Puhtaat Saarnat 1, numero 73.

5. SUNNUNTAINA KOLMINAISUUDEN PÄIVÄSTÄ 1856.

Heidän kasvonsa hahmo todistaa heitä vastaan, ja he kerskaavat rikoksistansa niin kuin Sodoma, ja ei salaa niitä. Voi heidän sielujansa, sillä he itse saattavat päällensä onnettomuuden. Jes. 3: 9.

Tässä me kuulemme, että heidän kasvonsa hahmo todistaa heitä vastaan, jotka kerskaavat rikoksestansa. Koska surutoin ihminen on suurella voimalla menemässä kadotuksen lavialla tiellä, silloin kerskaa hän pahuudestansa ja muistelee toisille narreille, kuinka hän saattoi yksinkertaisia pettää, kuinka hän saattoi vietellä ja pahaa tehdä. Hänen silmänsä tulevat ylpiäksi ja hävittömäksi ja heidän kasvonsa hahmo todistaa heitä vastaan. Suruttomat sanovat, että heidän kasvonsa hahmo on niin kuin Jumala on heidän luonut, mutta tässä Raamatun paikassa, nimittäin Esajaksen kolmannessa luvussa ja yhdeksännessä värsyssä, on yksi todistus, joka osottaa, ettei ole suruttoman hahmo semmoinen, kuin Jumala on hänen luonut. Sillä Kainin hahmo ei ole semmoinen, kuin Jumala on hänen luonut, vaan rietas on tehnyt hänen hahmonsa hirviäksi ja koloksi. Jumala sanoi Kainille: “Miksi sinun hahmosti muuttuu?” Kainin hahmo muuttuu erinomattain siitä hengellisestä vihasta, koska hänen veljensä uhri on kelvollinen Herralle. Ja met emme tarvitsis niin paljon saarnata siitä Kainin hahmosta, jos ei olis hänen perustuksensa siinä mustassa sielussa, joka on täynnänsä vihaa ja katkeruutta.

Koska surutoin ihminen tuntee, että hänen uhrinsa ei kelpaa Jumalalle, ja se kalvava omatunto sanoo hänelle, että hän ei tule autuaaksi siinä tilassa, niin nousee samassa kateus, joka vaikuttaa hänessä semmoista tuntoa, ettei hän sois muitakaan olevan paremmassa tilassa kuin hän itse on. Ja siinä tulee kateuden henki Jumalan lasten päällekantajaksi. Hän alkaa vikoja näkemään kristittyin elämässä, ja tuomitsee heitä. Hän paiskaa kristityitä kattilaan ja itse seisoo kannen päällä. Usiammat suruttomat tällä ajalla tuomitsevat itsensä ja sanovat: “Tällä elämällä emme tule autuaaksi.”

On siis tämä kristillisyys vaikuttanut sen verran, että suruttomatkin täytyvät tuomita itsensä. Mutta se on pahempi, että he kateuden tähden ja hengellisen vihan tähden ei tahdo laskea katuvaisia ja uskovaisia taivaan valtakuntaan. Koska suruttomat ei tunne pääsevänsä sinne, niin ei he sois muitakaan sinne menevän. Tämä sama tarkoitus oli riettaalla, koska hän tuli pettämään ihmistä, että hän sais muita samaan onnettomuuteen. Se on kateuden luonto, että hän vaivataan, jos joku olis parempi häntä. Kateuden henki ei saata olla iloinen niin kauvan kuin yksikään sielu on paremmassa tilassa kuin hän.

Ettekös nyt mahda arvata, te onnettomat sielut, että teidän pahuutenne eroittaa teitä Jumalasta, ja niin kauvan kuin te näette kristittyin vikoja, ette saata autuaaksi tulla. Omat synnit makaavat läjässä, mutta kristittyin synnit ovat kirkkaat teidän silmäinne edessä. Omat synnit ovat peitetyt, mutta kristittyin synnit ovat auki. Ja kuitenkin, koska kuolema tulee ahdistamaan teidän sydämenne, täytyy teidän sanoa: “Ei ne minulle kelpaa. Ei Jumala kuule meidän rukouksiamme.” Tämä on nyt tullut kaikille tiettäväksi, että suruttomat niin valittavat, koska kuolema ahdistaa heidän sydämitäns, vaikka he ovat terveenä ollessans rohkiat pilkkaamaan ja vastustamaan.

Silloin heidän kasvonsa hahmo todistaa heitä vastaan, niin kuin kirjoitettu on Esajaksen kolmannessa luvussa. Ylpiästi katsovat silmillänsä, pilkkahenki tulee ulos kasvoista, komiasti he kävelevät ja ovat rohkiat pilkkaamaan totuutta. Mutta koska kuolema ahdistaa, silloin ei ole paljo mitään puhumista. Muutamat menevät niin kuin häpiälliset koirat ijankaikkisuuteen. Muutamat tuomitsevat itsensä ja valittavat, ettei Jumala kuule heidän rukouksiansa. Ja muutamat sanovat lapsillensa: “Älkäät te eläkö niin pahoin kuin minä olen elänyt.”

Ettekös nyt mahda arvata, että Jumala ei anna itsiänsä pilkata. Jos suruttomilla olis semmoinen usko, että ihminen kuolee niin kuin järjetöin luontokappale ja ettei ole mitään edesvastausta kuoleman jälkeen, niin saattaisit ilman pelkäämättä elää niin kuin luontokappaleet ja kuolla niin kuin luontokappaleet, mutta kuin ijankaikkisuus seisoo edessä niin kuin pohjatoin hauta, niin kuin yksi loppumatoin aika, jonka pää ei näy eikä kuulu, niin ei saata surutoin ajatella, ettei tule jälistä mitään sen enempätä peräänkysytyksi, kuinka täällä on eletty, vaan hänen täytyy ajatella, että peräänkysymys tulee, kuinka täällä on eletty.

Mutta mailma on suruttomalle niin rakas ja suloinen, ettei hän saata jättää tämän rakkaan mailman. Ei hän saata hyljätä mailman hyvyyttä ja kunniata ja hekumata, vaan hänen täytyy nautita elämäänsä ja lykätä parannuksensa ja katumuksensa siihen asti, että se tulee hiljain. Silloin täytyy hänen sanoa: “Ei ne minulle kelpaa. Ei Jumala kuule minun rukouksenin. O, Herra Jumala varjelkoon kaikkia sieluja niin onnettomaksi tulemasta, että heidän täytyy tuomita itsensä kuolinvuoteella! Vaikka me olemme kuulleet, että moni kuolevainen on täytynyt näinä aikoina tuomita itsensä ja sanoa: “Ei ne minulle kelpaa.” Erinomattain net onnettomat sielut, jotka ovat koetelleet tulevaisen elämän voimaa ja maistaneet, kuinka suloinen Herra on. Koska he ovat heittäneet pois kristillisyyden ja alkaneet seuraamaan mailmaa, niille tulee yksi onnetoin kuolema. Ajatelkaat nyt perään, kuinka onnettomaksi ihminen tulee, koska hänellä ei ole yhtään turvaa, ei taivaassa eikä maan päällä, eikä maan alla, kuinka hänen täytyy ijankaikkisesti huokata ja valittaa, ettei Jumala enää kuule hänen rukouksiansa. Koska hän jo täällä armonajassa sanoo, ettei Jumala kuule hänen rukouksiansa, mitä sitte ijankaikkisuudessa, kussa Jumala on niin kaukana, ettei hänestä kuulu mitään? Silloin saapi ihminen ijankaikkisesti katua hulluutensa, ettei ole etsikonaikaansa tuntenut.

Ne harvat sielut, jotka ovat tunteneet Jumalan suurta voimaa ja kunniata, langetkoon tänä päivänä Jesuksen jalkain juureen niin kuin Pietari ja rukoilkoon, ei niin kuin Pietari sokeudessans rukoili, että Jesus menis pois hänen tyköänsä, vaan niin kuin opetuslapset Emmauksen tiellä: “Ole meidän kanssamme, sillä ehtoo joutuu ja päivä on laskenut.” Se näyttää niin kuin kristillisyyden ehtoo olis joutunut ja armon aurinko olis laskenut. Jos ei tule parempi hoppu ja joutuisampi vaeltaminen, taitaa pian pimeys saavuttaa ja joudumme ijankaikkisesti pimeydessä olemaan. Kuule, sinä suuri Ristinkantaja ja orjantappuroilla kruunattu Kuningas, köyhäin opetuslasten nöyrä rukous. Isä meidän, jne.

Me kuulemme ylösluetusta evankeliumista, että Pietari hämmästyi sen suuren kalansaaliin tähden ja lankeis Jesuksen jalkain juureen ja sanoi: “Herra, mene pois minun tyköäni, sillä minä olen syntinen ihminen.” Niistä Pietarin sanoista arvataan, minkä kaltaisessa sielun tilaisuudessa Pietari silloin oli. Koska hän näki, kuinka suuri voima oli Jumalan pojalla, hämmästyi hän ja siinä hämmästyksessä tuli hän tuntemaan itsensä syntiseksi. Toiseksi tuli hän tuntemaan itsensä mahdottomaksi seisomaan Jumalan pojan vieressä. Ja kolmanneksi käski hän Jumalan pojan mennä pois. Meidän pitää Jumalan armon kautta katseleman näitä Pietarin koettelemuksia ja perään ajatteleman, ensiksi, mitä hämmästys hänessä vaikutti, toiseksi, minkä kaltainen synnintunto hänellä oli, kolmanneksi, minkä tähden hän käski Jumalan pojan mennä pois.

Ensimmäisen tutkistelemisen ainet oli, mitä hämmästys vaikutti Pietarin sydämessä. Hämmästys vaikutti Pietarin sydämessä synnin tuntoa, niin kuin muutamissa paikoissa on huomaittu, että kova pelko eli hämmästys tuopi myötänsä synnin tuntoa. Erinomattain kuoleman pelko vaikuttaa vielä nytkin suruttomissa muutamanlaista synnintuntoa, niin että he sillä kerralla tuntevat heidän entistä elämätänsä synnilliseksi ja tunnustavat muutampia syntiä, jotka ovat tunnon päällä. Mutta niin kuin hämmästys vaikutti Pietarin sydämessä semmoista synnin tuntoa, joka ei pysynyt kauvan, niin katoo myös useimmilta se synnin tunto, joka tulee pelvon ja hämmästyksen kautta.

Jos muutamat kuoleman pelvossa tunnustavat syntiänsä, koska he näkevät kuoleman ja ijankaikkisuuden aukenevan heidän silmäinsä eteen ja tekevät siinä hämmästyksessä parannuksen lupauksia, että heidän pitää tästedes alkamaan totisen parannuksen ja katumuksen tehdä, ei kuitenkaan semmoiset lupaukset pysy kauvan, sillä usiammat unhottavat niitä kalliita lupauksia niin pian, kuin toivo kääntyy tähän mailmaan. Muutamat ovat katuvaiset ainoastaan silloin, koska kuoleman pelko ahdistaa sydäntä, mutta niin pian kuin toivo kääntyy mailmaan, unhotetaan ne parannuksen lupaukset pois, ja tulevat taas suruttomaksi.

Jos siis pelko ja hämmästys vaikuttaa jonkunlaisen synnin tunnon, ei se ole pysyväinen niin kauvan kuin tunto ei ole oikein herännyt. Jumala pidetään monelta hätävarana. He ajattelevat ilmanki, että Jumala on semmoinen narri, että hän on velkapää auttamaan hädässä, vaikka syntinen muutoin ei kanna hänestä vaarin. Semmoinen on suruttoman elämä, että hädässä hän huutaa “Herra, Herra!” mutta terveenä ollessans hän huutaa “perkele ja saatana”. Jos Pietarin synnintunto olis ollut syvempi ja painavampi, eli raskahampi, ei olis hän käskenyt Jumalan pojan mennä pois, vaan hän olis rukoillut näin: “Herra, älä mene pois.”

Kyllä tosin moni näinäkin aikoina tahtois, että Jesus menis pois, erinomattain semmoiset, joidenka tunto on sen verran liikkunut, että he rupeisit pelkäämään, ettei kannata semmoisella elämällä mennä Herran ehtoolliselle. Vaikka tämä mahdottomuus ei tule syntein paljoudesta, mutta synnin rakastamisesta, ettei he tahdo luopua rakkaasta synnin harjoituksesta. Jos olis semmoisilla oikia mahdottomuus, totta hätä pakottais heitä etsimään jotakuta lääkitystä sairaalle sielullensa. Mutta ei semmoiset ole sairaat, ei semmoiset ole tarvitsevaiset, ei semmoiset ole hengessä köyhät, vaan net on ylpiät, ja ylpeytensä he osottavat siinä, että he katsovat ylön armon välikappaleita. Sanalla sanottu, se synnintunto, joka tuli Pietarille siitä hämmästyksestä, ei ollut raskaampi kuin, suruttomain synnintunto, joka tulee kuoleman pelvosta. Se on ylitse meneväinen ja on niin kuin yksi puhallus, joka loppuu samassa kuin pelko loppuu. Niin pian kuin toivo kääntyy mailmaan, on myös katumus loppunut.

Toinen tutkistelemus. Minkä kaltainen mahdottomuus oli Pietarilla, koska hän tunsi itsensä mahdottomaksi olemaan Jumalan pojan vieressä? Se oli yksi väärä mahdottomuus, joka usein tulee niiden päälle, joilla on omatunto vähäisen liikkunut, mutta ei sinne asti, että synti olis alkanut karvastelemaan. Oikein katuvaiset ei saata sillä lailla rukoilla kuin Pietari, että Jesus menis pois heidän tyköänsä, mutta heidän täytyy rukoilla niin kuin opetuslapset Emmauksen tiellä: “Ole meidän kanssamme, sillä ehtoo on joutunut ja päivä on laskenut.” Mutta ne mahdottomat rippivieraat, jotka tuntevat, ettei kannata mennä Herran ehtoolliselle sen kaltaisella elämällä, kuin heillä on, eikä taas raski luopua rakkaasta koto- ja helmasynnistä, net kyllä käskevät Jesusta mennä pois. Ja ne, jotka pahalla tunnolla pilkkaavat ja vastustavat totuutta, vaikka he tuntevat asian oikiaksi, net kyllä käskevät Jesusta mennä pois. Net pahenevat hänestä ja kieltävät Jesusta niin kuin Pietari.

Semmoinen mahdottomuus ei ole muu kuin yksi luonnollinen ylpeys, yksi omanvanhurskauden hapatus, joka estää suruttomia tulemasta Herran ehtoolliselle. Heillä on yksi paha ja kalvava omatunto, joka ei pakota heitä Jesuksen tykö, mutta ahdistaa heitä pois Vapahtajasta. Ei he tahdo tulla Herran ehtoolliselle tekemään parannuksen lupauksia, ettei tulis solmu tunnon päälle. He luulevat, että niillä on vähempi edesvastaus, jotka ylönkatsovat armon välikappaleita kuin niillä, jotka menevät katumattomalla sydämellä syömään ja juomaan itsellensä tuomion.

Niin kuin Pietarin päälle tuli se väärä mahdottomuus, koska Jesus tahtoi, pestä hänen jalkojansa, niin ovat myös muutamat ihmiset näinä aikoina tulleet mahdottomaksi rippivieraaksi, ei syntein paljouden tähden, mutta ylpeyden ja vihan tähden kristityitä kohtaan. Tämä väärä mahdottomuus on omanvanhurskauden muikia hapatus. Ja semmoiset saattaisit kyllä käskeä Jesuksen mennä pois tyköänsä, sillä he ovat itse työssä Jesuksen ristin viholliset, vaikka he luulevat, että mahdottomuus se on, joka estää. Ja joka katsoo Pietarin päälle, koska hän käski Jesuksen mennä pois, pitää ilman epäilemättä löytämän, ettei Pietarilla silloin ole ollut oikia mahdottomuus, joka pakottaa katuvaisia etsimään Jesusta, vaan hänellä on ollut samankaltainen tunto kuin niillä mahdottomilla rippivierailla, joista muutamat ei käy Herran ehtoollisella osittain papin tähden, osittain sen pahan tunnon tähden, koska he tuntevat, ettei kannata käydä sen kaltaisella elämällä, ja taas toisaalta mailma vetää niin voimallisesti, ettei he raski jättää maailmaa ja luopua synnistä. He rakastavat syntiä niin paljon, ettei tohdi parannuksen lupauksia tehdä.

Mikä semmoinen mahdottomuus on muu kuin Jumalan pilkkaaminen? Ylpeys on niin suuri, ettei se alene ennen kuin kuolema tulee päälle, ja silloin he ovat hätinäns, silloin he huutavat, mutta ei tule vastausta. Ei ylhäältä, mutta alhaalta tulee semmoinen vastaus, ettei Jumala kuule heidän rukouksiansa.

Voi surkia vaiva ja kauhistus, koska heidän pitää niin kauvan sotiman Jumalan kanssa, että taivaan valtakunta suljetaan. Pietarin synnintunto oli ainoastans yksi pimiä tunto, joka hämmästyksen tähden ilmoitti hänelle syntiä yhteisesti eli summia, mutta ei hän saattanut vielä silloin yhtään syntiä eroittaa eli tuntonsa päälle ottaa, vaan kaikki synnit olivat läjässä. Ei yksikään tekosynti erinomattain tullut hänen tuntonsa (päälle). Ja hänen mahdottomuutensa oli niin kuin suruttoman mahdottomuus bruukaa olla, nimittäin pelko Jumalasta, paha omatunto. Ja sen tähden Pietari rukoili, että Jesus menis pois. Ei ollutkaan mitään hätää Pietarilla, minkä tähden hänen pitäis rukoileman Jesusta olemaan hänen kanssansa.

Ja kuinkapa suruttomat saattavat rukoilla sillä lailla, että Jesus olis hänen kanssansa, koska he vihaavat Jesuksen opetuslapsia. Vaikka ei Pietari silloin tuntenut, että hänellä oli viha sydämessä, sillä se oli hänelle kätketty niin kauvan kuin silmät aukenit. Pietari luuli rakastavansa Jesusta, mutta siinäpä seisoo perkeleen petos, että hän kääntää ihmisen silmät nurin, että hän uskottaa suruttomia, että he rakastavat Jesusta, koska viha makaa kätkettynä sydämessä. He luulevat olevansa Jesuksen parhaat ystävät, koska he ovat Jesuksen ristin viholliset.

Nyt te kuulitte, mikä mahdottomuus Pietarilla oli, joka pani häntä väärin rukoilemaan. Ja koska Pietarilla siihen aikaan ei ollut parempi kristillisyys, vaikka hän oli jo monta ajastaikaa käynyt Jesuksen koulussa, mikä kristillisyys on suruttomilla tässä kristikunnassa, jotka ovat lapsuudesta saakka opetetut kristinopissa, ja ovat monta kertaa parannuksen lupauksia tehneet Jesuksen alttarin edessä, ja ovat kuitenkin vielä Jesuksen ristin viholliset. Niille pitää tuleman yksi hirmuinen edesvastaus, jotka ovat vastoin parempaa tietoa ja parempaa tuntoa eläneet. Se käypi heille niin kuin juudalaisille Vapahtajan aikana. Sodoman ja Gomorran miehet pitää nouseman tuomiopäivänä ja tuomitseman tätä sukukuntaa, sillä jos sen kaltaiset voimalliset työt olisit tapahtuneet Sodomassa ja Gomorrassa, net olisit tehneet parannuksen säkissä ja tuhassa.

Mutta net harvat sielut, jotka ovat tunteneet Pyhän Hengen voimaa heidän sydämissäns, ja tuntevat myös, kuinka voimallinen vihollinen on vetämään takaisin mailmaan, täytyvät rukoilla, ei niin kuin Pietari, että Jesus menis pois, vaan niin kuin opetuslapset Emmauksen tiellä: “Ole meidän kanssamme, sillä ehtoo joutuu ja päivä on laskenut.” Nähtävästi on ehtoo joutunut, ja armon aurinko on laskenut. Niin kuin Egyptin pakanallisessa maa(ssa) pimeys oli koko valtakunnassa ja ainoastans Israelin lapsille paistoi aurinko kirkkaasti, niin on nyt maailmassa suuri pimeys, niin ettei kansa näe kahta sormea eteensä. Mutta niille harvoille opetuslapsille, jotka puhuvat siitä ristiinnaulitusta Jesuksesta Nazarenuksesta, niille paistaa vielä armon aurinko, koska he rukoilevat sitä tuntematointa Raamatunselittäjää: “Ole meidän kanssamme, sillä ehtoo on joutunut.”

Nyt tarvitaan tosin ne palavat sydämet, ne hartaat rukoukset, jos meidän pitää saaman Jesusta kumppaniksi yöksi, koska pimeyden aika tulee, ja viholliset joka kantilta ahdistavat. Nyt tarvitaan palavat sydämet ja palavat rukoukset, jos Jesus pitää tuleman kirkastetuksi. Rukoilkaat, te opetuslapset Emmauksen tiellä, että se tuntematoin Raamatunselittäjä tulis teidän kanssanne siihen kylään, johonka te olette menemässä, sillä ehtoo on joutunut ja päivä on laskenut, että Hän tulis kirkastetuksi teidän silmäinne edessä, ja tulisitte Häntä tuntemaan leivän murtamisesta. Aamen.