Puhtaat Saarnat 1, numero 110.

 

1. RUKOUSPÄIVÄNÄ 1859.

 

Älä ajattele: Jumala on ylön laupias. Ei hän rankaise minua. Minä teen syntiä niin paljon kuin minä tahdon. Syyrak. 5: 6.

 

Tässä paikassa on Syrakki selittänyt suruttoman ihmisen ajatuksen. Jo Syrakin aikana on ollut paljon semmoisia, jotka ovat sanoneet: “Jumala on ylön laupias. Ei Hän rankaise minua. Minä teen syntiä niin paljon kuin minä tahdon.” Kyllä on vielä nytkin paljon armonvarkaita, jotka luottavat sen päälle, että Jumala on ylön laupias. Ja tämä väärä luottamus Jumalan laupiuden päälle on sangen vahingollinen, sillä moni tulee sen uskon kautta rohkeaksi tekemään syntiä, luottain sen päälle, että Jumala on ylön laupias, kyllä Hän anteeksi antaa. Vaikka ei tämän aikaiset suruttomat paljon ajattele sen päälle, onko Jumala laupias eli ei, vaan he menevät niin kuin luontokappaleet, mihinkä rietas käskee.

Mutta Syrakin aikana ovat muutamat armonvarkaat ottaneet itsellensä väärän lohdutuksen Jumalan armosta ja tämä kuollut usko on tehnyt synninluvalliseksi. Ei ole pelkoa Jumalan vihasta, koska rietas maalaa Jumalan armoa ja laupiutta silmäin eteen. Silloin tulee synti niin kauniiksi ja Jumalan armo niin suureksi, että surutoin ihminen saattaa huorata ja varastaa juuri Jumalan silmäin edessä. Mutta tämän aikaiset suruttomat ei mene niin kauvas ajatuksissansa. Ei ole heillä joutoa ajatella, onko Jumala ylön laupias eli onko Hän vihainen, vaan he menevät, mihinkä himot vetävät. Ei heillä ole sen verran joutoa, että he ajattelisit, onko tämä synti eli ei, mutta he tekevät vaan rohkiasti, mitä he meinaavat.

Syrakin aikana ovat kuitenki muutamat ajatelleet ja tehneet päätöksiä, niin kuin Syyrakki on tullut tuntemaan heidän menetyksestänsä, koska hän matkii heidän puheitansa: “Jo minä olen ennenki syntiä tehnyt ja ei minulle mitään pahaa tapahtunut.” Se kuuluu nyt näistä sanoista, kuinka yksi surutoin ihminen tekee räkningin Jumalan kanssa: koska hän on ennenki syntiä tehnyt ja ei ole mitään pahaa tapahtunut, niin tekee hän semmoisen päätöksen, että Jumala ei pidä vaaria suruttoman elämästä, vaan antaa luvan suruttomalle elää niin kuin hän tahtoo. Mutta Syrakki sanoo nyt suruttomalle: “Älä ole surutoin, jos sinun syntis on vielä rankaisematta, ja tahdot sentähden aina syntiä tehdä.” “Älä ajattele itselles”, sanoo Syrakki, “älä ajattele itselles: kuka minulta sen kieltää, sillä Herra, se ylimmäinen kostaja on sen kostava.”

 Sen verran ovat suruttomat Syrakin aikana ajatelleet, koska he teit räkninkiä Jumalan kanssa. He ajattelit sen verran, että Jumala on ylön laupias. Ja sen ajatuksen oli rietas tuonut heille mieleen. Koska perkele oli saarnannut heille evankeliumia, tuli Jumala niin armolliseksi, ettei Hän huoli, vaikka suruttomat pilkkaisit Häntä juuri silmäin edessä. Ja semmoinen oppi teki heille synnin luvalliseksi, että he saatoit tehdä syntiä niin paljon kuin he tahdoit. Mutta tämän aikaiset suruttomat ei ajattele mitään, koska he menevät syntiä tekemään, vaan he tekevät syntiä, niin kuin Jumalata ei oliskaan. Muutamat tekevät syntiä prameudella, muutamat huoraavat ilman aikaansa ja muutamat tekevät vahinkota leikin vuoksi; muutamat kristittyin vihalla kiroovat ja kristittyin vihalla huoraavat ja kristittyin vihalla juovat. Olkoon se heidän kunniansa, mitä he riettaan kunniaksi tekevät! Riettaan kunnia se on, mitä he tekevät kristittyin vihalla. Ei kristityt sen kautta pahene, mutta jos kristityt alkavat juomaan ja huoraamaan, siitä tulee riettaan enkeleille suuri ilo, mutta kristityille tulee murhe.

Rukouspäivän tekstissä huutaa David katumuksen murheessa Herran tykö ja me kuulemme hänen sanoistansa, että hänellä on erilainen tunto kuin niillä suruttomilla, jotka luulevat, että Jumala on ylön laupias. Davidilla oli herännyt omatunto. Hän tunsi, että Jumala välistä kääntää laupiutensa pois ja että Jumala saattaa niin hyvin vihainen olla kuin Hän armollinen on. Tämmöinen tunto on kaikilla heränneillä, joiden omatunto on oikein herännyt. He tuntevat, että Jumalan ankara vanhurskaus on niin suuri kuin Hänen laupiutensa. He tuntevat, että Jumala ei anna itsiänsä pilkata, niin kuin suruttomat Häntä pilkkaavat. He tuntevat myös, että Jumala on armollinen ja laupias katuvaisia kohtaan, mutta että Hän välistä kääntää pois laupiutensa niiltäkin, koska he lakkaavat huutamasta.

Ne harvat sielut, jotka ovat tunteneet sekä Jumalan vihaa, että Jumalan laupiutta, saavat tänä päivänä uuden kehoituksen Davidin sanoista ottamaan yhden ylösrakentavaisen esimerkin hänestä, että he tuntisit, millä luonnolla Jumala on, koska Vapahtaja sanoo: “Tämä on ijankaikkinen elämä, että tuta Jumalata, ja sen, jonka Hän lähetti, nimittäin Jesuksen Kristuksen.” Jos tunnetta, että Jumala on kääntänyt laupiutensa pois niin kuin Hänen täytyy välistä tehdä, koska te olette uneliaat ja mailmaan kääntyneet, rukoilkaat niin kuin David: “Herra, älä käännä laupiuttas minusta pois.” Kuule vanhurskas ja laupias Jumala katuvaisten ja uskovaisten huokaus. Isä meidän, jne.

 

Ps. 40:12

 

Ensimmäisen rukouspäivän tekstisanat löytyvät kirjoitettuna 40. Psalmissa ja 12. värsyssä, ja kuuluvat sanat näin: “Mutta sinä Herra, älä käännä laupiuttas minusta pois. Sinun laupiutes ja vakuutes aina minua varjelkoon.”

Tämän päivän teksti ei kuulu suruttomille ollenkaan, sillä he ei rukoile ollenkaan sillä tavalla kuin David. Umpisuruttomat ei rukoile ollenkaan muuta kuin rietasta kirouksilla ja sadatuksilla. Omanvanhurskauden palvelijat rukoilevat niin kuin fariseus: “Minä kiitän sinua, Jumala, etten ole niin kuin muut ihmiset, väärä, ryöväri, huorintekijä”, eli niin kuin tämän aikaiset fariseukset sanovat: “En ole varastanut, Jumalan kiitos! En ole huorannut, Jumalan kiitos! En ole juomari, Jumalan kiitos! Kirousta ja muuta vääryyttä olen välttänyt, Jumalan kiitos!” Joka niin siviästi on elänyt, ei hän tarvitse Jumalan armoa, ei Jumalalta, eikä ihmisiltä.

Mutta ei armonvaraskaan tunne, että Jumala on kääntänyt laupiutensa pois hänestä, sillä hän sanoo aina olevansa Jesuksen ristin juuressa ja uskoo, että Jumala on armollinen, vaikka hän kantaa vihaa sydämessäns kristityille. Rietas antaa hänelle semmoisen vahvan uskon, että Jumala ei paiskaa ketään helvettiin, olkoon usko ja elämä kuinka hyvänsä. Vihollinen saarnaa hänelle evankeliumia paremmin kuin joku pappi ja usuttaa häntä uskomaan, että Jumala on ylön laupias, vaikka hän Jumalan laupiudesta ei tiedä mitään. Koska armonvaras ei tiedä Jumalan vihasta mitään, jota hän ei ole tuntenut tunnossansa, kuinka hän sitte tietäis Jumalan laupiudesta? Jumalan olemisessa on kahtalaista vaikutusta, jota kuolleen uskon tunnustaja eli armonvaras ei ole tuntenut eikä koetellut, nimittäin vanhurskaus, joka vaatii töitä eli pyhää elämää, ja rakkaus, joka vaatii armahtamista.

Niin kuin nyt se ihminen, joka on omantunnon vaivassa, on tuntemassa Jumalan vihaa, niin on se ihminen, joka on ilossa, tuntemassa Jumalan laupiutta. Tässä nyt on paljon ihmisiä, jotka ei ole tunteneet Jumalan vihaa, eli jotka ei ole olleet omantunnon vaivassa, joittenka omatunto ei ole koskaan herännyt. On niitäki, jotka ovat tunteneet Jumalan vihaa ja lain kirousta ja ovat omantunnon vaivassa olleet ja helvetissä vaeltaneet, mutta ovat jo aikaa unhottaneet, minkä kaltainen vaiva oli helvetissä. Ne ei saata tuta, että Jumala on ottanut laupiutensa pois, koska vihollinen on puoskinut heidän sydämitänsä pirun paskalla, eli mailman huvituksilla, huoruudella, keveämielisyydellä, eli väärällä luottamisella Jumalan armon päälle. Jumalan laupius on nyt heiltä pois otettu, mutta ei he sitä tunne.

Muutamat ovat tunteneet molempia, sekä vihaa, että laupiutta, mutta valvomattomuuden kautta, mailman rakkauden kautta, hengellisen uneliaisuuden kautta ovat he nyt kadottaneet kaikki, sekä vihan tuntemiset että laupiuden tuntemiset. Nämät pois langenneet ei saata rukoilla Davidin kanssa “älä käännä laupiuttas pois minusta”, vaikka he osittain tuntevat, että he ovat laupiutta paitsi.

On siis kolmenlaisia, jotka ovat ilman laupiutta, ensiksi umpisuruttomat, jotka ei ole koskaan tunteneet Jumalan vihaa, eikä myös ole tunteneet Jumalan laupiutta. Semmoiset ei tunne muuta laupiutta kuin viinaporvarien ja huorain ja juomaritten laupiutta. Koska viinaporvari avaa laupiaan sydämensä juomarille, silloin juomari saapi hengen voimaa puhumaan ja juomalauluja laulamaan. Muutampi tulee juomissa katuvaiseksi ja itkee, koska viinahenki pääsee sydämeen, muutampi juomari tulee jumaliseksi ja veisaa virsiä, muutaman juomarin sydämessä vaikuttaa viinanhenki rakkauden ja halaamisen. Kaikki nämät vaikutukset tulevat viinaporvarin laupiudesta. Sen tähden saavat kaikki juomarit rukoilla: “O, armollinen viinaporvari, älä käännä laupiuttas pois meistä!”

Ja koska huorat avaavat laupiaan sydämensä huorimiehille, silloin sulavat heidän sydämensä rakkaudesta, he saavat siinä pian tuta armonmerkkiä. Kaikki nämät suloiset vaikutukset seuraavat huorain rakkaudesta, ja kyllä on huorapukki monet kerrat saattanut rukoilla huoraansa: “Älä käännä laupiuttas pois minusta!” Mutta muutamat siviät huorat ovat niin armottomat, ettei he avaa laupiasta sydäntänsä. Muutamat huorapukit saavat hukkaan kolkuttaa oven päälle, ja pitäis heidän siitäkin arvaaman, ettei armon ovi ole auki kaikille pukeille ja keitureille. Sen meidän täytyy tunnustaa, ettei ole armon ovi auki kaikille pukeille ja keitureille. Ja sitä on kuningas David saanut koetella, ettei ole niin helppo autuaaksi tulla kuin suruttomat ja armonvarkaat luulevat. Koska hän rukoili: “Älä käännä laupiuttas pois minusta”, silloin hän tunsi, että Jumala ottaa pois laupiuden, jos ihminen lakkaa huutamasta ja kolkuttamasta armon oven päälle. Ei ole Jumala niin armollinen kuin suruttomat ja armonvarkaat luulevat. Jumala vaatii totisen katumuksen ja parannuksen ennen kuin Hän avaa laupiaan sydämensä. Jumala vaatii elävän uskon ennen kuin Hän saattaa synnit anteeksi antaa.

Mistäs nyt suruttomille tulee semmoinen tunto, että Jumala on heille vihainen? Mistäs paatuneille tulee semmoinen tunto, että Jumala on kääntänyt pois laupiutensa kaikilta, jotka Häntä vihaavat ja jumalattomalla elämällänsä Häntä pilkkaavat, Hänen sanansa ylönkatsovat, Hänen verensä tallaavat ja Hänen laupiutensa väärin käyttävät. Koska David huusi niin kuin Vapahtaja huusi: “Minun Jumalani! Miksis minun ylönannoit!” silloin hän tunsi tunnossansa, että Jumala oli kääntänyt laupiutensa pois. Ja tämmöinen tunto on usein katuvaisilla, että Jumala on kääntänyt laupiutensa pois. Koska Davidilla ja itsellä Vapahtajalla oli semmoinen tunto, että Jumala oli ylönantanut, miksipä katuvaisilla ei pitäis oleman semmoinen tunto silloin, koska perkele tulee niin kuin kiljuva jalopeura heidän päällensä ja alkaa heidän sydämitänsä raatamaan. Silloin tuntevat katuvaiset, että Jumala on heitä ylönantanut ja kääntänyt laupiutensa pois. Silloin täytyy heidän huutaa syvyydestä korkeuteen niin korkialla äänellä, että koko helvetti tärisee.

Mutta suruttomat ja armonvarkaat ei tunne sitä, että Jumala on heitä ylönantanut, vaan heillä on aina se väärä luulo, että Jumala on heille armollinen. Ja mistäs tulee heille tämä luulo? Jo, se tulee siitä, että heidän tuntonsa ei ole herännyt, ei he saata tuta Jumalan vihaa ja lain kirousta. Kuinka he sitte tuntisit Jumalan laupiutta? Ei saata yksikään ihminen tuta Jumalan laupiutta, joka ei ole tuntenut Jumalan vihaa ja lain kirousta. Mutta nyt kaikkein loppu lähestyy. Jumala on kääntänyt laupiutensa pois mailmasta ja kääntänyt laupiutensa niitten tykö, jotka Davidin kanssa rukoilevat: “Älä käännä laupiuttas pois minusta.” Koska Hän sanoo: “En minä rukoile mailman edestä, vaan niitten edestä, jotka uskovat minun päälleni”, silloin Hän käänsi laupiutensa pois mailmasta, koska Hän lakkais rukoilemasta mailman edestä, sillä Hän näkee, ettei mailma ota Häntä vastaan.

Mailma on kankia Häntä vastaan, että Hänen täytyy kääntää pois laupiutensa ja rukoilla niitten edestä, jotka opetuslasten kautta uskovat Hänen päällensä. Ja niille Hän on mennyt valmistamaan sijaa Isän huoneessa; niille, jotka huutavat: “Herra, älä käännä laupiuttas pois meistä!” Koska he tuntevat itsensä ylönannetuiksi Jumalalta ja ihmisiltä, niin kuin David on tuntenut ja Jumalan Poika on tuntenut ja opetuslapset ovat tunteneet ja kaikki katuvaiset saavat vielä nytkin tuntea itsensä ylönannetuiksi Jumalalta, koska he rupeevat väsymään ja nääntymään siinä suuressa sodassa ja kilvoituksessa mailman ja perkeleen kanssa, silloin he huutavat: “Herra, älä käännä laupiuttas pois meistä.” Ja meidän toivomme on, ettei Herra käännä pois laupiuttansa katuvaisilta, vaikka Hän välistä koettelee heidän uskoansa ja kärsivällisyyttänsä. Älkäät väsykö, köyhät matkamiehet, älkäät väsykö huutamasta niin kauvan kuin auringon syrjää vielä näkyy! Pian pääsette Isän tykö kotomaalle, kussa teidän väsyneet luunne pääsevät lepäämään! Katkaiskaat vielä tämä viimeinen puoli neljännes. Nostakaat silmänne ylös ja katsokaat: Jo näkyvät huoneet Uudessa Jerusalemissa ja kynttilät palavat kristalliklasissa ja ulosvalittuin lasten ääni rupeaa kuulumaan, ja kaikki Jumalan lapset siellä odottavat uusia matkamiehiä tulevan pian. Aamen.