Puhtaat Saarnat 1, numero 119.

3. RUKOUSPÄIVÄNÄ 1854, PÄIVÄSAARNA.

Jos hurskas tuskalla vapaaksi tulee, kussa sitte jumalatoin ja syntinen näkyy? 1. Piet.4: 18.

Pietari kirjoittaa kristityille silloin, koska pakanat jo olit alkaneet vainoomaan heitä, että he olisit pysyväiset heidän kalliimmassa uskossansa, ja varoittaa heitä, ettei he joutuis kärsimään niin kuin pahan tekijät pahain töittensä tähden. Mutta jos he kristillisyyden tähden joutuvat kärsimään, niin ei heidän pidä ihmeenä pitämän sitä, koska ennenkin mailma on vihannut ja vainonnut profeetaita. “Sillä aika on”, sanoo Pietari, “että tuomion pitää Jumalan huoneesta alkaman. Mutta jos se ensin meistä alkaa, minkä lopun ne saavat, jotka ei Jumalan evankeliumia usko?” Ja viimein sanoo hän: “Jos hurskas tuskin tulee autuaaksi elikä vapaaksi, kussa sitte jumalatoin ja syntinen näkyy?”

Näistä sanoista kuuluu, niin kuin Pietari olis tullut tuntemaan, kuinka työläs se on yhden kristityn tulla vapaaksi perkeleen kiusauksista. Ja kristittyin koettelemukset todistavat, ettei ole helppo kristityillekään autuaaksi tulla. Vapahtaja on ennen jo sanonut, että suuren vaivan kautta täytyy meidän elämään sisälle mennä. Mutta jos nyt hurskas tuskalla tulee vapaaksi, kussa sitte jumalatoin ja syntinen näkyy?

Suruttomat ei epäile vielä autuudestansa, vaikka he kuulevat Jumalan sanasta, kuinka työläs se on hurskaillekin autuaaksi tulla. Jos suruttomat rupeisit epäilemään autuudestansa, niin tulis heille muretta ja pelkoa kuolemasta, tuomiosta ja onnettomasta ijankaikkisuudesta. Mutta ei heille tule pelko niin kauvan kuin rietas vahvistaa heidän uskonsa, että kristityt ovat väärät profeetat ja villihenget. Niinpä ovat pakanat ennenkin uskoneet, että kristityt ovat villihenget ja yksi kirottu joukko, joka ei anna ihmisille omantunnon rauhaa.

Se kuuluu myös Pietarin edellä mainitusta epistolasta, minkä päällä pakanat itsensä loukkaavat ja mistä he saavat sen väärän uskon. He loukkaavat itsensä siihen sanaan, joka tulee rintaa kohti kristittyin suun kautta, se on totuuden ja tuomion sana, jota het ei kärsi. Pietari kirjoittaa kristityille näin: “Sen tähden on myös Raamatussa: Katso, minä panen Sioniin valitun kalliin kulmakiven. Joka uskoo hänen päällensä, ei hän suinkaan tule häpeään. Teille siis, jotka nyt uskotte, on hän kallis, mutta uskottomille on se kivi, jonka rakentajat hyljänneet ovat, kulmakiveksi tullut, ja loukkauskiveksi ja pahennuksen kallioksi, nimittäin niille, jotka itsensä sanaan loukkaavat.”

Kuulettakos nyt, pakanat, minkä päälle entiset pakanat ovat itsensä loukanneet? He ovat loukanneet itsensä sanaan, joka tulee kristittyin suun kautta rintaa kohti. Rietas ei saa rauhaa luolassans, koska yksi kristitty tulee Jumalan sanan kanssa hänen päällensä.

Se kivi, joka rakentajilta hyljätty on, se on Kristus, joka ensinnä on kristillisyyden tuonut mailmaan, ja rakentajat ovat suruttomat papit, jotka hyljäävät kristillisyyden siitä syystä, että se on yksi villitys. Niin pelkäävät juutalaisten papit, että jälkimäinen villitys tulee pahemmaksi kuin ensimmäinen, jos Vapahtaja pääsis ylös haudasta. Ja niin tahtovat myös tämän aikaiset suruttomat papit varjella kuolleen uskon hautaa, ettei Vapahtaja pääsis nousemaan ylös kuolleen uskon haudasta. Ja koska nyt rakentajat hyljäävät tämän kiven, sitte rupeevat kaikki ohitse käyväiset loukkaamaan itsensä tämän kiven päälle, nimittäin semmoiset ohitse käyväiset, jotka ei ole rakentamassa kristillisyyden huonetta. Se on tullut heille loukkauskiveksi ja pahennuksen kallioksi. Muutamat lankeevat sen päälle ja loukkaavat itsensä niin pahoin, että veri rupeaa tippumaan nokasta, nimittäin se musta lohikäärmeen veri, joka on sapella sekoitettu.

Ja sen loukkauskiven alta he löytävät jonkun hiiren, jonka he niin kuin pissihaukat pyytävät, luulevat ilmanki hiiren lihalla elävänsä, koska kristittyin liha ei ole saapuvilla. Kyllä olis kristittyin liha makiampi kuin hiiren liha, jos he pääsisit rauhassa syömään kristittyin lihaa ja imemään kristittyin verta. Mutta koska pakanat ei ole vielä tällä ajalla saaneet kristittyin lihaa syödä, niin täytyy heidän nyt elättää henkensä hiiren lihalla. Mitä ne raukat viimein syövät, jos hiiren liha loppuu? Taitavat viimein saada kynsiänsä syödä.

Pietari kirjoittaa myös kristityille, kuinka heidän pitää elämän pakanain seassa, ettei Kristuksen nimi tulis pilkatuksi pakanain seassa. Hän sanoo näin: “Pitäkäät hyvä meno pakanain seassa, että ne, jotka teitä panettelevat niin kuin pahantekijöitä, näkisit teidän hyvistä töistänne ja kiittäisit Jumalata etsikon päivänä.” Näistä sanoista kuuluu, että pakanat panettelevat kristityitä niin kuin pahan tekijöitä. Ja mitäpä kristityt ovat muut kuin pahan tekijät mailman silmien edessä? Sillä ei suruttomat papit soimaa juomaria, huoria ja viinaporvaria, että net elävät pahoin. Mutta kristityt, net on pakanan hampaan alle joutuneet. Net on väärät profeetat, net on villihenget, net on kansan häiritsijät, net on ulkokullatut, net on armottomat, net on yksikirottu joukko. Eihän kristityt ennenkään ole paremman nimen saaneet. Niinpä Vapahtaja itse on sanonut: “Jos he ovat kutsuneet Mestarin Belsebub, se on pääperkele, miksi he sitte kutsuvat hänen opetuslapsiansa?” Ja koska fariseukset näkevät niin paljon vikoja Kristuksen elämässä, niin se on arvattava, että he näkevät vielä enemmän vikoja opetuslasten elämässä.

Mutta mitäs kristityn viat auttavat suruttomia? Jos kristityissä olis joku vika, ei suruttomat sen kautta tule autuaaksi, vaan syvempään kadotukseen he vajoovat sen kautta, että he kristityn vioista ottavat itsellensä autuuden perustusta. David valehteli Saulin päälle, koska hän pakeni Saulin edestä, mutta tulikos Saul sen kautta autuaaksi? Mutta se on niin ymmärrettävä, että riettaan enkeleille tulee ilo yhden kristityn lankeemisesta, ja siinä seisoo riettaan enkelin autuus, että hän näkee vikoja kristityissä, jonka tähden rietas kutsutaan Jumalan lasten päällekantajaksi yötä ja päivää. Koskapa kristityt ovat sanoneet itsensä synnittömäksi? Johannes kirjoittaa kristityille: “Jos me sanomme, ettei meissä ole syntiä, niin me petämme itseämme, ja ei ole totuus meissä.” Ja taas kirjoittaa hän: “Jos me sanomme: emmepä me syntiä tehneet ole, niin me teemme Hänen valehtelijaksi.” Mutta se sama apostoli kirjoittaa myös näin: “Jos me tunnustamme meidän syntiämme, niinhän on uskollinen ja hurskas, joka meille synnit anteeksi antaa.”

Nyt saavat siis pakanat kuulla, että kristityillä on syntiä. Mutta he saavat myös kuulla siitä samasta kirjoituksesta, että kristityt vaativat synnin tunnustusta. Ja pakanat ei tahdo kuitenkaan syntiänsä tunnustaa. He kuulevat myös syntein anteeksi saamisesta. Mutta pakanat ei ole saaneet syntiänsä anteeksi. Sen tähden he ovatki pakanat, ettei he tahdo semmoisen katumuksen tehdä, että se Jumalalle kelpais, että he saisit syntiänsä anteeksi. Kuinkapa heillä olis jouto katua syntiänsä, joilla on ilmanki työtä, vahdata kuinka kristityt elävät. He vahtaavat niin kuin pissihaukat hämärässä, että he saisit jonkun hiiren nälkäsuoliins. Että he pääsisit taas toisinansa oksentamaan niitä karvapalloja kurkustans. Ei pissihaukat tohdi tulla edes päivän aikana. Mutta pimeyden aikana he lentävät nurkkain takana ja pyytävät hiiriä. Ja koska valkeus tulee, niin he pakenevat luoliinsa.

Mutta se olis nyt paras neuvo, jos suruttomat ottaisit vaarin Pietarin sanoista: “Jos hurskas tuskalla tulee vapaaksi, kussa sitte Jumalatoin ja syntinen näkyy? Sillä tuomion pitää Jumalan huoneesta alkaman.” Ettei riettaan enkelit pääsis soimaamaan Jumalata, ettei Hän ole omia lapsiansa kurittanut siinä, missä he syntiä tekevät. Sen tähden häätyi Jumalan antaa oman Poikansa kärsiä hirmuisen tuomion ja rangaistuksen jumalattomain lastensa tähden, ettei olis riettaalla mitään soimaamista, että Jumala säästää omiansa ja perkeleen lapsia vaan rangaisee, jonka tähden myös Vapahtaja sanoo: “Jos nämät tapahtuvat tuoreessa puussa, mitä sitte kuivassa tapahtuu?” Se on, jos tämä hirmuinen rangaistus tulee minun päälleni, joka olen tuoret puu, jonka olis vielä pitänyt seisoman ja hedelmän kantaman Jumalan valtakuntaan, mikä hirmuinen rangaistus tulee siis niille, jotka ovat kuivuneet puut, jotka ei ole vielä yhtään hedelmätä kantaneet taivaan valtakunnalle.

Tästä nähdään nyt, kuinka ankara Jumalan vanhurskaus on. Siinä on Jumala päättänyt, että tuomio pitää alkaman Hänen omasta huoneestansa, ettei riettaalla olis mitään soimaamista. Sillä vihollisella on niin tarkka silmä näkemään, jos Jumala tekis jossa kussa paikassa väärin, että hän pääsis sitte soimaamaan ja sanomaan: “Siinä paikassa sinä teit väärin.” Onpa Israelin lapset soimanneet Jumalata vääryydestä ja sanoneet: “Ei Herra tee oikein.” Mutta ei Jumala anna kunniaansa vieraalle.

Ja niin pitäis myös yhden kristityn vaeltaman niin kuin kirveen terän päällä, ettei riettaan enkeleillä olis mitään soimaamista, sillä ne katsovat ainoastans sen ulkonaisen elämän päälle, koska het ei ymmärrä, mikä kristillisyys on. Mutta jos nyt tuomio alkaa Jumalan huoneesta, minkästä lopun ne saavat, jotka Jumalan evankeliumia ei usko? Ajatelkaat se sana, te Jumalan pilkkaajat ja Jesuksen ristin viholliset. Minkä lopun ne saavat, jotka ei vielä ole alkaneet uskomaan, että Jumalan Poika tulee pian tuomitsemaan elävitä ja kuolleita? Jos vanhurskas tuskalla tulee autuaaksi, missästä jumalatoin ja syntinen näkyy?

Ne harvat sielut, jotka todella etsivät taivaan valtakuntaa ja ovat saaneet Pyhän Hengen todistuksen, että heidän syntinsä ovat anteeksi annetut, rukoilkaan nyt sitä suurta Ristinkantajata, että hän antais heidän tulla valkeuteen, että he jaksaisit valvoa ja sotia vihollisen kiusauksia vastaan, ettei riettaan enkelillä olis mitään soimaamista, ja että ne vaivaiset, jotka istuvat pimeydessä ja kuoleman varjon laaksossa, saisit pian nähdä aamuruskon koittavan heidän sydämissäns ennen kuin ijankaikkinen pimeys saavuttaa. Meidän toivomme on, että ne köyhät matkustavaiset, jotka sydämen surulla ja murheella etsivät taivaan valtakuntaa ja kolkuttavat niin kovin, että oven vartija kuulee, ja huutavat syvyydestä korkeuteen niin kovalla äänellä, että ääni kuuluu taivaallisen Vanhemman korviin, pitää saaman vastausta, ja pääsevät ahtaasta portista sisälle, jos he ovat ahkerat pyytämään, rientämään ja ikävöitsemään, huutamaan ja kolkuttamaan siihen asti, että ovi aukenee. Isä meidän jne.

Korkeamessun teksti 1. Kor. 13: 13. “Mutta nyt pysyvät usko, toivo, rakkaus. Nämät kolme. Vaan rakkaus on suurin niistä.”

Meidän tekstimme puhuu aivan uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Sen tähden pitää meidän Jumalan armon kautta tällä pyhällä hetkellä puhuman 1. uskosta, 2. toivosta, 3. rakkaudesta.

Ensiksi. Pakanat myös puhuvat uskosta. Mutta se on tietämätöin, mikä usko heillä on. Ei he kuitenkaan epäile autuudestansa. Ja kuinkapa ne epäilevät, joilla on siveys autuuden perustuksena. Ei synti heitä paina kadotukseen. Ei niillä ole levotoin omatunto. Ja jos muutamille tulis välistä paha omatunto, niin he lohduttavat itsensä vuotavalla pirun paskalla. Jos sydän tulis kipeäksi, niin he puoskivat pirun paskalla. Jos tuntoon joskus tulis reikä, niin paiskataan pirun paska haavain päälle, ja sillä konstilla kaikki tunnon haavat paranevat. Kyllä heillä on vahva usko, jolla ei ole syntiä tunnon päällä. Mutta jolla on paljon syntiä oman tunnon päällä, ei hän saata niin keviästi uskoa, että hän tulee autuaaksi. Paavali sanoo: “Ilman laitta oli synti kuollut, mutta koska käsky tuli, virkois synti, ja herätti minussa kaiken himon.” Nämät himot, joita laki on ylös herättänyt, ovat ne riettaat, jotka kiusaavat heränneitä ja vaikuttavat niin paljon, ettei yksi herännyt ihminen jaksa uskoa ennen kuin se annetaan hänelle ylhäältä.

Mutta ei kaikki perkeleet käy uskon päälle, niin kuin ahneuden perkele, huoruuden perkele, vihan perkele, kateuden perkele, kunnian perkele, vaikka yksi herännyt ihminen niin luulee, että nämät perkeleet vievät häneltä uskon, vaan se on yksi musta perkele, joka muuttaa itsensä valkeuden enkeliksi ja sisälle lykkää heränneille sen kaltaisia epäilyksen ajatuksia, ettei hänen tarvitse meinatakaan Vapahtajan tykö paeta ennen kuin hän pääsis niistä riettaan kiusauksista ja tulis vähän paremmaksi. Tämä musta perkele, joka muuttaa itsensä valkeuden enkeliksi ja vaatii niin kuin omatunto puhdasta sydäntä, kutsutaan omaksi vanhurskaudeksi; ja koska hän on niin viekas ja niin salainen, ettei kaikki heränneet varsin ymmärrä hänen juoniansa ennen kuin he ovat käyneet enemmän aikaa Pyhän Hengen koulussa.

Älkäät uskoko, että teille tulee puhdas sydän ennen kuin te kostutte Jesuksen ristin juureen, vaikka omavanhurskaus niin saarnaa, että teillä pitää oleman puhdas sydän ennen kuin te tuletta Vapahtajan tykö. Mutta riettaalla sydämellä täytyy teidän mennä Jesuksen tykö, ja jos ette mene hänen tykönsä silloin, koska te huonommat oletta, niin tulee omanvanhurskauden perkele ja puhdistaa teitä lohikäärmeen veressä. Ja jotka näin omanvanhurskauden avulla ovat puhdistetut lohikäärmeen veressä, netpä tulevat pyhäksi ja synnittömäksi tunnossans, ja alkavat sitte kristityitä vihaamaan ja vastustamaan.

Mutta armonvarkaat kanssa tukkivat nokkansa tähän paikkaan ja sanovat: “Me olemme joka päivä verisessä ristin juuressa. Met emme tahdo tietää muuta kuin Jesusta ja Hänen ansionsa. Met emme tahdo luopua pois meidän uskostamme. Met emme liiku mihinkään Jesuksen rististä.” Kukas tiesi, kenenkä ristin juuressa te nyt oletta, jotka semmoisia saarnaatte. Saati ette olisi perkeleen ristin juuressa niin kauvan kuin te soditte heränneitten kanssa. Sotamiehet kanssa olit Jesuksen ristin juuressa, ja niillä olit veriset kädet, ja Jesuksen veri tippui heidän päällensä. Mutta he olit kuitenkin Jesuksen ristin viholliset, ja he jaoit Hänen vaatteensa, ja yksi heistä pisti keihään Jesuksen sydämeen.

Kenenkä veressä oli nyt niitten sotamiesten sydän puhdistettu? Eiköpä niitten sydän ole puhdistettu lohikäärmeen veressä, koska he vielä pilkkaavat sitä ristiinnaulittua ja tarjoavat Hänelle etikkata sapella sekoitettuna? Semmoiset kristityt ovat muutamat, joiden omatunto on vähäisen herännyt laista, ja sitte näppäisit armoa ennen kuin sydän oli särjetty ja sitte tulit he puhdistetuksi lohikäärmeen veressä. Ja nyt he ovat aikaiset sotamiehet, valmiit pistämään kristityitä keihäällä.

Ja mitä paremmat ovat ne sotamiehet, jotka vartioitsevat hautaa, ettei opetuslapset tulisi yöllä ja varastaisit .Jesuksen ruumista. Ilmanki niillä on miekka kädessä, ja muut perkeleen sotaneuvot, joilla he aikovat hakata ja pistää Jesuksen opetuslapsia. Mutta kukas tiesi, kuinka kauvan he istuvat ja vartioitsevat kuolleen uskon hautaa ennen kuin he menevät kuoliaaksi. Eikä he sen tähden lakkaa valehtelemasta, vaikka he ovat kerran menneet kuoliaaksi ja tietävät kyllä, että Jesus on ylösnousnut. Mutta mailman tavara on niin rakas ja raha on niin kaunis, ettei he malta olla sitä ottama ta. Tässä on vielä paljon semmoisia sotamiehiä, jotka ovat kyllä kerran menneet kuoliaaksi ja virkoneet jälleen.

Mutta Paavali puhuu meidän tekstissä elävästä uskosta, joka on tullut Jesuksen opetuslapsille pääsiäispäivänä sen kovan murheen ja epäilyksen jälkeen, joka on tullut heille Vapahtajan kuoleman kautta. Mutta tämä usko ei ole niin vahva kuin armonvarkaitten usko, sillä vaikka opetuslapset näit Vapahtajan elävänä, ei he vielä uskoneet ilon tähden. Hänen täytyi vielä monta kertaa ilmoittaa itsensä heille ennen kuin he sait oikian vakuutuksen siitä, että se Ristiinnaulittu oli totisesti ylösnousnut ja tullut eläväksi, niin että he elävällä tunnolla saatoit tuta Hänen armonsa voimaa. Ja vielä Tuomas epäili kauvan aikaa jälkeen, koska muut opetuslapset olit jo sen vakuutuksen saaneet.

Toiseksi. Ehkä nyt opetuslapset ovat saaneet sen kaltaisen vakuutuksen Jesuksen ylösnousemisesta, ei ole kuitenkaan heidän uskonsa aina yhtä vahva, koska Jesus ei ole joka aika heidän kanssansa aina näkyväisellä tavalla, eli tuttavasti. Uskon voima puuttuu, koska vihollinen ampuu tuliset nuolet ja omavanhurskaus nousee päähän, tahtoo hän kaataa heidän uskonsa ja tehdä heidän kristillisyytensä tyhjäksi. Silloin jääpi ainoastans toivo, että se armollinen Vapahtaja ei hylkää heitä ijankaikkiseksi ajaksi. Ja tämä toivo ylöspitää heidän voimansa, että he alkavat pyrkimään ja ikävöitsemään, huutamaan ja kolkuttamaan, siihen asti, että he saavat tuta Jesuksen armollista läsnä olemista ja vaikutuksia. Ei ole kuitenkaan tämä toivo, että Jumala kuulee heidän rukouksiansa, ei ole, sanon minä, tämä toivo sama kuin usko, sillä usko on vahva uskallus niihin, joita toivotaan ja ei näkymättömistä epäile. Hebrealaiskirje 11: 1.

Tämä vahva uskallus niihin, joita toivotaan, ei ole aina kristityillä. Mutta net, jotka toivotaan, ovat aina kristittyin mielessä, vaikka vihollinen välistä kaataa hänen uskonsa, ettei hän saata joka aika tuta sen autuuden, jonka Jesus on hänelle piinallansa ja kuolemallansa ansainnut. Koska nämät armon tuntemiset ei ole aina yhtä elävät kristityn sydämessä, silloin jääpi se toivo, josta Paavali sanoo: “Ei pidä toivo häpiään raukeeman.” Toinen elävän uskon tuntomerkki oli se, että näkymättömistä ei epäile, josta siis ymmärretään, että elävässä uskon tuntemisessa ei ole epäilystä, ei hän näkymättömistä silloin epäile, koska hän uskolla tuntee taivaan valtakunnan esimakua. Mutta toivossa ompi myös puolittain epäilys, joka tulee siitä, ettei hän silloin elävällä tunnolla tunne armon vaikutuksia. Mutta toivoo kuitenkin, että Jesus tulee sydämeen ja vaikuttaa hänessä autuuden, jos hän on ahkera valvomaan ja sotimaan, pyrkimään ja rukoilemaan, että hän sais vielä tuta Jesuksen veren voimaa.

Mutta tästä toivosta kasvaapi pian yksi kuollut usko, jos siihen, eli sen toivon päälle ei tule pian yksi vahva uskallus niihin, joita toivotaan, ynnä Jumalan Hengen todistuksen kanssa lapsen oikeudesta, eli sen kaltainen armon tunto, että hän näkymättömistä ei epäile. Se on, ei epäile enää autuudestansa. Kuolleessa uskossa on myös sen kaltainen väärä toivo, että hän tulee autuaaksi, mutta ei hänessä ole se uskallus niihin, joita toivotaan, että hän saattais tunnustaa itsensä Jumalan lapseksi. Eli jos hän vielä olis niin rohkea, että hän vastoin tuntoansa tunnustais sen, vaikka hän tietää, ettei hän ole koskaan sen kaltaisen Pyhän Hengen todistuksensaanut. Eli jos hän väärällä tunnolla tunnustaa itsensä Jumalan lapseksi, perustain autuutensa niitten tuntemisten päälle, jotka ei ole autuuden perustus, niin kuin esimerkiksi liikutusten päälle, unen päälle, siveyden päälle, jms. Erittäin se, joka on oikeassa katumuksessa, jolla on totinen muret ja sydämen kipu ja on totinen halu autuaaksi tulla, mutta ei ole vielä armoon tullut, hänellä on toivo, että Jumala kuulee hänen rukouksensa, mutta ei ole se uskon rohkeus, että hän saattaa tunnustaa itsensä Jumalan lapseksi, se on kuitenkin paremmassa tilassa kuin yksi kuolleen uskon tunnustaja, jolla ei ole omatunto oikein herännyt, ei ole oikeata murettakaan, eikä ole halu tunnustaa ja sovittaa vääriä tekojansa, ja yhtä hyvin on vahva usko tulevaisesta autuudesta, jonka voimaa hän ei ole koskaan tuntenut. Semmoinen armonvaras elää itsepetollisuudessa ja hänen toivonsa on turha.

Mutta se toivo, joka on totisesti katuvaisilla, ei pidä turha oleman, jos he ovat ahkerat päälle pitämään ja edeskäsin pyrkimään ja armoistuimen eteen konttaamaan ja Jesuksen ristin edessä polviansa kumartamaan, Hänen veressänsä puhdistusta hakemaan. Niiden toivo ei pidä turha oleman, eikä niiden, joiden usko välistä on heikko niin kuin suitsevainen kynttilän sydän, joka Pyhän Hengen puhalluksella taas sytytetään. Mutta niiden toivo on turha, jotka luulevat tulevansa autuaaksi, vaikka ei ole omatunto herännyt. Ne ovat umpisuruttomat. Ja myös niiden toivo on turha, joiden tunto oli kerran herännyt, ja menit jällens suruttomuuteen. Ja niiden toivoon turha, jotka heräyksen jälkeen näppäisit armon ennen kuin sydän oli särkynyt. Ja myös niiden toivo on turha, jotka lepäisit ensimmäisten armonmerkkien päällä, eikä enää pyrkineet täydelliseen sovintoon ja sydämen puhdistukseen. Ja myös niiden toivo on turha, jotka kerran kyllä tulitarmoon, mutta lankeisit pois armon tilasta ehdollisten syntein kautta, eikä enää ole nousseet uuteen katumukseen.

Kolmanneksi. Nyt meidän pitäis puhuman rakkaudesta, joka kaikista hengellisistä lahjoista suurin on, niinkuin Paavali todistaa tämän päivän tekstissä. Mutta ehkä rakkaus on suurin käsky laissa ja suurin kaikista hengellisistä lahjoista ja suurimman autuuden myötänsä tuopi, kussa se palava on, ei kuitenkaan Paavali ole rakkauden pannut autuuden perustukseksi ihmisen puolelta sen tähden, ettei rakkaus enää synnin lankeemuksen jälkeen ole täydellinen, eli semmoinen kuin Jumala sen vaatii. Sen tähden on Paavali sanonut Filippin vanginvartijalle, joka kysyi: “Mitä minun pitää tekemän, että minä ijankaikkisen elämän saisin?” Sille miehelle on Paavali sanonut: “Usko Herran Jesuksen päälle, niin sinä ja sinun huonees tulette autuaaksi”, josta myös ymmärretään, ettei ole Paavali niin ymmärtänyt Vapahtajan sanoja “sinun pitää rakastaman Herraa sinun Jumalatas kaikesta sydämestäs ja kaikesta sinun sielustas ja kaikesta sinun mielestäs”, ei ole, sanon minä, Paavali niin ymmärtänyt näitä Vapahtajan sanoja niin kuin olis se ollut Vapahtajan tarkoitus, että ihminen totisesti saattaa niin rakastaa, kuin Jumala siinä paikassa vaatii, vaan se on ollut Vapahtajan tarkoitus, että ihmisen pitää omasta koettelemuksesta tunteman, kuinka mahdotoin se on, että rakkauden kautta autuaaksi tulla.

Ja mitäpä se ihminen niin suuresti tarvitsis Vapahtajaa, jos hän saattais rakkauden kautta lain täyttää? Mutta kyllä armonvarkaat luulevat niin saattavansa rakastaa Jumalata, niin kuin Hän siinä paikassa vaatii. Mutta yksi herännyt ihminen tuntee omasta koettelemuksesta, ettei hän saata rakastaa Jumalata, ja myös yksi armoitettu sielu, jolla on palavampi rakkaus kuin muilla, tuntee kuitenkin, ettei hänen rakkautensa ole pysyväinen. Rakastais hän kyllä mielellä ja tahdolla, mutta ei tahdo sydän siihen myöntyväinen olla. Ja sen tähden täytyy myös yhden kristityn tunnustaa, ettei hän rakkauden kautta tule autuaaksi, mutta ainoastans Jumalan ansaitsemattomasta armosta Jesuksen Kristuksen ansion tähden. Nyt on siis usko, toivo ja rakkaus ne hengelliset lahjat, joita Paavali panee peräsiltänsä kristittyin koettelemukseksi, ja niistä kolmesta rakkaus suurin on.

Ne harvat sielut, jotka ovat elävään uskoon tulleet, ja jotka ovat tunteneet Isän rakkautta Pojan kautta Pyhässä Hengessä, joista aina on toivo, että he pääsevät näkemään Jumalata ja sitä suurta Ristinkantajata kasvoista kasvoihin, rukoilkaan uskon alkajata ja päättäjätä, että Hän auttais niitäkin vaivaisia elävään uskoon, joilla on totinen muret ja ikävöitseminen ijankaikkisen elämän perään, että hekin pääsisit kerran valkeutta näkemään, ennen kuin ijankaikkinen pimeys saavuttaa, niin kauvan kuin heistä on joku toivo, että he pyrkivät, rientävät ja kolkuttavat taivaan oven päälle. Mutta ne raukat, joista ei ole toivoa, että he tekisit parannuksen täällä armon ajassa, niiden edestä ei taida auttaa enää rukoileminen, koska he ovat jo paatuneet ja kuolleet synnissä.

Meidän toivomme on, että ne harvat sielut, jotka ovat elävään tilaisuuteen päässeet, pysyvät vahvana heidän kalliimmassa uskossansa loppuun asti, ja jos ei olis aina vahva usko, koska rietas ei taida antaa heille rauhaa, niin kauvan kuin heissä henki on, että he olisit kuitenkin pysyväiset toivossa, joka ei suinkaan turha ole, niin kuin Paavali kirjoittaa: “Ei toivo pidä häpiään tuleman.” Ja koska he saavat Isän rakkautta tuta Pojan kautta Pyhässä Hengessä, että he kiittäisit Jumalata ja meidän Herramme Jesuksen Kristuksen Isää tämän suuren armolahjan edestä, ja viimein, koska he pääsevät oikiaan Isänmaahan, saisit iloita ja riemuita Karitsan häissä Sionin vuorella ja niin kuin pääskyiset kiittävät Luojaansa ensimmäisen säteen edestä, joka heidän päällensä armon auringosta paistaa. Aamen.