Puhtaat Saarnat 1, numero 92.

ANTERUKSEN RUKOUSPÄIVÄNÄ 1848

Älkäät kellenkään velvolliset olko, vaan ainoastansa että te toinen toistanne rakastatte; sillä joka toista rakastaa, sen on täyttänyt lain. Room.13 :8.

Me kuulemme näistä Paavalin sanoista, että hän vaatii kristityiltä, ettei heidän pidä oleman kellenkään velvolliset, ja että pitää rakastaman toinen toistansa. Kuinka tämä velvollisuus ymmärretään, osoittaa pyhä apostoli edellisessä värssyssä, kussa hän käskee kristityitä maksamaan veroa esivallalle, ja tullin kelle se tulee; hän neuvoo myös kristityitä antamaan kunnian, kelle se tulee. Ja Pietari myös neuvoo kristityitä kunnioittamaan kuningasta.

Koska siis Paavali sanoo: “Älkäät kellenkään velvolliset olko “, tarkoittaa hän vissimmästi sekä maallista että hengellistä velkaa, jonka yhden kristityn pitää maksaman sekä kristityille että suruttomille. Me tiedämme nimittäin, että moni luonnollinen ihminen ottaa velaksi sieltä ja täältä, vaikka hän ei tiedä, millä hänen pitää maksaman, ja ajattelee:” Tuo eli tuo ihminen on rikas, ei se ole niin suuri synti, jos hän mistantaa omansa. Muutampi kiertää velkamiehiänsä, eikä tahdo maksaa velkojansa, vaikka häneltä kaivataan.

Mutta me kuulemme nyt apostolin sanoista, että kristityn ei pidä oleman velvollisen kellenkään, josta myös arvataan, että yhden kristityn pitäis niin käyttämän sielun ja ruumiin voimat, ettei hänen tarvitsis olla velvollinen kellenkään; että jos hän luonnollisessa tilassa olis ottanut velaksi jotakin lähimmäiseltään, taikka vääryydellä ja petoksella jotakin omistanut itsellensä, pitäis yksi herännyt omatunto vaatiman häntä maksamaan vanhoja velkoja niin paljon, kuin mahdollinen on, ja mitä hän saattaa sovittamisella hyväksi tehdä. Ettei kristitty olis luonnollisen ihmisen kaltainen, joka ei pidä muretta siitä, kuinka vanha velka tulis maksetuksi. Ei ano niin paljon kuin: Ole kärsivällinen minun kanssani, ja minä tahdon kaikki maksaa.

Muutampi luonnollinen ihminen ottaa velkoja sieltä ja täältä, vaikka hän saattais kyllä niitä velkoja välttää — jos hän olis oikein käyttänyt sielun ja ruumiin voimat nuoruudesta, jos hän ei olis koreuden, juopumuksen ja laiskuuden kautta haaskannut omansa, jos maailman kunnia ei olis pakottanut ottamaan vaivaisilta ja kuluttamaan rikkaille, jos hän vähemmin olis palvellut vatsaansa, jos ei olis niin kunniallinen ollut syöttämään ja juottamaan vertaisiansa, olis hän kyllä saattanut välttää velkoja ja elää sillä vähällä varalla, joka hänellä oli. Mutta nyt, koska hän juopumuksen, koreuden ja laiskuuden eli huoruuden ja kunnian tähden, on häätynyt velkoja ottamaan, ajattelee hän: “Maksakoon perkele minun edestäni.”

Muutampi varas varastaa rikkailta ja antaa vaivaisille. Jos nyt yksi kristitty rupee samaan laihin elämään, niin kuin luonnolliset ihmiset elävät, niin ei tule paljon eroitusta niiden välillä. Jos yksi kristitty rupeaa ajattelemaan näin: “Ei kristitty ole velvollinen palvelemaan suruttomia, ei kristityn tarvitse maksaa veroa, ei kristitty ole velvollinen maksamaan vanhoja velkoja, ei hänen tarvitse sovittaa niitä, joita vastaan hän on rikkonut, ei kristityn tarvitse työtä tehdä, kyllä joutavat muut häntä ruokkia.”

Kyllä vissimmästi kelpais semmoinen elämä vanhalle Adamille, joka tah too hyviä päiviä pitää. Ei tahdo yhtään ristiä kantaa. Ei tahdo vaivaa nähdä, ei ruumiin eikä sielun puolesta. Mutta mitäs sanoo Raamattu siihen? Me kuulemme tästä Paavalin kirjoituksesta, koska hän sanoo: älkäät olko velvolliset kellenkään, että kristityn pitää niin käyttämän itsensä, ettei tulis velvolliseksi kellenkään. Ja sitä on Paavali itse osoittanut työllä, koska hän käsityöllä elätti henkensä, eikä tahtonut vaivaksi tulla muille; ei kristityille eikä suruttomille.

Jos nyt yksi kristitty freistaa niin käyttää itsensä, ettei hän tulis kellenkään velvolliseksi maallisessa tarkoituksessa, ettei olis maailman lapsilla mitään puhumista eli soimaamista siinä asiassa, niin tahtoo hän myös maksaa velkojansa hengellisessä tarkoituksessa, sillä se sama apostoli, joka kirjoittaa kristityille: Älkäät olko kellenkään velvolliset, tunnustaa toisessa paikassa, että hän on velkapää juutalaisille ja kreikkalaisille; hän tunsi nimittäin omassatunnossansa, että hän oli velkapää saarnaamaan evankeliumia juutalaisille ja kreikkalaisille. Ja vissimmästi vaikuttaa se paremmin, joka ensinnä maksaa kaikki maalliset velat, ettei maailman lapsilla olis mitään puhumista, ja sitte vasta maksaa hengellisiä velkojans.

Yksi kristitty on totisesti velkapää manaamaan ja neuvomaan suruttomia niin kuin hän on velkapää maksamaan maallisia velkojans, jos hän jaksaa. Ja tämä kaikki, sekä luonnollisen että hengellisen velan maksaminen on niin yhdistetty rakkauden kanssa, että joka ei rakasta lähimmäistänsä, ei hänellä ole niin suuri muret maksamaan velkojansa. Muutampi luonnosta siviä ihminen maksaa rihdisti maallisen velkansa, mutta ei hän tee sitä rakkauden tähden, vaan kunnian tähden, että häntä pidettäisiin rihtinä miehenä. Mutta jolla on ahneus suurempi kuin kunnia, ei hän raski velkojansa maksaa, ettei tulis haava sydämeen.

Mutta Paavali kuuluu tarkoittavan sen, ettei pidä yhden kristityn oleman velvollisen kellenkään; vaan hänen pitää maksaman velkojansa rakkauden tähden kristityille, ja totuuden tähden suruttomille, ettei olis heillä mitään puhumista. Mutta ehkä nyt ihminen maksaa vanhoja velkojansa, ja pyytää sovittaa kaikkia, joita hän saattaa, ei hän sillä vielä pääse kaikista veloista pois, kyllä vielä on yksi mahdotoin suuri velka, jota hän ei saata maksaa iankaikkisesti, jos se armosta ei tule poispyyhityksi velkakirjasta .

Vapahtaja sanoo:” Koska sinä kannat lahjas alttariin, ja siellä muistat, että sinun veljelläs on jotakin sinua vastaan, niin jätä sinne lahjas, ja mene ensinnä sopimaan veljes kanssa ja tule sitte uhraamaan lahjas alttarille.” Vanha Adami ei laske muutampia alentamaan itseänsä toisen syntisen edessä ja anomaan heiltä anteeksi heidän rikoksiansa; sillä he ajattelevat näin: “Koska se suurin velka on annettu anteeksi, en minä huoli niistä pienistä veloista.” Mutta me kuulemme näistä Vapahtajan sanoista, että ihmisen lahja Jumalalle olis vasta oikein kelvollinen, jos ihminen ensinnä olis sovitettu kaikkein ihmisten kanssa. Koska ihminen ei ole oikein nöyryytetty, tahtoo hän katsoa toista syntistä ylön, ja ajattelee näin: “En ole minä velvollinen toista syntistä palvelemaan, ei ihminen ole anteeksiantaja. Jumalan edessä minä tunnustan syntiäni, mutta en toisen syntisen edessä. Ei toinen syntinen ole anteeksiantaja.”

Tämmöiset ajatukset ovat kuolleen uskon liiva, joka vuotaa armon varkaan suusta, koska sydän on vielä siltänsä liikkumatta ja paisunut. Ei armonvaras eikä luonnollinen siveys, eikä myös hengellinen ylpeys tahdo nöyryyttää itseänsä toisen syntisen edessä ja anoa häneltä anteeksi hänen rikoksiansa. Mutta Paavali sanoo: Älkäät olko kellenkään velvolliset, vaan ainoastans, että toinen toistanne rakastaisitte.

Meidän pitää laviammalta puhuman siitä kristillisestä rakkaudesta meidän pyhän tekstimme johdatuksesta, jos Jumala, joka on rakkauden lähde, taivuttais meidän sydämemme nöyryyteen ja rakkauteen, että me saattaisimme rakastaa ja anteeksianoa, ja anteeksiantaa, ei ainoastans suulla ja kielellä, vaan työllä ja totuudella, rukoillen niiden edestä, jotka ovat pimeydessä, että aamurusko rupeis koittamaan, ja niiden edestä, jotka ovat sokiana syntyneet, että heidän silmänsä avattaisiin; ja niitten edestä, jotka ovat murheessa ja epäilyksessä, että he pääsisit heidän vaivastansa; ja niitten edestä, jotka ovat vajonneet kadotukseen korvaan asti, että ne jaksaisit huutaa niin korkialla äänellä, että se kuuluis taivaaseen asti. Kuulkaan se kolmiyhteinen, se armollinen Luoja, se suurin Ristinkantaja, ja vertavuotava ja orjantappuroilla kruunattu Kuningas, kaikkien murheellisten, viheliäisten, alaspainettuin ja isoovaisten ja janoovaisten huokauksen. Isä meidän jne.

Teksti 1. Joh. 4: 17.

Siinä täytetään rakkaus meissä, että meillä olis turva tuomiopäivänä, sillä niinkuin hän on, niin olemme me myös tässä maailmassa.

Meidän pyhän tekstimme johdatuksesta pitää meidän tällä hetkellä puhuman rakkaudesta. Ensimmäiseksi siitä luonnollisesta rakkaudesta, ja toiseksi siitä hengellisestä rakkaudesta. Antakoon se rakas Vanhin, joka on rakastanut niitäkin paatuneita lapsia, jotka Hänen kyyneleensä pilkanneet ovat, antakoon Hän, jonka sydän on niidenkin edestä verta vuotanut, jotka Häntä piinaavat ja vaivaavat, että kovat rinnat tulisit särjetyksi ja kylmät sydämet palavaksi, ja vihaiset sydämet tulisit rakastavaiseksi. Amen!

Ensimmäinen tutkistelemus siitä luonnollisesta rakkaudesta, ja mitä se vaikuttaa. Luonnollinen rakkaus osottaa itsensä monella tavalla luonnollisten ihmisten välillä. Silloin erinomattain, koska paloviina lämmittää vanhan Adamin sydäntä, ovat luonnolliset ihmiset rakkaat keskenänsä, niin kuin kiimakoirat. Mutta se on usein nähty, että koirain rakkaus ei ole pysyväinen. Vaikka luonnolliset ihmiset ovat jumaliset ja rakkaat keskenänsä, koska paloviina lämmittää vanhan Adamin sydäntä, yhtähyvin ovat he vähän ajan perästä vihaiset, koska asia kääntyy toisaalle. Jos he yhden vuoron itkevät, niin he toisen vuoron pilkkaavat ja nauravat. Jos he yhden vuoron ovat rakkaat keskenänsä, niin he toisen vuoron tappelevat. Jos he yhden vuoron kiittävät lähimmäistänsä hyväin lahjain edestä, ovat taas kiroomassa häntä vähän ajan perästä. Jos he yhden vuoron antavat paloviinaa ilman, niin ovat he toisen vuoron kaipaamassa viinahintaa laissa. Viinassa he antavat suuta, ja viinassa he myös tappelevat. Viinassa he ottavat ympäri kaulan, ja viinassa he myös pistävät puukolla.

Tämä koiran rakkaus on ennen luettu kristilliseksi rakkaudeksi; ja se sama koiran rakkaus kiitetään vielä nytkin maailman lapsilta, joiden sydän ei tule pehmiäksi muutoin, mutta paloviinan kautta. Ja siihen aikaan, koska paloviina oli paras rakkauden aine tässä ja muissa seurakunnissa, silloin olit ihmiset jumaliset viinassa ja jumalattomat, niin kuin aina sopi. Viinassa he olit rakkaat ja vihaiset, niin kuin kiimakoirat. Kaikki heidän rakkautensa seisoi siinä, että juomarit ja viinaporvarit olit rakkaat keskenänsä niin kauan kuin viinaa oli viljasti. Mutta vähän ajan perästä olit he taas riidassa, torassa ja tappeluksessa, elikä laissa riitelemässä; sen saman asian päältä. Jos vaivaisille tahdottiin apua, niin olit parhaat juomarit ja parhaat viinaporvarit varsin vastaan ja sanoit: “Me olemme niin köyhät, ei meiltä liikene vaivaisille antaa, me tarvitsemme itse.” Niin muodoin sait vaivaiset hädässä olla ja nälkää kärsiä, mutta juomarilla ja viinaporvarilla oli kyllä viljaa.

Tästedes me tahdomme koetella kristittyin sydämet, jos siinä on parempi rakkaus kuin ennen, koska viinahöyry on pois mennyt. Niissä paikoissa, kussa paloviina on vielä nytkin paras rakkauden ainet, ilmoittaa luonnollinen rakkaus itsensä sillä tavalla, että huorat ja huorintekijät kokoontuvat pelaamaan ja tanssaamaan, juomaan ja tappelemaan. Ja koska rietas paloviinan ja maailman ilon kautta on nostanut lihan himoja, rupeevat he tanssin perästä huoraamaan. Ja huoruuden perästä tulevat jalkasikiät, ja sen huoruuden ja koreuden perästä tulee köyhyys, ja sen köyhyyden perästä tulee varastaminen. Ja ne, jotka koreuden, juopumuksen, laiskuuden, huoruuden ja varkauden kautta tulevat köyhäksi, sanovat: “Jumala teki meitä köyhäksi.” Ja ne, jotka vääryydellä ja viekkaudella tekevät maakunnan köyhäksi, sanovat: “Jumala on siunannut meidän kauppamme. Emme ole varastaneet, eli kenenkään omaa vieneet.”

Sitte ajattelevat köyhät. Ilmanki Jumala tekee meitä rikkaaksi toisessa maailmassa, koska Hän on tehnyt meitä köyhäksi tässsä maailmassa. Miksi köyhä Lazarus tuli Abrahamin helmaan?” Rikkaat taas ajattelevat näin: “Koska Jumala on niin runsaasti siunannut meidän kauppamme, vissimmästi Hän rakastaa meitä. Mutta jos Hän rakastaa meitä, vissimmästi Hän suopi meille hyvää. Ja jos Jumala suopi meille hyvää, vissimmästi Hän saattaa meitä autuaaksi tehdä. Ei Jumala olis kaikkivaltias, jos Hän ei saattais meitä autuaaksi tehdä, koska Hän tahtoo.” Mutta ei rikas eikä köyhä ajattele sen perään, että vaikka Jumala on kaikkivaltias, ei Hän saata sen tähden luontoansa muuttaa, niin kuin rietas muuttaa itsensä monenkaltaisella luonnolla, ja on välistä köyhäin ystävä, välistä rikkaitten ystävä. Hän opettaa muutampia köyhtymään juopumuksen kautta; laiskuuden kautta, koreuden kautta, varkauden kautta ja huoruuden kautta. Ja muutampia hän skoulaa rikastumaan vääryydellä ja viinakaupalla.

Tässä te näette luonnollisen rakkauden hedelmät, sen koiranrakkauden, joka välistä syttyy juomaritten ja huorain välillä. Se on kyllä maailman edessä kaunis, mutta sen hedelmät ovat hirveät: juopumus, huoruus, kateus, köyhyys. Luonnollisesta rakkaudesta tulevat myös riidat ja tappelukset parikuntain välillä. Koska nimittäin lihallinen rakkaus loppuu, tulee ahneuden perkele ja nostaa riidan parikunnan välillä. Toinen tahtoo koreana olla. Toinen tahtoo rahaa koota eli paloviinaa juoda, ja niin muuttuu palava rakkaus vihaksi, toraksi ja tappeluksi. Olettekos koskaan nähneet, että linnut tappelevat, jotka parittain elävät? Minä olen nähnyt, että naaras ja koiras elävät aina sovinnossa, mutta ihminen, jonka pitäis oleman järjellisen, se riitelee, se tappelee aviokäskyssä, eikä vielä sittenkään ymmärrä, kenenkä hallussa hän on, ennen kuin nahka kuumenee.

Ja millainen on luonnollinen rakkaus esivallan ja alamaisten välillä? Koska esivalta tahtoo maailmallisen lain kautta estää sen yhteisen turmeluksen, niin kuin juopumuksen, huoruuden, viinakaupan, niin tekevät varkaat, juomarit, huorat ja viinaporvarit kapinata esivaltaa vastaan, ja ajattelevat ja sanovat myös, että ylön raskas on vero. Me tahdomme vapaat olla verosta ja viinasakosta; me tahdomme elää meidän oman tahtomme jälkeen. Me tahdomme juoda, kirota ja viinakauppaa tehdä. Me olemme vapaana syntyneet, emme ole kenenkään orjat olleet; ja koska esivalta tahtoo estää sen yhteisen turmeluksen lain kautta, tekevät he tappeluksen esivaltaa kohtaan. Herrat käyvät kuninkaan päälle, köyhät rikkaan päälle, lapset vanhinten päälle, palvelijat isännän päälle. He rupeevat ryöstämään ja tappamaan toinen toistansa.

Semmoinen elämä on nyt maailmassa, vaikka met, jotka olemme maailman loukossa, emme tiedä siitä mitään. Mutta ei maailman ihmiset sentähden huomaitse, kenenkä hallussa he ovat, ennen kuin nahka kuumenee. Olettekos te nähneet, kuinka muurahaiset tekevät työtä sovinnossa, ja pitävät muretta muitten sikiäin edestä, eikä ne riitele koskaan. Mutta ihminen on pahempi kuin hukka, vaikka hänen pitäis oleman järjellä ja taidolla varustettu. Ei hukat tappele keskenänsä muuta kuin juuri silloin koska nälkään ovat kuolemassa. Mutta ihminen on luonnon tilassa paljon pahempi kuin hukka ja jalopeura. Se janoo toisensa verta. Semmoiset ovat nyt luonnollisen rakkauden hedelmät.

Toinen tutkistelemus hengellisestä rakkaudesta, ja kuinka se ilmoittaa itsensä. Ensiksi haukkumisen kautta. Koska nimittäin yksi kristitty soimaa ja haukkuu suruttomia, niin hän osottaa rakkautensa suruttomille. Mutta tämä sana on yksi kova sana, kuka voi sen kuulla? Ensiksi ottaa luonnollinen järki niin kovin vastaan, että pää kolahtaa seinään. Luonnollinen järki pudistaa päätänsä niin kuin iso kivi olis vatkattu nautahärän päähän, ja sanoo: “Sekös on rakkauden merkki, että ihminen haukkuu ja soimaa lähimmäistänsä?” Toiseksi rupee myös kuolleen uskon liiva vuotamaan armonvarkaan suusta, koska hän tämän kuulee. Armonvaras sanoo varsin kiivaasti, ja pudistaa päätänsä, niin kuin vihainen nautahärkä, koska iso kivi vatkataan pääkalloon, ja sanoo niin totisesti, kuin hän saattaa: “Muitten ihmisten kaukkuminen ja tuomitseminen, se on koiran virka, mutta ei kristityn virka.”

Olkoon vain. Mutta haukkuminen on kuitenkin ensimmäinen työ, joka tulee kristillisestä rakkaudesta, sillä niin ovat profeetat haukkuneet, niin on Johannes Kastaja haukkunut, niin on Vapahtaja haukkunut, niin on Pietari haukkunut, niin on Lutherus haukkunut, niin ovat kaikki muut kristityt koirat haukkuneet sen aikaisia armonvarkaita. Ja kukas pani heitä haukkumaan? Rietas ilmankin. Niin ajattelee kuitenkin tämän aikaiset varkaat, että rietas on pannut näitä koiria haukkumaan, ettei het pääse rauhassa varastamaan armoa. Mitäs tietää armonvaras muuta tehdä, kuin vihata ja kirota niitä koiria, jotka haukkuvat niin kovin, ettei saata armonvaras enää varastaa rauhassa? Jo hän välistä suuttuu niille koirille, välistä hän kiroo niille, välistä hän kutsuu ne koirat tykönsä ja freistaa suostuttaa heitä lihapalasen kanssa, että hän sais heitä vaikenemaan.

Mutta ei ne vaikene sen tähden, vaan he haukkuvat kahta kiivaammasti, niin että armonvarkaan täytyy viimein sanoa siellä nurkan takana, kussa hän on naakimassa: “Jo itse rietas pani näitä koiria minua haukkumaan, koska en saata enää likikään tulla.” Mutta jos me katsomme Raamatusta, kuka on pannut näitä koiria haukkumaan, niin me löydämme, että Taivaan Isäntä on pannut heitä haukkumaan.

Ensimmäinen koira, jonka Isäntä pani haukkumaan varkaille oli Mooses. Mutta Mooses oli ensinnä niin vastahakoinen siihen virkaan, että hän vastais Jumalalle: Ei minulla ole semmoinen ääni, että minä saatan haukkua. Koska nimittäin ihmisellä ei ole sitä hengellistä rakkautta, on tämä haukkuminen aivan vastahakoinen. Luonnollinen järki ottaa kovin vastaan, ja hän ajattelee näin: Miksi minun pitäis koiraksi tuleman ja ihmisiä haukkuman? Ne suuttuvat minulle ja rupeevat minua vihaamaan. Mutta koska Isäntä suuttuu niille mykille koirille, ja aikoo heidät hirttää, jos net ei hauku, silloin täytyy heidän ruveta haukkumaan, vaikka se haukkuminen ja tuomitseminen tulee vanhalle Adamille vaivaksi; mutta siitä vasta koetellaan kristillinen rakkaus, jos me tahtoisimme vähäisen vaivaa nähdä toisen ihmisen edestä, jos me vihtimme sen kaltaisen työn ottaa päällemme, joka tulee vanhalle Adamille vaivaksi.

Kyllä ovat kaikki rakkaat, koska he saavat mieltänsä myöten. Kyllä vanha Adami mielistyy semmoiseen rakkauteen, josta tulee ilo ja hauska, mutta sitte vasta lähimmäisen rakkaus koetellaan, jos me toisen ihmisen tähden ottaisimme päällemme jotakin vaivaa, josta ei tule vanhalle Adamille voittoa, eikä kiitosta, eikä iloa, mutta vastahakoisuutta, maailman vihaa ja kiittämättömyyttä.

Muutampi ajattelee näin: Ei kristitty ole velvollinen palvelemaan suruttomia. Sinne minä menen, kussa on hauska, sinne minä menen, kussa minua pidetään kristittynä. Vaiva se on palvella suruttomia, jotka vihaavat minua kristillisyyden tähden ja pitävät minua vääränä profeettana. Sydän tulee ainoastans kovaksi ja kylmäksi sen haukkumisen kautta. En minä tahdo koirana olla. Kristillisyys menee hukkaan, jos minun pitää ruumiin työtä tekemän. Hengenvaivaisia minä tahdon auttaa, en minä huoli niistä, jotka ovat ruumiin puolesta vaivaiset. Auttakoon suruttomat heitä. En ole minä velvollinen palvelemaan suruttomia ja muuta semmoista. Mutta jokohan vanha Adami ei ole seurassa niissä ajatuksissa?

Me tiedämme, että Vapahtaja, joka oli kaikkien palvelija, sekä suruttomien, että kristittyjen, ei ole koskaan ilossa ollut niin kauan kuin Hän eli maan päällä. Kahdesti Hän on itkenyt, mutta ei Hän koskaan ole nauranut. Aina Hän on ristiä kantanut. Aina Hän on muretta pitänyt suruttomain ihmisten sieluista. Koko maailman synnit makasit Hänen tuntonsa päällä. Eiköpä Vapahtajan rakkaus ole suurempi, kuin jonkun ihmisen rakkaus? Mutta kuinkas Vapahtajan rakkaus on ilmoittanut itsensä? Ei suulla ainoastaan ja kielellä, mutta työllä ja totuudella alinomaisessa murheessa suruttomain edestä. Ja jos me välistä tunnemme yhden palavan rakkauden kristityitä kohtaan mutta emme tunne yhtään muretta suruttomain edestä, emme tunne yhtään pakoitusta palvelemaan heitä, auttamaan heitä, ja vaivaa näkemään heidän tähtensä, niin minä pelkään, että omarakkaus on kristillisen rakkauden seurassa.

Mutta me toivomme ja rukoilemme, että Taivaallinen Rakkaus, joka on kokonansa unhottanut itsensä muitten tähden, paljastaa vielä net paikat, jotka vielä kätketyt ovat omassatunnossa, että omarakkaus ylitsevoitettaisiin Vapahtajan rakkaudelta, että me saattaisimme kärsivällisyydellä palvella, ei ainoastans kristityitä, mutta myös suruttomia. Aamen.