyjen suonista, ennen kuin he saavat noutaa valkean pohjattomuudesta.

Nyt väittävät monet kuolleen uskon saarnaajien joukossa, että opetuslapsilla oli elävä usko ennen Vapahtajan kuolemaa. Ja tämän väittämän tahtovat kuolleen uskon saarnaajat vahvistaa erinäisillä Raamatun puheilla, kuten esimerkiksi Vapahtajan sanalla Pietarille: “Autuas olet sinä, Simon Joonaan poika, sillä liha ja veri ei ole sitä ilmoittanut.” Siis Pietarilla olisi ollut silloin jo elävä usko, kun hän tunnusti, että Kristus oli Jumalan Poika. Mutta kuinka se sopii yhteen Pietarin senhetkisen sisäisen tilan kanssa, koska Vapahtaja heti sen jälkeen kutsui Pietarin saatanaksi, joka oli hänelle esteeksi?

Olikohan Pietari todellakin kristitty, kun Vapahtaja kutsui häntä saatanaksi, joka tahtoi vietellä häntä pahuuteen? Mutta koko Pietarin elämä osoittaa Pietarin olleen suukristityn siihen aikaan, ja että hänellä oli kuollut usko. Mutta syy, miksi kuolleen uskon saarnaajat tahtovat omistaa opetuslapsille elävän uskon, on se heikkous, että he puhuvat omaan pussiinsa, eli oman vanhan aataminsa puolesta, jonka he tahtovat päästää taivaan valtakuntaan nahkoineen ja karvoineen, se on, ilman parannusta, ilman katumusta, ilman pyhitystä.

Opetuslapset eivät vielä tienneet siitä murheesta, joka on Jumalan mielen jälkeen, he eivät vielä olleet tunteneet kipua ja tuskaa, jonka pitää edeltää uudestisyntymistä. He eivät myöskään tunteneet suurta syntiturmelustaan ja perkeleen valtaa. Kuinka heillä tässä sokeassa tilassa saattoi olla elävä usko? “Joo”, sanovat kuolleen uskon saarnaajat, “kyllä heillä kuitenkin oli elävä usko. Sillä hehän uskoivat, että Jeesus oli Jumalan Poika ja maailman Vapahtaja. Ja sehän on selvästi luettavissa aapiskirjassa, että joka uskoo ja kastetaan, hän tulee autuaaksi, mutta joka ei usko, hänet tuomitaan. Siis pitäähän sen, joka lankeaa toivottomuuteen, mennä helvettiin, mutta joka uskoo, hänen pitää tuleman autuaaksi.”

Vai niin, hyvä herra armonvaras! Kyllä sinulla on vahva usko Vapahtajaan, ja kyllä sinä saatat uskoa, että tulet autuaaksi, ilman katumusta, ilman parannusta, ilman sitä murhetta, joka on Jumalan mielen jälkeen. Ilman pyhitystä, katumattomalla ja paatuneella sydämellä, täynnä itserakkautta, kunnianhimoa ja ylpeyttä, täynnä vihaa, ahneutta ja kateutta ajattelee nyt vanha aatami astuvansa taivaan valtakuntaan. Itse on vanha aatami niin iso ja niin leveä, että hän tuskin mahtuu sisälle kirkon ovesta; kuinka semmoisen pitää tuleman ahtaan portin läpi?

Kaikki nykyään uskovat tulevansa autuaaksi, viinaporvarit, juomarit, tappelusmiehet, huorat ja pettäjät. Mutta on vaikea tietää, mihin nämä kaikki saadaan mahtumaan taivaan valtakunnassa. Ja mitä he kaikki taivaan valtakunnassa tekevät. Mahdollisesti ajattelee viinaporvari mitata paloviinaa taivaan valtakunnassa. Ja juomari vissiin ajattelee ottaa ryypyn taivaan valtakunnassa. Huora luultavasti saa maata Vapahtajan morsiusvuoteessa taivaan valtakunnassa? Mutta jos kaikki nämä kunnialliset ihmiset eivät itke ja paru täällä armonajassa, niin minä pelkään, että he saavat itkeä ja parkua iankaikkisuudessa.

Opetuslasten täytyi itkeä ja parkua, koska Vapahtaja makasi haudassa. Mutta maailmalla oli saatanan riemu ja vahingonilo Vapahtajan kuolemasta. Ylimmäiset papit, kirjanoppineet ja fariseukset pitivät luultavasti kalaasia, pelasivat korttia, tanssivat ja joivat punssia ilosta sen tähden, että nyt tulisi kristillisestä haaveilemisesta loppu, kun se suuri kerettiläismestari oli ristiinnaulittu ja tapettu. Mutta he eivät tienneet, että Jumalan Henki nyt vasta teki työtä opetuslasten sydänten päälle sen murheen kautta, joka on Jumalan mielen jälkeen. Maailman lapset eivät arvanneet, että nämä haaveilijat nyt pitivät kokousta lukittujen ovien takana, että he myöhemmin esiintyisivät lukijaissaarnaajina. Jos eivät nämä haaveilijat olisi olleet toivottomuudessa pitkäperjantaista pääsiäispäivään, niin ei luultavasti olisi tullut mitään kristillisyyden haaveilua.

Vielä on monta ihmistä maailmassa, joilla on se usko, että kristillisyys on pilannut koko ihmissuvun. He väittävät, että maailma olisi ollut paljon onnellisempi, jos kristillisyys ei milloinkaan olisi tullut maailmaan. He väittävät, että pakanat elävät suurimmassa onnessa, koska he palvelevat uskollisesti epäjumaliaan, ja heillä on aina omantunnon rauha. Niin muodoin ei milloinkaan kuulla, että pakana mietiskelee, eli että hänellä on omantunnon vaiva, eli että hän on langennut epätoivoon. Ja sama asia huomataan myös kastetuitten pakanoitten joukossa. Ei heidän kuulla milloinkaan itkevän ja parkuvan onnetonta tilaansa. Ei kuulla koskaan heidän valittavan, että he kaipaavat Vapahtajan armollista läsnäoloa. Ei koskaan pitäisi kuulla heidän valittavan uskon eli rakkauden puutosta. Ei pitäisi kuulla kastetuilla pakanoilla olevan vähintäkään huolta tulevaisuudestaan eli pelkoa iankaikkisuudesta. Vaan kunhan he saavat vatsansa täytetyksi täksi päiväksi, niin on kaikki hyvin.

Toisin olivat olosuhteet opetuslasten kohdalla. Heidän täytyi itkeä ja parkua, kun he kaipasivat Vapahtajaansa. He vajosivat epätoivoon Vapahtajan kuoleman jälkeen. Mutta juuri tämä murhe ja tämä epätoivo oli heille tarpeellinen, koska heidän omarakkautensa ja heidän ylpeytensä tuli kaadetuksi tämän murheen kautta. He saivat tämän hengellisen murheen kautta vastenmielisyyden maailmaa kohtaan. Ja eiköpä semmoinen murhe ole tarpeellinen jokaiselle, joka tahtoo vapahdetuksi tulla Vapahtajan ylösnousemisen kautta. Maria Magdalena, sinun sydämes täytyy murtua murheesta, ennen kuin saat nähdä sen ristiinnaulitun Kuninkaan elävänä. Puhtainkaan rakkaus ei voi taivuttaa kuoleman kylmää rintaa antamaan sinulle sitä taivaallista Ylkää, mutta sinun kyyneleitäsi ja sinun huokauksiasi ei kuolema ja helvetti voi sietää.

Katuvaisten kyyneleet ja huokaukset tunkeutuvat läpi kuoleman jääkylmän rinnan. Kuolema ei voi pitää sitä orjantappuroilla kruunattua Kuningasta. Se suuri Ristinkantaja ei voi saada sijaa helvetissä, koska Jumalan Pojan läsnäolo pohjattomuudessa tulee suureksi vaivaksi pohjattomuuden ruhtinaalle. Perkeleelle itselle tulee omantunnon vaiva, kun Jumalan Poika näyttää hänelle haavojansa, jotka hän on saanut rakkautensa tähden. Perkeleen täytyy silloin ajaa hänet ulos helvetistä ja päästää vapaaksi ne vangit.

Mutta usein huomataan, että katuvaisten kyyneleet putoavat niin kuin hehkuvat hiilet hengellisen kuoleman päälle, ja perkele, joka ei koskaan kadu omaa tekoansa, ei voi kärsiä katuvaisen kyyneleitä. Hän, joka on tottunut kuulemaan huoramusiikkia, ajattelee, että katuvaisten nyyhkyttäminen kuulostaa kissan naukumiselta. “Minä en kestä nähdä semmoisia ihmisiä silmieni edessä, jotka itkevät ja huokaavat kuin luontokappaleet.” Sen tähden täytyy perkeleen ja hänen enkeleittensä ajaa pois katuvaiset helvetistä ja pyytää heitä menemään taivaaseen.

Mutta Jumalan isällinen sydän halkeaa armahtamisesta ja säälistä Maria Magdalenaa kohtaan, joka itkee Vapahtajan haudalla. Hän murehtii Ylkäänsä, joka on saanut niin monta haavaa rakkautensa tähden. Perkele tahtoi pitää huoransa, ja Jumalan Pojan täytyi vapauttaa morsiamensa omalla verellänsä. Silloin täytyi taivaallisen Isän armahtaa sitä köyhää, murheellista, katuvaista ja itkeväistä morsianta, ja herättää Poikansa kuoleman unesta, ja pyytää häntä lohduttamaan murehtivaa morsiantaan. Ja hän saa nyt nähdä Hänet elävänä. Aamen.