Puhtaat Saarnat 1, numero 85.

22. SUNNUNTAINA KOLMINAISUUDEN PÄIVÄSTÄ 1853.

Jos vanhurskas kääntää itsensä vanhurskaudestansa ja tekee pahaa ja elää kaiken sen kauhistuksen jälkeen, kuin jumalatoin tekee, pitäiskö hänen saaman elää? Ja tosin kaikkea hänen vanhurskauttansa kuin hän tehnyt on ei pidä muistettaman, mutta hänen pitää kuoleman ylitsekäymistensä ja synteinsä tähden, joita hän tehnyt on. Hesek. 18: 24.

Tässä paikassa osottaa Herra profeetan Hesekielin kautta 18. luvussa ja 24. värsyssä, ettei auta entinen vanhurskaus, koska yksi ihminen, joka on kerran herännyt ja alkanut katumusta tekemään, menee takaisin mailmaan ja heittää pois sen entisen vanhurskauden, eli tulee taas suruttomaksi ja alkaa uudesta elämään niin kuin pakana. Ei auta häntä entinen katumus, ei auta häntä entinen parannus, ei auta häntä entinen usko, mutta suuremmaksi vaan tulee edesvastaus ja kauhiammaksi tulee kadotus, koska ihminen on tuntenut tulevaisen elämän voimaa ja yhtä hyvin luopuu siitä ensimmäisestä rakkaudesta ja menee suruttomuuteen ja alkaa entisiä kauhistavaisia töitä tekemään. Omatunto saapi viimein niin suuren voiman soimaamaan, ettei ole enää armoa odottamista.

Tämä tapahtuu niille, jotka ovat tunteneet Jumalan armoa, ja ovat taas mailman rakkauden tähden alkaneet vastauudesta ristiinnaulitsemaan Jesusta, ja Hänen kyyneleitänsä pilkkaamaan. Jos niillä ei ole hauska olla helvetissä, jotka ei ole koskaan tulleet autuuden tuntoon, kyllä niillä taitaa olla vielä kuumempi, jotka ovat jo kerran maistaneet helvetin vaivaa ja vielä haluavat sinne mennä ijankaikkisesti kuolemaan. Ja vielä kuumempi taitaa niille tulla, jotka ovat tunteneet taivaan valtakunnan esimakua, ja menevät takaisin mailmaan, josta tie menee helvettiin. Pian silkahtaa ihminen elämän tiellä ja lankee pohjattomuuteen, joka on kahta puolta elämän tietä. Jos sinä kompastuisit oikialle taikka vasemmalle puolelle, niin pohjattomuus vastaa molemmin puolin.

Ei ole ihmeellinen, että suruttomat pilkkaavat ja nauravat totuutta, jotka ei ole mitään tunteneet muuta kuin perkeleen vaikutuksia, vaikka muutamat juuri liikkumattomat ihmiset ei ole niitäkään tunteneet. Mutta se on ihmeellisempi, että netkin, jotka ovat tunteneet Jumalan ennättäväistä armoa, ja vielä armon tilaan tulleet, unhottavat niin pian, mistä hädästä ja mistä onnettomuudesta heitä on vapautettu. Minä ajattelen, että Herra ei anna itsiänsä pilkata, koska Hän on sanonut profeetan Hesekielin suun kautta: ”Jos vanhurskas kääntää itsensä vanhurskaudestansa ja elää kaiken sen kauhistuksen jälkeen, kuin jumalatoin tekee, pitäiskö hänen saaman elää? Ja tosin kaikki hänen vanhurskautensa, kuin hän ennen tehnyt on, ei pidä muistettaman, mutta hänen pitää kuoleman.”

Tässä on yksi kova tuomio luettu niille, jotka ovat kerran heränneet ja armon tilaan tulleet, jos he menevät takaisin mailmaan, ja alkavat vastauudesta syntiä tekemään. Niille taitaa tulla yksi hirmuinen tuomio, jota emme saata sanoa, kuinka kauhistavainen se on, koska tunto alkaa heitä polttamaan ijankaikkisesti. Sillä ei semmoiset mene sokiana helvettiin, niin kuin net onnettomat raukat, joiden silmät ei ole koskaan auenneet, vaan ne menevät juuri avoimilla silmillä kadotukseen, jotka ovat kerran heränneet, ja taas nukkuneet.

Tämän päivän evankeliumi osottaa selkiästi, että Jumala ei anna itsensä sillä lailla pilkata. Jos yksi ihminen on kerran saanut syntiänsä anteeksi, ja menee jälkeen armottomuuden kautta kanssapalvelijatansa kurkusta kiristelemään, ei tule semmoiselle armo enää Herralta. Meidän pitää siis tällä kerralla puhuman muutampia varoitussanoja niille pois langenneille, jotka ovat tosin monta kertaa ennen jo kuulleet, kuinka heille käypi, koska kuolema alkaa pusertamaan heidän uskottomia sydämitäns. Mutta ensinnä täytyy meidän rukoilla sitä taivaallista kunnian kuningasta, joka pian on kutsuva palvelijoitans tilin tekoon, että Hän antais heille muistutuksen tästä tilinteosta ennen kuin ijankaikkinen tuomio lankee heidän päällensä. Kuule, armollinen kuningas, niitten katuvaisten ja alaspainettuin huokaus. Isä meidän, jne.

Se kuningas, joka kutsui palvelijoitans tilin tekoon, on itse Jumala. Ja se palvelija, joka oli kymmenen tuhatta leiviskätä velkaa, on yksi surutoin ihminen, joka kovan taudin eli muun vastoinkäymisen kautta herää synnin unesta ja alkaa rukoilemaan, että Jumala lisäis hänelle armonaikaa. Se on tapahtunut ennen, ja tapahtuu vielä nytkin, että suruttomat heräävät tautivuoteella, koska heille tulee kova pelko kuolemasta. Silloin aukenee ijankaikkisuus heidän silmäinsä eteen. Silloin aukenee myös omantunnon velkakirja, koska se johtuu mieleen, kuinka he eläneet ovat. He tuntevat silloin, ettei ole hyvin eletty. Ja muutamat tuntevat myös siinä tilassa, että jos kuolema pian tulee, niin täytyy heidän mennä ijankaikkiseen kuolemaan.

Mutta koska tämä muret sielun autuudesta on tullut ylön hiljan, täytyy heidän tunnustaa, ettei auta enää vuovata. Heidän täytyy tunnustaa omalla suulla, että helvettiin on keino, jos he siinä tilassa kuolevat. Tämä sielun tilaisuus tulee usein koeteltavaksi niissä, jotka sairastavat Ja ei saata suruttomatkaan kieltää, että semmoinen epäilys on tullut kaikille, jotka ovat suruttomuudessa eläneet siihen asti, että joku kova tauti on kaatanut heitä maahan. Silloin vasta tulee suruttomille epäilys sielun autuudesta. Silloin vasta uskovat, että heidän elämänsä on ollut juuri pakanallinen elämä. Silloin panevat he noutamaan pappia, vaikka he ennen terveenä ollessa ei ole huolineet papin neuvomisesta; vaikka he terveenä ollessans ovat suuttuneet papille, jos hän olis muutaman sanan puhunut heille varoitukseksi.

Mutta koska suurempi voima tulee ruoskan kanssa heidän syntisen lihansa päälle, silloin he panevat noutamaan pappia, että hän nyt muka auttaa heitä kadotuksesta. Mutta ei papilla ole se voima, että hän saattaa paatuneita ylös nostaa helvetistä muutaman tiiman sisällä. Jos hän vielä tekis parastansa, mitä hän saattaa, sen onnettoman sielun ylösrakennukseksi, ei ole kuitenkaan papilla se voima, että saattaa semmoisen paatuneen yhden eli kahden tiiman sisällä nostaa helvetistä. Mutta semmoisilla sairailla on aina se ajatus mielessä, että jos Jumala vielä auttais heitä siitä ruumiin hädästä, niin he tekisit parannuksen. Ei he jaksa parannuksen tehdä tautivuoteella, sen he tuntevat mahdottomaksi. Mutta jos Jumala auttais heitä ylös tautivuoteesta, sitte he parannuksen tekisit.

Semmoinen päätös bruukaa olla niillä, jotka ovat suruttomuudessa eläneet siihen asti, että korkiamman voiman ruoska tulee heidän nahkansa päälle. Tämä on nyt se palvelija, joka kutsuttiin tilin tekoon. Ei se palvelija tiennyt, että hänellä on niin suuri velka, ennen kuin omantunnon kirja aukeni. Mutta niin pian kuin omantunnon kirja aukeni, tunsi hän kyllä velkansa, mutta omavanhurskaus nousi myös samassa päähän ja opetti häntä näin rukoilemaan: “Herra, ole kärsivällinen minun kanssani, ja minä tahdon kaikki maksaa.” Se on aina suruttomain läksy, koska kova tauti heitä ahdistaa. “Jos minä vielä pääsisin tästä ylös, niin minä tekisin parannuksen.”

Ei omavanhurskaus laske heitä niin rukoilemaan kuin se katuvainen ryöväri ristin päällä. Omavanhurskaus panee heitä rukoilemaan väärin. Vaikka se kuuluu varsin mahdottomaksi, että yksi köyhä palvelija saattais maksaa kymmenen tuhatta leiviskätä, kyllä omavanhurskaus antaa hänelle semmoisen voiman, että hän uskaltaa maksaa, saati hän saapj odottama-aikaa. Mutta onkos Jumala velkapää antamaan vielä odottama-ajkaa, koska sinä olet terveyden aikana pilkannut Jesuksen kyyneleet ja tallannut Hänen vertansa jumalattomalla ja kauhistavaisella elämällä, juopumuksella, kirouksella, varkaudella, huoruudella, tottelemattomuudella vanhempia kohtaan, turhuudella, ahneudella, vihalla, viinakaupalla.

Nyt, koska korkiamman ruoska tuli nahkasti päälle, rupeisit tulemaan jumaliseksi, rupeisit tuntemaan, ettei taida hyvin käydä, jos semmoisena kuolet. Mikset ole ennen ajatellut, että sinulla on kuolematoin sielu, ja että kuolema on edessä? Silloin olet mailman kanssa häärännyt, silloin, koska sinulla oli terveys ja voimaa. Silloin olet juonut ja tapellut, silloin olet kironnut ja nauranut. Silloin, koska sinulla oli paras armon aika, olet sinä ilossa ollut mailmassa ja miehustellut, ylpeillyt ja koreillut. Et olekaan silloin muistanut velkaasti. Mutta koska kuolema rupeis pusertamaan sinun uskotointa sydäntäs, silloin sanot sinä perheelle: “Noutakaat pappi, noutakaat sakramentti! Hän ripittää minua, minä kuolen ja menen helvettiin. Noutakaat pappi! Noutakaat sakramentti!”

Vastakos nyt, riettaan orja, rupeisit pappia tahtomaan, vaikka ennen et ole huolinut hänestä! Jos se on semmoinen pappi, joka ennen on ollut, niin se on tietämätöin, joutaako hän tulla sinua ripittämään. Kukas tiesi pappi taitaa olla herrain kanssa juomassa pirun paskaa. Kukas tiesi hän taitaa olla ristiäisissä eli graviaisissa eli juomaritten ja viinaporvaritten häissä. Kukas tiesi hän taitaa olla skoijaritten ja viinaporvaritten seurassa korttia lyömässä. Kukas tiesi, joutaako hän tulla varsin sinua ripittämään. Ja jos hän tuliski, niin hän voitelee ensinnä kurkkuansa vuotavalla pirun paskalla, ettei tauti tarttuis sinusta papille. Ja semmoinen hengellinen puoskari pistää hopusta kastetun palaisen sinuun, joka on Vapahtajan puolesta viimeinen muistutus. Mutta sen palan jälkeen menee Juudan sisälle perkele. Kuollut usko vahvistuu vielä tautivuoteella sen kastetun palan kautta.

Näin on suruttoman ihmisen elämä turha ja kauhistavainen, ylpiä, suurellinen, koska hän on kahden jalan päällä. Mutta koska hätä tulee, silloin panee hän noutamaan pappia, silloin tulee hän jumaliseksi, silloin sois hän mielellänsä, että joku kristitty ihminen tulis häntä puhuttelemaan. Mutta miksis hän ennen ei ole malttanut mieleensä, että tilin teko tulee, tuomio tulee ja ijankaikkisuus tulee? Ilmanki on armonaika niin pitkä, ettei tarvitse ajatella, mihinkä kuolematoin sielu joutuu. Ei ole ihme, että synnin velka karttuu niin suureksi, ettei ole enää maksamamäärissä, koska omantunnon kirja aukenee. Ei ole ihmet, että moni surutoin raukka täytyy omalla suulla tunnustaa kuolinvuoteella, ettei ole muualle kuin helvettiin keino. Sillä hän tuntee itsekin, että armon ovi on suljettu, ettei ole mahdollinen tautivuoteella vuovata, koska ennen ei ole totinen katumus ja parannus aljettu.

Mutta jos Jumala vielä auttais siitä kuoleman hädästä, sitte vasta. Niin kuuluu olevan tämän palvelijan rukous: “Ole kärsivällinen minun kanssani, ja minä tahdon kaikki maksaa. Tämä palvelija ei ole vielä sinne asti nöyrytetty, että hän rukoilis sitä suurta Kuningasta, että hän sais velkansa anteeksi. Mutta itse hän aikoo velkansa maksaa, jos hän saapi odottama-aikaa. Millä hän aikoo sitte velkansa maksaa? Joo! Omalla parannuksella, siveydellä. Hän aikoo nyt ruveta tästedes totisen parannuksen tekemään, jos hän saapi odottama-aikaa. Hän tekee semmoisia lupauksia tautivuoteella, että jos hän paranee, niin hän tekee parannuksen.

Kuulkaat nyt, te vanhat synnin orjat! Teidän elämänne on tässä evankeliumissa maalattu teidän silmäinne eteen. Te olette ilman epäilemättä monta kertaa tehneet parannuksen lupauksia tautivuoteella. Ja silloin oletta te semmoisia lupauksia tehneet totisella aikomuksella. Se on ollut silloin kuoleman pelvossa totinen tarkoitus, että ruveta paremmin ottamaan vaarin armon ajasta kuin ennen. Mutta kauvankos ovat semmoiset lupaukset pysyneet muistossa? Moni on tullut rohkiammaksi syntiä tekemään kuin ennen. Semmoiset ovat teidän lupauksenne.

Ja koska Jumala taas tulee ruoskans kanssa teidän nahkanne päälle, niin te sanotta taas niin kuin ennen: “Herra ole kärsivällinen minun kanssani, ja minä tahdon kaikki maksaa!” Kuinka kauvan pitää Jumalan kärsimän semmoisia, jotka hädässä lupaavat parannuksen tehdä, ja taas unhottavat lupauksiansa. Eiköhän viimein tule niin, että teidän täytyy maksaa teidän velkanne helvetissä, koska kuningas antaa teitä vihollisen haltuun, myypi saatanalle orjaksi yhtenä lasten kanssa, antaa teidän paatua kuolemaan ja helvettiin asti, ettei ole enää katumuksen armo, ei tässä eikä tulevaisessa mailmassa. Semmoinen loppu tulee niille paatuneille, että heidän täytyy tuomita itsensä helvettiin. Ja mitä omatunto sanoo kuolinvuoteella, se tuomio ei muutu tuomiopäivänä.

Mutta katselkaamme nyt, kuinka niille käypi, jotka ovat armosta tunteneet ja menevät takaisin mailmaan. Tämän palvelijan velka pyyhittiin pois, vaikka hän rukoili ainoastans odottama-aikaa. Ei hän ymmärtänyt silloin rukoilla niin kuin yksi katuvainen sielu pitäis rukoileman. Mutta se oli kuitenkin yksi totinen ja sydämellinen rukous, ja sen tähden Herra armahti häntä. Mutta kuinkas kävi hänen kanssansa, koska hän tuli ulos mailmaan? Onkos hän kauvan muistanut sitä hyvää työtä, jonka Herra hänen kanssansa teki? Taisi hän ajatella niin, ettei hän ole velkapää anteeksi antamaan veljellensä hänen velkaansa, vaikka hän itse sai niin suuren velan anteeksi Herralta? Taisipa hän kauvan muistaa, kuinka hauska oli hänen olla vanhemman helmassa ja nautita hänen armonsa?

Tässä on nyt se palvelija, joka ensinnä teki niin kauniita parannuksen lupauksia, ja sitte vielä sai syntiänsä anteeksi, sai tuta armon suloisuutta ja taivaan valtakunnan esimakua. Kuinkas niin pian unhotit, onnetoin raukka, sinun sielus lunastusta? Tässä on nyt se palvelija, joka on luopunut vanhurskaudestansa ja alkanut uudesta pilkkaamaan vanhemman kyyneleet. Et muistanut kauvan, raukka, mistä hädästä, mistä sielun vaarasta sinä olit pelastettu, koska sinä näit kauhistuksen silmäis edessä. Tässä on nyt esimerkki niille, jotka ovat armon tilassa olleet ja ovat jälestä päin menneet mailmaan ja alkaneet entistä elämätä pitämään luvallisena. Jos umpisurutoin häätyy tuomita itsensä helvettiin kuolinvuoteella, koska omatunto alkaa häntä soimaamaan siitä entisestä jumalattomasta elämästä, mitäs pitää tapahtuman niille raukoille, jotka ovat taivaan valtakunnan esimakua tunteneet, ja ovat sitte jälkeen mailman rakkauden tähden ja lihan huvituksen tähden menneet takaisin entiseen elämään?

Me olemme jo tämän päivän evankeliumista kuulleet, kuinka sille palvelijalle kävi, joka oli saanut synnin velan anteeksi, ja meni sen jälkeen kiristelemään veljensä kurkusta. Ja niin vissimmästi käypi kaikille, jotka mailman rakkauden tähden menevät suruttomuuteen. He saavat saman tuomion kuin tämä palvelija. Heidän täytyy seitsemän kertaa tuomita itsensä helvettiin kuolinvuoteella, sillä he tulevat viimein seitsemän kertaa pahemmaksi kuin he ennen ovat olleet. Mitäs nyt luulevat ne pois langenneet sielut, joilla ei ole enää halu nousta. Jokohan he rupeevat soimaamaan Mosesta, joka on villinnyt heitä pois Egyptin pakanallisesta maasta? Eli tahtovatko he soimata Johannesta, joka lähetti opetuslapsiansa Jesuksen tykö? Eli meinaavatko he soimata kristityitä, jotka ei ole antaneet heidän nukkua rauhassa ja rauhassa mennä helvettiin? Ei ole hyvä eli helppo arvata, kenenkä päälle he viimein rupeevat kantamaan.

Nyt on tämä tuhlaajapoika haaskannut isänsä hyvyyden. Nyt on tuhlaajapoika tullut köyhäksi vieraassa maassa. Nyt on tuhlaajapoika paimentamassa sikoja. Nyt hän pyytää täyttää vatsansa ravalla, jota siat syövät. Eiköhän vielä tule mieleen tämä autuaallinen ajatus: “Kuinka monella palvelijalla minun Isäni huoneessa on parempi tilaisuus.” Eikö vielä tule ikävä olla sikapaimenena? Mikset nouse ylös, onneton raukka, ja hae Isäästi, joka vielä kukas tiesi ottais sinua vastaan, jos sinä tulisit nöyrällä ja katuvaisella sydämellä sinun Isäs eteen. Aamen.