Puhtaat Saarnat 1, numero 79.

11. SUNNUNTAINA KOLMINAISUUDEN PÄIVÄSTÄ.

Voi kuinka minun sydämeni on kipeä! Minun sydämeni tykyttää minun ruumiissani ja ei ole lepoa. Tämä on sinun pahuutesi, että se niin karvas on ja käy sinun sydämees.

Jumala panee profeetan Jeremiaksen kautta yhden katuvaisen ihmisen kuvan meidän silmäimme eteen ja osottaa, kuinka suuressa hädässä hän on, koska synnit rupeevat hänen tuntoansa polttamaan. Mutta tämä esimaalaus ei ole sitä varten pantu kirjaan, että katuvaisen pitäis epäilykseen lankeeman, vaan sitä varten se on pantu, että katuvaiset tuntisit itsensä suureksi syntiseksi ja ottaisit pakonsa Vapahtajan helmaan. Ei Jumala tahdo yhdenkään syntisen kuolemata. Ei se ole Jumalan tahto, että yksi katuvainen sielu pitää nääntymän ja epäilemän Jumalan armosta, vaan se on Jumalan tahto, että yksi hädässä oleva ihminen pitää kolkuttaman taivaan oven päälle ja konttaamisella lähestyä armoistuinta.

Mutta se oikia katumus tulee vanhalle Aadamille niin suureksi vaivaksi, että hän rupee huutamaan ja valittamaan niin kuin se, joka ensimmäisen lapsen vaivassa on. Kärsimättömyys tahtoo vaivata heränneitä sieluja. Ei he tahdo odottaa siihen asti, että synnyttämisen aika tulee. Ja koska syntymävaivat rupeevat tuntumaan, valittaa hän niin kuin profeetta Jeremias sanoo Sionin tyttären valittavan: “Voi, kuinka on minun sydämeni kipiä. Minun sydämeni tykyttää minun ruumiissani, ja ei ole lepoa.”

Vissimmästi on katuvaisen ihmisen sydän kipeä. Sen todistaa jokaisen oma koettelemus, joka on siinä vaivassa ollut. Mutta mistä tämä tuska ja vaiva tulee? Jumala sanoo profeetan kautta Sionin tyttärelle elikä katuvaisille sieluille: “Tämä on sinun pahuutes, että se niin karvas on, ja käy sydämees.” Koska omatunto herää, niin tulee sydän kipeäksi. Synti rupee karvastelemaan joka paikassa. Erinomattain on se omavanhurskaus, jonka kanssa heränneet sielut usein taistelevat, niin kuin pato rinnassa, se salpaa hengen ja ahdistaa rintoja niin kovin, että yksi hädässä oleva ihminen ei näe muuta kuin kuolemata ja kadotusta silmiensä edessä. Moni herännyt ihminen on omanvanhurskautensa tähden sangen suuressa hädässä, mutta ei pääse sen tähden liki Vapahtajaa. Sillä omavanhurskaus ei laske häntä ollenkaan siitä ahtaasta portista sisälle. Omavanhurskaus sanoo näin: “En jaksa kaivaa, häpeän minä kerjätä.”

Muutampi herännyt ihminen tekee niin kuin se vaimo, joka oli punaista tautia sairastanut kaksitoista kymmentä ajastaikaa ja kostantanut kaiken omaisuutensa lääkitysten päälle. Ei se vaimo vihtinyt ilmoittaa itseänsä ja tulla julkisesti anomaan apua Vapahtajalta, vaan se rupeis naakimaan selän takana, ja tunki itsensä ihmisten keskellä likemmäksi ja likemmäksi. Viimein tuli hän niin liki Vapahtajaa, että hän pääsi sormen nenällä koskemaan hänen vaatteensa liepeeseen.

Niin viekkaat ovat muutamat armonvarkaat, että he naakivat selän taka. Ei he vihti julkisesti tulla Jesuksen tykö valittamaan hätäänsä, vaan he tahtovat selän takana varastaa Hänen armonsa. Tämä vaimo kyllä varasti armon Vapahtajalta, mutta se kävi hänelle niin kuin muille armonvarkaille, ettei hän saattanut salata varkautensa. Se tuli ilmi varsin kuin Jesus rupeis kysymään, kuka oli Häneen koskenut. Ja vaikka sille vaimolle kävi niin onnellisesti, että hän sai pitää sen suuren tavaran, jonka hän oli varastanut, koska hän ilmoitti itsensä ja rukoili julkisesti Jesusta kaikkein silmien edessä, ja tunnusti vikojansa, mutta ei se ole sanottu, että kaikki armonvarkaat saavat pitää varastetun kalunsa. Sillä useammat armonvarkaat ei tahdo ilmoittaa, kuinka ja koska he ovat armon saaneet. Erinomattain ne armonvarkaat, jotka ei ole missään hengellisessä hädässä olleet ja joilla on niin paljon sitä omaavanhurskautta, ettei he tarvitse ollenkaan varastaa.

Vaikka heränneillä sieluilla ei pitäis oleman niin paljon omaavanhurskautta kuin suruttomilla, kuitenkin tahtoo tämä väärä vanhurskaus riippua heissä kiinni ja estää heitä tulemasta Jesuksen tykö. Omavanhurskaus lykkää tämän kaltaiset ajatukset katuvaisille sieluille: “Et sinä ole mahdollinen tulemaan Jesuksen silmien eteen ennen kuin sinä olet elämäs parantanut. Näin suuri syntinen kuin sinä olet, ei Jesus ota semmoisia vastaan. Ei se ole mahdollinen ajatella, että sinä tämmöisessä tilassa saisit synnit anteeksi, ennen kuin sinä olet elämän parannusta tehnyt.”

Tämmöisillä ajatuksilla rupee nyt yksi herännyt, mutta omanvanhurskautensa kanssa taisteleva ihminen, sotimaan synnin kiusauksia vastaan. Käsillä ja jalvoilla rupee hän kiikkumaan Sinain vuorelle, kussa ukkoisen ääni kuuluu ja Jumalan ankara vanhurskaus leimahtaa: “Älä tule tänne, Israel! Sinä hukut, jos sinä kiikut Sinain vuoren päälle.” Mutta ei syntinen paltu Sinain vuorelta ennen kuin viimeisessä hengen hädässä. Hän freistaa ainakin elämänsä parantaa ja siviäksi tulla ennen kuin hän rupee armoa kerjäämään. Synnin kiusaukset kohtaavat häntä varsin, koska hän tahtoo parannuksen tehdä. Synnilliset ajatukset nousevat ylös niin kuin tuliset nuolet, joita vihollinen ampuu katuvaisen ihmisen sydämeen. Hän taistelee yötä ja päivää niiden ajatustens kanssa ja tahtois kaikella muodolla niistä päästä erinäns.

Mutta kuinka hän niistä pääsee, koska hänen sydämensä ei ole vielä sovitettu? Ne pahat ajatukset pakkaavat aina niin kuin tuliset nuolet hänen sydämeensä. Ja mistäs semmoiset hirveät ajatukset tulevat heränneitten mieleen, semmoiset ajatukset, jotka ei ole tuntuneet ennen suruttomuuden tilassa, mutta nyt vasta rupeevat niin kovin kiusaamaan, koska omatunto on herännyt. Net on juuri ruman tuliset nuolet, joilla hän ampuu ihmisen sydämeen. Hän tahtoo semmoisten kiusausten kanssa kiskoa ja raadella heränneitten omaatuntoa, että hän sais heitä vielä, ennen kuin he pääsevät pakenemaan Vapahtajan helmaan. Eikä ole kaikilla heränneillä se ymmärrys että he lähtisit varsin juoksemaan Vapahtajan helmaan, koska vihollinen rupee heidän tuntoansa raatamaan, vaan he freistaavat usein omalla voimalla sotia vastaan. Mikäs on ihmisen voima, että hänen pitää sotiman lohikäärmeen kanssa? Ihminen on niin kuin vastasyntynyt karitsa hukan suhteen. Yhden kerran haukkais hukka, niin oli sen karitsan henki lähtenyt. Ja muutamat karitsat ovat vielä niin hullut, että he juoksevat hukan suuhun.

Älkäät juosko hukan suuhun, te haavoitetut lampaat! Älkäät sotiko lohikäärmeen kanssa, te murheelliset sielut! Ette jaksa kuitenkaan sotia hänen kanssansa, vaan paetkaat joutuisesti Vapahtajan helmaan, ja imekäät yhden armonpisaran Hänen armoa täynnänsä olevista rinnoistansa. Armon pisarat vuotavat hukkaan maahan, jos ette aukaise teidän suutanne ja niele, koska Vapahtaja tiputtaa armonpisaroita teidän sydämihinne.

Että ristinkantajat palttuisit kiikkumasta Sinain vuorelle ja pysyisit armon laaksossa, pitäis meidän tänä päivänä mittaaman Sinain vuorta; ja niille huvitukseksi, jotka pysyvät armon laaksossa, pitäis meidän tutkisteleman, kuinka matala Golgatan mäki on. Osottakoon Pyhä Henki tien, ettei armoa etsiväiset sielut eksyis oikialle taikka vasemmalle puolelle, koska he lähtevät matkaan. Aamen. Isä meidän, jne.

Suruttoman ihmisen tilaisuus Sinain vuorella ja heränneen ihmisen tilaisuus armon laaksossa edespannaan tämän päivän pyhässä evankeliumissa fariseuksen ja publikaanin nimellä ja olkoon se meille esimerkkinä, koska me Jumalan armon kautta tutkistellen fariseuksen rukousta ja publikaanin huokausta perään ajattelemme, mikä on suruttomain autuuden perustus ja mikä on heränneitten perustus. Mutta Herra valaiskoon meidän pimiän järkemme ja taluttakoon elämän tielle.

Että fariseus oli kiikkunut korkialle Sinain vuoren laelle, sen me kuulemma varsin hänen rukouksestansa, kussa aivan korkeat ajatukset lentävät niin kuin kotkat taivaan alla. Hän oli ylöskasvatettu siinä uskossa, että ihmisen siveys ei pitäis turha oleman. Sama usko on vielä nytkin tämän aikaisilla fariseuksilla, jotka aina luottavat sen päälle, että rehellisyys ja siveys ei pidä turha oleman. Se kuuluu varsin, että luonnollinen siveys on heillä autuuden perustuksena. Sillä vaikka he suulla tunnustavat, että kaikki ihmiset ovat syntiset, yhtä hyvin ottavat he kovin vastaan, jos joku rupee epäilemään heidän autuudestansa eli mainitsemaan heidän kotosyntiänsä, joita he tahtovat peittää eli valheeksi ajaa.

Fariseus tulee komeana Jumalan templiin rukoilemaan. Ei synti vaivaa hänen tuntoansa ollenkaan, koska hän kiittää Jumalata sen edestä, ettei hän ole niin paha kuin muut syntiset. Ei hän ole varas, ei hän ole ryöväri, ei hän ole huorin tekijä. Ei hän ole niin huono kuin yksi publikaani, joka seisoo hänen vieressäns ja huokaa. Hän luettelee vielä ylös, kuinka paljon hyvää hän oli tehnyt mailmassa. Kahdesti viikossa minä paastoon ja maksan kymmenykset kaikista, kuin minulla on.

Tarvitseekos semmoinen mies kerjätä armoa, joka on niin suuressa arvossa pidettävä ja jolla on niin paljon siveyttä, että se liikenis myös muille jaettaa? Ei tahdo tosin tämän aikaiset fariseukset tunnustaa, että he ovat samassa sielun tilaisuudessa kuin se, josta Vapahtaja puhui, mutta heidän ajatuksensa tulevat varsin ilmi, koska vanha Aadami liikutetaan eli koska joku tahtoo heidän siveyttänsä laittaa, eli koska joku epäilee heidän autuudestansa; varsin potkaisee vanha Aadami vastaan. Ei he vihti kuulla, että heidän elämäänsä laitetaan, sillä he ovat niin paljon hyvää tehneet tässä mailmassa, ettei he tarvitse hävetä ei Jumalan eikä ihmisten edessä.

Ei ole niin suuresti ihmeteltävä, että fariseukset kiikkuvat niin korkealle Sinain vuorelle, että heidän komeutensa ja heidän ylpeytensä tuskin näkyvät, niin kuin musta pilkka vaaran laella, vaikka on hirmuinen nähdä, koska he sieltä putoovat alas, kuinka veri truiskuu suusta, ja lentävät niin kuin pallot epäilyksen suohon, jossa he taittavat niskansa, vaikka ei yksikään kivi vastaa. Mutta se on vielä suurempi ihmet, että heränneetkin sielut, joilta kaikki sarvet ja siveyden siivet ovat pudonneet, myös nekin vuovaavat sen saman vuoren päälle kiikkua, vaikka he näkevät, kuinka fariseukset, kuolleen uskon tunnustajat ja luonnosta siviät ihmiset joutuvat olemaan armoa paitsi juuri sen tähden, että he lentävät niin korkealle, että ovat niin siveät ja hurskaat, ettei synti vaivaa heitä koskaan.

Mutta omavanhurskaus on niin kovin juurtunut ihmisen sydämeen, että heränneet myös, jotka tuntevat syntiänsä, ja sen tähden lyövät rintoihinsa ja huokaavat, tahtovat yhtä hyvin kiikkua sen Sinain vuoren päälle ja freistaavat elämän parannuksella ansaita armon. He taistelevat niin kauvan omanvanhurskautensa kanssa, että he viimein lankeevat epäilykseen, vaikka Jumalan sana joka paikassa todistaa, niin kuin myös Vapahtaja tämän päivän evankeliumissa osottaa, että publikaani meni kotiansa hurskaampana kuin se toinen, ei sen tähden, että hän oli jo elämänsä parantanut, mutta sen tähden, että hän löi rintoihinsa ja huokais: “Jumala armahtakoon minun syntisen päälleni!” Hänellä oli nimittäin yksi nöyrä ja särjetty sydän.

Se on totisesti yksi pääkappale armonjärjestyksessä, että katuvaisilla syntisillä pitää oleman yksi nöyrä ja särjetty sydän. Sitä kaipaa se taivaallinen Vanhin, että katuvaisella lapsella pitää oleman yksi totinen suru ja murhe synnin ylitse. Ja jolla sitä murhetta ei ole, joka Jumalan mielen jälkeen on, se ei ole vielä siinä tilassa, että armo auttais häntä hänen onnettomasta tilaisuudestans. Mutta nyt ajattelee moni herännyt ihminen, että hänen pitää ensinnä elämätänsä parantaman ennen kuin hän pakenee Vapahtajan helmaan. Mutta kuinkas ihminen saattaa elämänsä parantaa ennen kuin hän on sovitettu?

Jumalan armollisen kurituksen kautta on hän jo palttunut siitä ulkonaisesta jumalattomasta elämästä. Ei ole yksi herännyt ihminen niin rohkea pilkkaamaan Jumalata, koska hän on jo pieksetty omantunnon soimausten kautta. Mutta sydämen ajatukset ja synnin kiusaukset, jotka heränneen ihmisen sielussa tuntuvat, vaikka net eivät tule ulos, niitä ei voi yksikään herännyt ihminen hollata ennen kuin hän tulee sovintoon Jumalan kanssa. Jos sydän ei ole sovitettu, niin on ihmisen sota turha. Mutta armosta tulee parempi voima sotimaan synnin kiusauksia vastaan. Tätä ei huomaitse yksi herännyt ihminen varsin, vaan hän taistelee omalla voimallansa syntein ja kaikkein pahain himoin ja haluin kanssa.

Mutta se ei ole muu kuin omavanhurskaus, joka lykkää senkaltaisia ajatuksia ihmisen sydämeen, että Jesus ei ota vastaan katuvaisia syntisiä ennen kuin he ovat elämänsä parantaneet. Ei ihminen saata kuiten elämän parannuksella ansaita armon. Mutta sitä tarkoittavat kuitenkin monen ihmisen ajatukset, että hänen pitäis elämänsä parantaman ja sitte vasta luulee hän itsensä mahdolliseksi saamaan Jumalan armoa. Jolla on paljon sitä omaa vanhurskautta, ajattelee usein näin: “Miksis minussa on niin paljon syntiä? Jos minä pääsisin näistä synneistä erinäns, sitte minä saattaisin uskoa, että Jumala olis minulle armollinen.”

Mutta kuinka ja millä tavalla sinä luulet pääsevästi synnin kiusauksista? Elämän parannuksellakos sinä luulet pääsevästi synnin kiusauksista? Mutta se on yksi turha ajatus. Kaikki net, jotka ovat freistanneet elämätänsä parantaa ennen kuin he ovat sovitetut, ovat tulleet pahemmaksi, mutta ei paremmaksi. Jota enemmän he ovat vuovanneet, sen huonommaksi ovat he tulleet. Synnin kiusaukset tulevat pahemmaksi ja pahemmaksi, jota enemmän hän omalla voimalla sotii niitä vastaan.

Jos sinä tahdot synnin kiusauksista päästä erinäns, niin pakene joutuisesti Vapahtajan helmaan. Sinä olet yksin kedolla niin kuin haavoitettu lammas hukkain keskellä. Mitä sinä teet yksin mettässä rumain henkein keskellä? Se on mahdotoin, että yksi särjetty sydän, joka ei ole vielä sovitettu, saattais välttää sen ruman hengen tuliset nuolet. Pakene pian Vapahtajan helmaan, niin sinä saat tuta, että piru pakenee. Mutta omavanhurskaus on suuri myös heränneissä, vaikka he sitä ei näe. Muita syntiä he tuntevat tykönänsä, mutta omavanhurskaus on kätkettynä.

Ei he saata sitä ajatella, että se on suurin synti, jota he tekevät Vapahtajalle, koska he tahtovat elämän parannuksella tehdä Hänen sovintonsa voiman mitättömäksi, niin kuin Vapahtajan veressä ei olis täydellinen hinta kaikkein syntein maksuksi, sekä suurten että pienten, salhaisten että julkisten. Mutta semmoinen on omavanhurskaus. Se makaa siellä sydämen pohjassa niin kuin musta mato, joka kalvaa sydämen juurta. Se on näkymätöin ja tuntematoin heränneille, ja sulkee taivaan oven, ettei he pääse sisälle. Se sama omavanhurskaus lykkää usein tämän kaltaiset ajatukset heränneen ihmisen mieleen: “En tohdi minä tulla Jesuksen tykö, joka olen näin saastainen. Minussa on niin paljon syntiä, että se juuri kauhistaa. Kuinkas minä saatan tulla Jumalan lapseksi, joka olen täynnä saastaisuutta ja riettautta, vihaa ja muita kauhistavaisia syntiä?”

Kuule nyt taas, kuinka sinä tahdot tehdä Vapahtajan valhettelijaksi ja Hänen kuolemansa turhaksi. Sinä tahdot tulla pelastetuksi synnin kiusauksista, mutta ei Vapahtajan kautta, ei sovinnon kautta, vaan elämän parannuksen kautta, joka on yksi mahdotoin asia. Sinä tahdot niin muodoin omanvanhurskautes panna Kristuksen vanhurskauden eteen. Eikös se ole yksi suuri ja kauhistavainen synti, jota et ole vielä tuntenutkaan synniksi? Ei synnit estä sinua tulemasta Jumalan lapseksi, mutta omavanhurskaus se on salpanut sydämen oven, ettei pääse armon pisara vuotamaan sinne. Sinä tahdot elämän parannuksella ansaita armon, mutta se on kokonansa väärä tie, jotas olet valinnut. Jos sinä armon kautta et tule Jumalan lapseksi, et suinkaan elämän parannuksella tule koskaan Jumalan lapseksi.

Aukaise suuta, pääskyisen poika! Vanhin tuopi sulle ruokaa. Avaa sydämes, murheellinen sielu, ja ota vastaan. Vapahtaja vuodattaa siihen yhden tipauksen armostansa. Tämä on niille, jotka ovat nälässä. Se on pääskyisen pojille, jotka ei jaksa lentää. Mutta ei se ole hukan penikoille, jotka syövät raatoja. Ne saavat lakkia siitä padasta, kussa valheen isä on keittänyt unijuomaa. Me tiedämme, että hukan penikat ovat sokiana syntyneet ja asuvat luolissa, koska heidän silmänsä ei kärsi valkeutta. Mutta koska he kasvavat isommaksi, rupeevat he kiskomaan lampaita.

Jos yksi hukalta haavoitettu lammas ei pakene pian Paimenen tykö, niin tulee hän vissimmästi pedoille ruuaksi. Jos yksi herännyt ihminen ei pakene pian Vapahtajan armoon, niin tulee vihollinen ja ampuu tuliset nuolensa ihmisen sydämeen. Hän lykkää semmoiset hirveät ja riettaat ajatukset ihmisen mieleen, ja näitten kiusausten kautta tahtoo hän vajottaa murheellisia sieluja epäilykseen. Hän vangitsee heitä omanvanhurskauden kautta, ettei he pääse pakenemaan Vapahtajan helmaan.

Koska saatana muuttaa itsensä valkeuden enkeliksi, silloin tulee omavanhurskaus sangen kauniiksi ja kiiltäväiseksi niin kuin se olis kullattu. Ja omanvanhurskauden ajatukset pistävät aina mieleen: “En taida minä kelvata Jumalalle tämmöisessä tilassa. Kuinkas minä saatan tulla Jumalan lapseksi, koska minussa on niin paljon syntiä? Ei se ole mahdollinen. Ei yksikään tarvitse ajatellakaan, että hän pääsee Vapahtajan tykö ennen kuin hän on elämänsä parantanut.” Kuulepas nyt, hyvä ihminen, kuinka omanvanhurskauden ajatukset kiiltävät niin kuin kulta. Joka ei paremmin tunne, mistä semmoiset ajatukset pistävät ihmisen mieleen, luulis kyllä, että net on enkelin ajatukset. Mutta ei ne ole sen tähden muu, kuin pirun paska ja vanhan aadamin jäljet, jolla rietas tahtoo vangita murheellisia sieluja, ettei heidän pidä pääsemän Vapahtajan helmaan.

Suruttomuuden tilassa on ihminen harjaintunut luottamaan siveyden päälle, ja mikä siveydestä on puuttunut, se on varastetulla armolla paikattu. Ihminen ajatteli silloin: “Kyllä Jumala on armollinen. Kyllä Hän anteeksi antaa, mitä minä olisin rikkonut.” Ei surutoin ihminen epäile koskaan autuudestansa, sillä hänellä on niin paljon siveyttä, ja vielä päälliseksi on niin vahva usko, että hän tulee autuaaksi, vaikka hänen elämänsä olis kuinka väärä ja Jumalan käskyjä vastaan sotivainen. Ihminen saattaa suruttomuuden tilassa juoda, kirota ja tapella, huorin tehdä ja varastaa, ja yhtä hyvin luottaa sen päälle, että hän tulee autuaaksi.

Mutta koska ihminen herää ja tulee syntiänsä tuntemaan, silloin ajattelee hän, että se on mahdotoin kelvata Jumalalle ennen kuin hän on elämänsä parantanut. Mutta rietas peittää hänen silmänsä niin, ettei hän näe ollenkaan, kuinka se on mahdotoin elämänsä parantaa ennen kuin hän on päässyt Vapahtajan helmaan ja saanut syntinsä anteeksi. Yksi herännyt ihminen ei saa sitä pääkalloonsa, että elämän parannus pitää tapahtuman sovinnon jälkeen, mutta ei ennen. Fariseuksen vanha hapatus sekoittaa hänen ajatuksiansa, ja rietas kääntää hänen sydämensä nurin. Koska sydämen sisällinen puoli tulee uloskäsin käätyksi, niin rupeevat kaikki sydämen paisumukset haisemaan ja märkää vuotamaan.

Koska syntinen saapi itse silmillänsä nähdä, net rumat ja hirviät elävät, jotka sydämessä liikkuvat, peljästyy hän sangen kovin ja ajattelee: “Ei ole mahdollinen kelvata Jumalalle tämmöisessä tilassa. Minun täytyy korjata pois sydämestä net rumat ja hirviät ajatukset, jotka siellä asuvat.” Ja nyt alkaa syntinen elämän parannuksella muka korjaamaan ja puhdistamaan sydämensä. Mutta jota enemmän hän korjaa ja lakaisee, sen enemmän roskaa karttuu. Jota enemmän hän mielestänsä puhdistaa, sen hirveämmäksi tulee sydän.

Etkös näe, ihmisparka, että omavanhurskaus on yllyttänyt sinua korjaamaan ja puhdistamaan sydäntäs, jota ei saata muu kuin itse Herra Jesus puhdistaa? Koska sinulla on seitsemän perkelettä sydämessä, millä voimalla sinä niitä ajat ulos? Koska sinä rupeat niiden kanssa sotimaan, niin he nauravat sinulle ja sanovat: “Kas, kilpaan?” He pakenevat välistä hetkeksi, mutta vähän ajan perästä tulevat he taas sisälle toisesta ovesta ja raatavat omaatuntoa niin surkiasti, että ihminen tulee voimattomaksi. Niiden kanssa tulee juuri hätä.

Tämä hirmuinen sota tulee siitä, että omavanhurskaus, joka on pääperkele ihmisen sydämessä, muuttaa itsensä valkeuden enkeliksi ja yllyttää häntä sotimaan niiden toisten perkeleitten kanssa. Ihminen freistaa itse puhdistaa sydämensä, eikä anna Jesuksen puhdistaa. Hän freistaa itse ajaa ulos perkeleitä, eikä anna Jesuksen ajaa. Omavanhurskaus pakottaa häntä etsimään apua elämän parannuksessa, mutta ei Jesuksen haavoissa. Tämä musta mato nousee sitte niin kuin kerä rinnan alle ja salpaa hengen, ettei pääse ihminen henkeä vetämään armon ilmasta. Moni ristinkantaja tahtoo juuri läkähtyä omanvanhurskautensa tähden, joka nousee niin kuin savu pohjattomuuden pirtistä.

Eikös se ole yksi suuri synti ja kauhistus, että syntinen tahtoo tehdä Vapahtajan valehtelijaksi, tahtoo omalla vanhurskaudella tehdä Jesuksen sovintokuoleman turhaksi ja mitättömäksi. Ei se tee muuta kuin kiskoo Vapahtajan haavat vastauudesta, joka ajattelee näin: “Kyllä on tosin Jesus kärsinyt helvetin tuskan ja vaivan minun tähteni. Mutta ei hänen tuskansa auta minua ennen kuin minä olen elämätäni parantanut.”

Ka! Tuossa tuli taas omavanhurskaus edes. Siinä makaa käärme kätkettynä juuri niissä sanoissa “ennen kuin minä olen elämätäni parantanut”. Omavanhurskaus puhuu vielä: “Ei Jesuksen veri saata yksinäns puhdistaa minua.” Mutta mikä, elämän parannusko? Taitaa se auttaa sinua helvetistä? Omavanhurskaus puhuu vielä: “Ei Jesuksen ansio ole täydellinen hinta ennen kuin minä olen parantanut itseäni, sitte vasta.” Pane sinä elämän parannus lisäksi, sitte vasta tulee Vapahtajan ansio täydelliseksi, onkos niin? Mutta se on paavin usko, ettei Vapahtajan ansio ole täydellinen ennen kuin ihminen parantaa elämätänsä.

Lutheruksen usko on se, että ihminen tulee vanhurskaaksi Vapahtajan ansion kautta, ilman töitä. Mutta elämän parannus kuuluu töihin, ei se kuulu uskoon ja vanhurskauttamiseen. Uskon kautta Jesuksen Kristuksen päälle tulee yksi katuvainen syntinen vanhurskaaksi luettavaksi ilman töitä. Mutta omavanhurskaus pistää yhden mutkan vielä ja sanoo: “Eikös pidä ihmisen parantaman elämätänsä? Kuinkas hän saattaa parantamatta kelvata Jumalalle?” Pitää vissimmästi, mutta ei ennen vaan jälkeen kuin hän on sovitettu, armoitettu ja vanhurskaaksi tehty. Sillä jos hän ennen rupee parantamaan elämätänsä, niin ei hän koskaan tule paratuksi, ei pääse ikänäns Vapahtajan tykö. Hän sotii hukkaan niitten perkeleitten kanssa, jotka hänen sydämessänsä asuvat.

Ei net lähe ihmisen parannuksella. Ei ihminen saata sydämensä puhdistaa, vaan Vapahtajan veri se puhdistaa. Se tekee ihmisen kauniiksi Jumalan edessä. Sovintoveri on yksi lääkitys särjetylle sydämelle, mutta se sama veri on niin kuin myrkky perkeleelle. Samassa kuin Vapahtaja tipauttaa yhden armonpisaran ihmisen sydämeen, samassa pakenee perkele. Varsin, kuin ihminen tuntee, että hän on sovitettu Jumalan kanssa, samalla hetkellä katoavat kaikki ne hirmuiset ajatukset ja ne synnin kiusaukset, jotka häntä vaivaisit heränneessä tilassans. Sovinnosta tulee omalletunnolle rauha ja lepo. Siitä tulee voima vastustamaan kaikki sen ruman tuliset nuolet.

Aukaise suuta, sinä pääskyisen poika, vanhin tuopi sulle ruokaa. Avaa sydämes, sinä murheellinen sielu, Vapahtaja tipauttaa sinun sydämees armonpisarat. Pakene pian Vapahtajan helmaan, sinä haukalta ahdistettu ja haavoitettu tiainen. Älä lähe siitä turvan paikasta ennen kuin sinä saat voimaa lentämään. Koska hukka tahtoo talon penikoita syödä, niin hän vierittelee ja piehtaroitsee mudassa ja tekee itsensä niin voimattomaksi ja vinkuu, että talon penikat tulisit muka hänen päällensä. Mutta älkäät rukattako ollenkaan turvapaikastanne, te penikat, jotka syötte muruja, jotka putoovat Herran pöydältä. Kyllä hukka on väkevämpi teitä, jos te olisitta niin hullut, että te jättäisitte teidän turvapaikkanne ja menisitte tappelemaan hukan kanssa.

Vaikka saatana muuttaa itsensä valkeuden enkeliksi ja houkuttelee armoitetuita sieluja leikkiä tekemään hänen kanssansa, älkäät menkö sinne. Jos omavanhurskaus nousee päähän ja lykkää tämän kaltaiset ajatukset mieleen: “Et sinä ole vielä parannuksen tehnyt. Et sinä ole Jumalan lapsi, koska sinussa on niin paljon syntiä,” älköön kuunnelko armoitettu sielu, mitä rietas viskuttelee korvaan, vaan pysyköön ainoastans Jesuksen helmassa, itkeköön Hänen jalkainsa päällä, ja imeköön armon nestettä Hänen haavoistansa, ja sanokoon niin kuin se katuvainen publikaani: ”Jumala armahtakoon minun syntisen päälle.” Aamen.