Puhtaat Saarnat 1, numero 108.

1. RUKOUSPÄIVÄNÄ 1856. (SAARNATTU VITTANGISSA)

Rukoilkaat meidän taivaallista Isäämme, että Hän lainaisi meille armonsa, ettei yksikään synnin palveluksen kautta suruttomuudessa taikka kiittämättömyyden ja kärsimättömyyden kautta kadottaisi sitä rakkautta, jonka Hän meitä kohtaan on osoittanut ja vielä tahtoo osoittaa. Rukoilkaat, että Hän varjelisi itsekutakin ihmistä pahuuden vahingollisista neuvoista hengelliseksi ja ruumiilliseksi vahingoksi.

Näin puhuu kuningas alamaisilleen, koska hän kehoittaa alamaisiaan pitämään rukouspäiviä Jumalan kunniaksi ja meidän sielujemme ylösrakennukseksi. Rukoilkaat, sanoo kuningas edellä mainitussa paikassa. Ja me otamme tämän kuninkaallisen neuvon hyväksi, jos me nyt, koska ensimmäinen rukouspäivä pidetään, saattaisimme nöyrällä, katuvaisella ja uskovaisella sydämellä rukoilla meidän taivaallista Isäämme, että Hän lainaisi meille armonsa, ettei yksikään synnin palveluksen kautta, suruttomuuden, kiittämättömyyden taikka kärsimättömyyden kautta kadottaisi sitä rakkautta, jonka Hän meitä kohtaan on osoittanut.

Sillä minä pelkään, että moni suruton vielä synnin palveluksen kautta kadottaa sen rakkauden, jonka Jumala on meille osoittanut. Vai saattavatko suruttomat sanoa, että kuningas on Raamattua vastaan saarnannut, koska hän on kirjoittanut rukouspäivän plakaatissa, että se ihminen, joka suruttomuudessa palvelee syntiä, kadottaa Jumalan rakkauden. Se on selitetty, että Jumala ei saata rakastaa niitä, jotka suruttomuudessa palvelevat syntiä, vaikka muutamat suruttomat uskovat, että Jumalan tykönä on niin paljon rakkautta, että Hänen rakkautensa ei lopu koskaan, vaikka ihminen suruttomuudessa palvelee syntiä.

Mutta ehkä vanhemman sydämessä on niin paljon rakkautta, että Hän armahtaa kaikkia niitä, jotka totisen katumuksen kautta pakenevat Hänen tykönsä nöyrällä, särjetyllä ja uskovaisella sydämellä, ei Hän kumminkaan anna itseään pilkata, vaan Hän uhkaa monessa paikassa, että Hän tahtoo rangaista niitä, jotka synnin palveluksen kautta kadottavat Hänen rakkautensa, vaikka Hän tosin ruumiin puolesta ruokkii ja ylöspitää huoria ja varkaita. Ja sen armon päälle suruttomat ja armonvarkaat rakentavat autuutensa toivon, ettei vanhin tapa heitä, vaan sallii heidän elää.

Mutta se on väärä toivo, koska suruttomat ja armonvarkaat rakentavat autuutensa toivon sen armon päälle, ettei Jumala ole vielä tappanut heitä. Sillä jos yksi maallinen vanhin ei tapa lapsiaan sen tähden, että he ovat huorat ja varkaat, vaan ruokkii heitä ja antaa heidän elää, niin myös taivaallinen vanhin ei tapa ruumiin puolesta, vaan antaa heidän elää määrättyyn aikaan asti, siihen asti, että rietas heitä tappaa. Ei Hän kumminkaan saata semmoisia rakastaa, jotka synnin palveluksen kautta kadottavat Hänen rakkautensa. Sillä Hän sanoo Mosekselle: “Niitä minä vihaan, jotka minua vihaavat, ja niitä minä rakastan, jotka minua rakastavat.”

Tämä kuninkaan sana kuuluu suruttomille, koska hän sanoo: “Rukoilkaat sitä taivaallista Isää ettei yksikään synnin palveluksen kautta suruttomuudessa kadottaisi Hänen rakkauttaan.” Kyllä saavat nyt suruttomat panna tämän kuninkaallisen sanan tuntonsa päälle ja ajatella perään, kuinka he synnin palveluksen kautta ovat kadottaneet Jumalan rakkauden. Kaikki suruttomat saavat nyt uskoa, että Jumala on heille vihainen. Ja vaikka kuningas rukouspäivän plakaatissa on käskenyt heidän rukoilla meidän taivaallista Isäämme, ettei yksikään synnin palveluksen kautta suruttomuudessa kadottaisi Jumalan rakkautta, niin minä epäilen kuitenkin, ettei taida suruttomat vielä ottaa kuninkaan varoituksista vaaria, sillä he rakastavat niin paljon syntiä, etteivät he malta olla tekemättä syntiä. Ja vielä sittenkin luottavat he sen päälle, että Jumala on heitä aina rakastamassa, koska Hän ei ole vielä kaikkia synnin orjia tappanut. Mutta ei se ole niin ymmärrettävä. Jumala sallii heidän elää niin kauan kuin rietas ei tapa heitä. Mutta rietas ei tapa sikojaan ennen kuin he lihoovat. Ei rietas huoli niistä, jotka ovat ylön laihat, vaan hän säästää niitä siihen asti, että ne lihoovat, ja sitten vasta tappaa.

Kuulkaamme vielä, mitä kuningas sanoo kärsimättömyydestä ja kiittämättömyydestä. Hän sanoo nimittäin rukouspäivän plakaatissa näin: “Rukoilkaat meidän taivaallista Isäämme, ettette kiittämättömyyden ja kärsimättömyyden kautta kadottaisi Jumalan rakkautta.” Tämä sana kuuluu myöskin heränneille. Sillä suruttomat ovat tosin kärsimättömät, koska he ovat vanhan Aadamin hallussa, ja kiittämättömät, eivät he kiitä ruuankaan edestä, koska he ovat syöneet, vaan niin kuin kirjoitettu on: “Kansa istui syömään ja nousi mässäämään.” Mutta heränneet tuntevat kuitenkin kärsimättömyytensä, ja se tulee heille vaivaksi, koska kärsimättömyys pakkaa väkisin. He tulevat murheellisiksi sen kärsimättömyyden tähden, jonka vihollinen ylös nostaa. Heränneille tulee kärsimättömyyden tähden sen kaltainen murhe, joka Jumalan mielen jälkeen on. Ja sillä murheella nuhtelee Pyhä Henki heitä, että he pakenisivat parantajan tykö, joka saattaa heitä perkeleen vallan alta pelastaa. Mutta surutoin ihminen purkaa ulos kaiken riettauden, mikä hänessä on, ja viha tulee luvalliseksi totuuden varjon alla, vihan perkele muuttaa itsensä valkeuden enkeliksi suruttomain mielessä, ja tulee totuuden varjon alla ulos. Jos suruttomat sanovat: “Onpa heränneilläkin kärsimättömyys, eikä ainoastansa meillä,” niin me sanomme heille: ei heränneet laske vihan perkelettä ulos niin kuin suruttomat, sillä heränneet sotivat syntiä vastaan, mutta suruttomat antavat synnin hallita heidän jäsenissänsä.

On myös heränneillä ja kristityilläkin kärsimättömyys, ja sen tähden kuningas varoittaa, etteivät he kiittämättömyyden kautta kadottaisi Jumalan rakkautta. Mutta ei kristityillä ole semmoinen kiittämättömyys, että he istuvat syömään ja nousevat mässäämään, mutta suruttomat niin tekevät. He istuvat syömään ja. nousevat mässäämään, niin kuin kirjoitettu on “kansa istui syömään, ja nousi mässäämään.” Ehkäpä nyt täällä, kussa heränneitä on, ei suruttomilla ole juuri hauska istua syömään ja nousta mässäämään, kuitenkin olisi monella halu mässäämään eli pitämään maailman iloa luvallisena, niin kuin juomingeita, häitä, ristiäisiä, graviaisia, kortinlyöntiä ja tanssia, jos nimittäin suruttomat saisivat kristityitä kumppanikseen. Mutta kristityt eivät tule suruttomille kumppaneiksi maailman ilossa, hyvin tietäen, että maailman ilo on lyhykäinen ja turha.

Jos siis kristityt tuntevat kärsimättömyyttä, niin he katuvat, ja rukoilevat sen anteeksi. Kuitenkin saavat vielä kristitytkin ottaa kuninkaan varoituksia vastaan ja rukoilla meidän taivaallista Isäämme, etteivät he kärsimättömyyden ja kiittämättömyyden kautta kadottaisi Hänen rakkauttaan, joka on ollut suuri meitä kohtaan, ei ainoastaan maallisessa siunauksessa, joka on ollut runsas, vaan erinomattain hengellisessä tarkoituksessa, koska Hän ei ole vielä väsynyt kolkuttamasta meidän sydäntemme päälle, ei ole vielä lakannut herättelemästä murheellisia opetuslapsiaan, jotka murheen tähden makaavat, koska taivaallinen vanhin on käynyt kolme kertaa herättelemässä murheellisia opetuslapsiaan, jotka murheen tähden makaavat. Niin olisi aika heillä nousta ylös synnin unesta ja ruveta rukoilemaan, etteivät he joutuisi kiusaukseen. Sillä ei ainoastaan suruttomat kadota Jumalan rakkautta synnin palveluksen kautta suruttomuudessa, vaan myöskin heränneet ja kristityt saattavat kadottaa Jumalan rakkauden kärsimättömyyden ja kiittämättömyyden kautta, koska he valvomattomuuden kautta ensiksi laskevat maailman rakkauden sydämeensä, ja sitten tulee sen perästä kärsimättömyys, ja viimein uneliaisuus, etteivät he jaksa valvoa ja katsoa, kuinka verinen hiki juoksee taivaallisen vanhimman haavoista tämän syntisen maan päälle, koska Hän makaa polvillaan ja rukoilee taivaallista Isää, että se hirmuinen vaiva otettaisiin pois.

Te uneliaat opetuslapset, jotka olette murheen tähden makaamassa, nouskaat ylös rukoilemaan, koska taivaallinen vanhin käypi kolme kertaa herättelemässä teitä. Pian tulee Juudas vihollisen joukon kanssa vainoomaan Jesusta. Silloin täytyy teidän herätä ylös, ja seurata Hänen verisiä askeleitaan Golgatan mäelle. Nouskaat ylös unesta ja rukoilkaat, ettette joutuisi kiusaukseen. Isä meidän, jne.

Room. 2: 4.

Ensimmäisen rukouspäivän korkean messun teksti kuuluu: “Katsotkos ylön Hänen hyvyytensä, kärsivällisyytensä ja pitkämielisyytensä rikkauden, ettet tiedä, että Jumalan hyvyys vetää sinua parannukseen?” Room. 2: 4.

Tämä Paavalin kirjoittama tekstin sana on kirjoitettu erinomattain suruttomille, jotka ylönkatsovat Jumalan hyvyyden, kärsivällisyyden ja pitkämielisyyden rikkautta, eivätkä ymmärrä, että Jumalan laupeus vetää heitä parannukseen. Koska nimittäin suruttomat sanovat: “Ei ole kuitenkaan Jumala vielä. tappanut meitä, ilmankin Jumalan armo riittää meille niin kuin kristityillekin”, niin he ylönkatsovat Jumalan hyvyyden ja pitkämielisyyden rikkautta, ensiksi siten, että he lykkäävät parannuksen vuodesta vuoteen, ja sanovat: “Kyllä armon ovi on meille auki niin kuin teillekin, ei ole vielä armon ovi meille suljettu.” Mutta tämä sana: “Ei ole vielä armonovi suljettu” on suruttomain suussa yksi Jumalan hyvyyden ja pitkämielisyyden ylönkatsominen. Sillä Jumala on osoittanut entisille Jumalan nimen ylönkatsojille, että armon ovi oli suljettu sillä hetkellä, kuin Noa meni arkkiin sisälle.

Ja kuitenkin ajattelivat suruttomat: “Ei ole vielä armon ovi suljettu, kyllä on meille armon ovi auki niin kuin Noallekin. Noa katsottiin hulluksi, joka rupesi kuivan maan päälle rakentamaan laivaa, kussa ei yhtään merta lähelläkään ollut. Mutta kuinkas kävi pilkkaajille ja Jumalan hyvyyden ylönkatsojille? Saattoivatkos he vielä mustan meren aalloissa pilkata? Samaten kävi juudalaisille, jotka Johanneksen ja Vapahtajan aikana katsoivat ylön Jumalan hyvyyden ja pitkämielisyyden rikkautta, eivätkä ymmärtäneet, että Jumalan laupeus kutsuu heitä parannukseen. Niiltä myös suljettiin armon ovi ennen kuolemaa, sillä samana päivänä piiritettiin heidän kaupunkinsa. Ylpeyden perkele peitti niin heidän silmänsä, etteivät he ymmärtäneet rauhaa anoa vihollisiltaan, ennen kuin hiljainen aika tuli. Mutta juudalaisilla oli niin vahva usko, että Messias tulee auttamaan heitä sen tähden, että he olivat sen oikean Messiaksen ylönkatsoneet. Koska oikea armon- ja etsikkoaika oli, pitivät he Häntä vääränä profeettana ja villihenkenä.

Niin tekevät myös tämän aikaiset suruttomat ja armonvarkaat. Jos joku kristitty tulee heitä neuvomaan, niin sanovat armonvarkaat: “Kyllä Jumalan armo riittää meille niin hyvin kuin teillekin. Ei ole vielä armonovi suljettu.” Mistäs armonvaras tiedät, ettei armonovi jo ole suljettu? Sillä ilmankin otat muutaman väärän lohdutuksen itsellesi, ettei Jumala ole sinua tappanut ja paiskannut kadotukseen. Mutta näetkös, kuinka kävi juudalaisille, jotka elivät monta kuukautta jälkeen kuin kaupunki suljettiin, ja oli miehillä vahva usko, että Messias tulee taivaasta, koska he kuolevat. Kuitenkin on vielä näinä aikoina moni kristillisyyden vastustaja häätynyt tunnustamaan kuolinvuoteellaan, että Jumala ei kuule hänen rukouksiaan. Moni suruton on herännyt vasta kuolinvuoteella, ja siinä hän on tullut tuntemaan, että armon ovi on suljettu. Monen on täytynyt tuomita itsensä kuoleman kilvoituksessa ja sanoa: “Huonolla tiellä olen, ja helvettiin on ovi auki, mutta ei taivaaseen.”

Katso, näin katsovat suruttomat ylön Jumalan hyvyyden ja pitkämielisyyden rikkautta, eikä ymmärrä, että Jumalan laupeus kutsuu heitä parannukseen. Mutta suruttomat ovat valmiit kantamaan kristittyin päälle ja sanovat: “Ovatkos kristityt paremmat? He ovat maailmassa kiinni niin kuin mekin, he tekevät syntiä niin kuin mekin. He valhettelevat suruttomain päälle, ja tekevät väärin, eikä kuulu maksosta mitään. Mutta koska joku opettaja tulee, tekevät he itsensä kristityiksi, ja ostavat rahalla syntein anteeksi saamisen.” Näitä ja muita sen kaltaisia kanteita tuovat suruttomat kristittyin päälle joka paikassa, kussa kristityitä löytyy.

Mutta me olemme nähneet, että Jumalan lasten päällekantajat eivät väsy kantamasta kristittyin päälle niin kauvan kuin yksikään kristitty löytyy maan päällä. Ja vaikka tämä Jumalan lasten päällekantaja ei ole saanut vielä niin suurta osaa sakkorahoista, että hän olisi tyytyväinen, on se kuitenkin parempi tyhjää, että hän paiskaa kristityitä kattilaan, ja itse seisoo kannen päällä. Kuinkas kauvan tarkenevat jalat seisoa kannen päällä ennen kuin ne kuumenevat? Me tiedämme nimittäin, että Jumalan lasten päällekantaja on heitetty ulos taivaasta maan päälle, pitäen suurta vihaa, tietäen hänellänsä vähän aikaa olevan. Ja hänen vihansa maan päällä tiedetään ei ainoastaan niistä sodista, jotka kuuluvat maailmassa, vaan myös tässä pienessä joukossa, jossa suruttomat riitelevät keskenään, käyvät lakia ja kadehtivat toinen toisensa kauppaa, ja elävät niin kuin kissat ja koirat. Miksi suruttomat eivät ota ja tee parannusta siitä jokapäiväisestä jumalattomasta elämästä, että he sitten saattaisivat syystä soimata kristityitä, että he eivät sovi keskenään? Kyllä kristityt tosin saavat kantaa koiran päätä. Jos joku kristitty lankeaa, niin riettaan enkeleille tulee ilo siitä.

Mutta meillä on semmoinen toivo ja uskallus Jumalaan, etteivät kristityt katso ylön Jumalan hyvyyden ja pitkämielisyyden rikkautta, vaikka he lihan heikkouden tähden horjahtavat, sillä Salomo sanoo: “Jos vanhurskas lankee seitsemän kertaa, niin hän nousee ylös.” Vaikka Herra sanoo profeetan kautta: “Kuka teistä on se ihminen, joka ei mielellään nouse, koska hän langennut on?” Me sanomme, kristityt lankeevat, mutta he nousevat ylös, koska sitä vastaan armonvarkaat eivät nouse ylös. Se tulee siitä, etteivät he ole itse huomanneet, että he ovat langenneet. Emme me niitä saata uskoa kristityiksi, jotka kantavat kristityn uskoa ja huoraavat. Paavali nuhteli koko seurakuntaa yhden huoran tähden, ja käski antaa sen huorimiehen saatanan haltuun. Jotka uskovat ja huoraavat, uskovat ja juovat, uskovat ja varastavat, uskovat ja vihaavat lähimmäistään semmoiset ei ole mitkään kristityt, mutta ne ovat saatanan joukko, niin kuin kirjoitettu on ilmestyskirjassa.

Jos me nyt tahtoisimme katsella perään, kutka ne ovat, jotka katsovat ylön Jumalan hyvyyden, kärsivällisyyden ja pitkämielisyyden rikkautta, niin me löydämme ensiksi, että suruttomat erinomattain katsovat ylön Jumalan hyvyyden ja pitkämielisyyden rikkautta. Sillä he tunnustavat kyllä, että Jumala heitä ruokkii ja ylöspitää, mutta eivät he sitä tunnusta, että Jumala on heitä antava saatanan haltuun niin kauvan kuin he palvelevat rietasta ajatuksilla, sanoilla ja töillä. He ottavat Jumalan hyvyyden vastaan niin kuin kissat ja koirat, jotka tappelevat lihapalasesta. Eivät he muutoin ymmärrä, että Jumalan pitkämielisyyden rikkaus kutsuu heitä parannukseen.

Mutta ehkä nyt nämät Paavalin sanat kuuluvat erinomattain suruttomille, jotka vanhimman kyyneleitä pilkkaavat ja Hänen vertansa tallaavat, niin saavat myös kristitytkin panna nämät sanat muistoonsa, etteivät he tulisi Jumalan hyvyyden ja pitkämielisyyden rikkauden ylönkatsojiksi, koska he valvomattomuuden kautta antavat maailmalle sijaa heidän sydämissään, niin kuin nähtävä on, että nuorilla tahtoo ensin tulla koreus luvalliseksi, ja sen perästä tulee huoruus ilmi. Raavaammat tarttuvat maailmaan kiinni, ja niin muodoin tulee ahneus luvalliseksi, ja viimein tulee sydän vahvaksi, ettei enää tule Jumalan sana eläväksi. Tästä tulee viimein kuollut usko kristillisyydeksi, mutta ei ole mitään kilvoitusta. Kukas tiesi, josko semmoinen usko kestää kuolemassa? Monessa paikassa saatetaan Jumalan Henki murheelliseksi, ja Jesuksen haavat kiskotaan vasta uudesta auki.

Katsokaat perään, te Jesuksen opetuslapset, kuinka te saattaisitte välttää niitä soimauksia, joita pyhä Paavali on kirjoittanut tämän päivän tekstissä: “Katsotkos ylön Jumalan hyvyyden ja pitkämielisyyden rikkautta, etkä ymmärrä, että Jumalan hyvyys kutsuu sinua parannukseen?” Ei missään paikassa ole eletty niin jumalattomasti kuin tässä seurakunnassa, eikä missään paikassa ole niin suuri ja äkillinen muutos tapahtunut kuin tässä seurakunnassa. Ei myös missään paikassa ole Jumalan hyvyyden ja pitkämielisyyden rikkaus niin suuri ollut kuin tässä seurakunnassa, kussa Jumala on vetänyt ihmiset niin kuin kekäleet valkeasta ja niin kuin hiilet pätsistä.

Muistakaa, rakkaat veljet ja sisaret, missä surkeassa ja viheliäisessä tilassa te olitte ennen kuin Jumalan hyvyyden ja pitkämielisyyden rikkaus rupesi teitä kutsumaan parannukseen. Tahdottekos te nyt mennä takaisin maailmaan, vai onko tullut katumus siitä, että Jumala on niin suuren laupeuden tehnyt teitä kohtaan. Että Jumalan Henki on niin voimallisesti kolkuttanut teidän sydämenne päälle, että Jesus on niin paljon itkenyt teidän sydämissänne, että Hän on niin paljon rakastanut näitä kadonneita lampaita, vaeltanut raskaita ja vaivalloisia askeleita ja huutanut Siinain vuorella, Punaisen meren rannalla ja Jordanin virran tykönä, etsien ja huutaen kadonneita lampaitaan, ja on temmannut suden hampaista muutamia vapisevaisia karitsoita, joita susi oli kiskonut ja haavoittanut.

Minä tiedän, että Jesuksen lampaat määkyvät vielä ja vastaavat, koska paimen huutaa, vaikka muutamat ovat kadonneet, muutamat ovat eksyneet, muutamat ovat tarttuneet kivien rakoihin, muutamia on hukka ahdistanut Punaiseen mereen, muutamat ovat laiskoiksi tulleet ja muutamat ovat väsyneet tielle. Minä uskon kuitenkin, että he vastaavat, koska paimen heitä huutaa, ehkä kuinka syvässä metsässä he olisivat. Ja vaikka minä olen huono Jesuksen karitsoita ruokkimaan, en minä kuitenkaan soisi heidän hukkuvan, vaan minä soisin heidän elävän ja valkeita villoja kantavan. Minä soisin heidän lepäävän ja märehtivän Siionin vuorella. Minä soisin heidän veisaavan uutta virttä Jumalalle ja Karitsalle. Minä soisin heidän iloitsevan ja riemuitsevan ijankaikkisesti.

Minä kuolisin murheesta, jos vielä ne kalliisti lunastetut sielut menisivät hukkaan, jotka ovat tulleet tuntemaan vanhimman rakkautta. Koska Jesus huusi kuoleman kilvoituksessa: “Minun Jumalani, miksis minun ylönannoit? Silloin lankesivat ne onnettomat sielut raskaasti Hänen tuntonsa päälle, jotka ovat tunteneet vanhimman rakkautta, ja yhtä hyvin kadottavat sen. Niitten onnettomain sieluin tähden, jotka ovat kerran tunteneet vanhimman rakkautta, ovat maistaneet tulevaisen elämän voimaa, ovat kerran maanneet Jesuksen helmassa Herran Ehtoollisessa, ovat silloin nauraneet vanhimmalle ja lyöneet viattomat kädet yhteen, ovat imeneet vanhimman rintoja, ovat ottaneet Häntä ympäri kaulan, ovat halanneet Häntä lapsellisella rakkaudella. * Jos nämät raukat eksyvät pois vanhimman talosta ja menevät synkkiin metsiin eli juoksevat pohjattoman meren rannalle, siellä he hukkuvat ijankaikkisesti, ettei vanhin löydä luitakaan. Siitä tulee vanhimmalle suuri murhe, ja Hän huutaa suuressa ahdistuksessa: “Minun Jumalani! Miksis minun ylön annoit?”

Katsokaat nyt, lapsukaiset, minkä kaltaista murhetta ja mielikarvautta te olette saattaneet vanhimmalle, koska se suuri Israelin paimen vaelsi raskaita ja vaivalloisia askeleita Siinain vuorella, Punaisen meren rannalla ja Jordanin virran tykönä, etsien ja huutain kadonneita lampaitaan varhain ja hiljan. Muistakaat, kuinka Hän ilolla pani olalleen niitä, joita hän löysi synnin erämaasta, ja kantoi laumansa tykö. Muistakaat, kuinka hauska silloin oli, koska te tunsitte vanhimman rakkautta, ja makasitte Jesuksen helmassa, ja nauroitte vanhimmalle, halasitte Häntä ympäri kaulan ja konttasitte Hänen perässään, koska Hän pani teitä istumaan tämän maailman kylmän lattian päälle. Muistakaat nyt sitä autuaallista aikaa ja rukoilkaat, että te tulisitte niin pieniksi, että te mahtuisitte vanhimman syliin, että te saisitte istua vanhimman sylissä ijankaikkisesti. Koska vanhin on kerinnyt kaikista Hänen töistään ja laittanut kaikille lapsilleen ruokaa, silloin te saatte halata ijankaikkisesti, ja saatte imeä Hänen rintojaan, saatte nauraa Hänelle viattomalla ilolla ja halata Hänen jalkojaan ja ottaa Häntä ympäri kaulan, halaten Häntä kaikesta sydämestä, nostaen pienet, viattomat kädet, jotka vanhin on pessyt lumivalkeiksi. Rukoilkaat: “Rakas vanhin! Ota meitä syliisi, nosta meitä ylös tämän kylmän ja mustan lattian päältä ja lämmitä meitä sinun rakkaudellasi nyt ja ijankaikkisesti. Aamen.