Puhtaat Saarnat 1, numero 123.

3. RUKOUSPÄIVÄNÄ 1855, EHTOOSAARNA.

Jos me olemme lapset, niin me olemme myös perilliset, nimittäin Jumalan perilliset, ja Jeesuksen Kristuksen kanssaperilliset. Room. 8: 17.

Pyhä Paavali puhuu siitä perintöoikeudesta, joka on Jumalan lapsille annettu, ei kuitenkaan ansion jälkeen, sillä ansion jälkeen pitäisi kaikki ajettaman pois Vanhimman talosta, koska kaikki ovat perintöoikeutensa kadottaneet. Kaikki ovat niin ylpeät ja niin tottelemattomat olleet, ettei Vanhin saata heitä tunnustaa lapsikseen, koska he ovat niin paljon Vanhimman sydäntä haavoittaneet, ettei Vanhin saata heitä pitää talossaan eli tunnustaa lapsiksensa ansion jälkeen.

Vanhin sanoo niille paatuneille: “Te saatatte minun harmajat hiukseni murheella hautaan.” Ja koska hän kuolinvuoteella määrää itsekullekin osan tavarastaan, sanoo hän: “Paatuneille ei pidä tuleman yhtään osaa.” Jos siis vanhin tuomitseisi lapsia ansion jälkeen, niin ei pitäisi ainoallekaan sielulle tuleman osaa hänen tavarastaan, sillä he ovat kaikki ylpeät ja tottelemattomat olleet, ja ovat siis perintöoikeutensa kadottaneet. Mutta armostaan hän antaa katuvaisille perintöoikeuden jälleen. He saavat tulla vanhimman taloon niin kuin lapset, jotka ovat kaikki synnit ja rikokset anteeksi saaneet. Ja joita Vanhin lapsikseen tunnustaa, ne tulevat myös perillisiksi.

Nyt on taivaallinen Vanhin kuollut, ja lapset saavat periä Hänen tavaransa, jonka Hän suurella työllä ja vaivalla on koonnut. Mutta muutamat riitelevät Hänen tavarastansa, vaikka Vanhin on varoittanut heitä, ettei pidä oleman heidän välillään riitaa perinnönjaossa. Ja tämä riita on alkanut varsin Vanhimman kuoleman jälkeen ja pysyy vielä niin kauvan kuin maailma seisoo. Tämä riita on sangen vahingollinen, sillä ne, jotka eivät kuulu ollenkaan siihen perintöjakoon, saavat sen kautta tilaisuuden pilkata niitä, jotka ovat niin sopimattomat keskenään, ja sen tähden tulee myös Vanhimman kuollut multa ylönkatsotuksi pakanoilta.

Opetuslasten riita on alkanut tiellä Yrttitarhaan. Ja sen tähden ovat he uneliaiksi tulleet, koska taivaallinen Vanhin on käskenyt heidän valvoa ja rukoilla. Uni pakkaa heidän päälleen, koska heidän pitäisi valvoman ja Vanhimman vaivoja katseleman. Koska Vanhin istuu verisaunassa ja kilvoittelee kuoleman kanssa, silloin ne raukat nukkuvat. Sen tähden taitavat he nyt olla tietämättömyydessä, mistä ja minkä tähden Vanhin semmoisen vaivan kärsii. Eivätkä ne taida oikein herätä unesta ennen kuin Juudas tulee maailman joukon kanssa kiinni ottamaan Jeesusta.

Koska nyt taivaallinen Vanhin on kuollut meidän edestämme ja on jättänyt meille tavaran perinnöksi, niin pitäisi meidän, jotka olemme perilliset, jakaman Hänen tavaransa veljellisellä rakkaudella ja niin laittaman, että se tavara tulisi enätyksi ja varjelluksi, ettei mitään tulisi turhuudessa haaskatuksi. Yksi tuhlaajapoika on jo tuhlannut menemään sen kalliin tavaran, jonka hän saanut oli Isältään; ja nyt hän paimentaa sikoja ja luulee sen kautta tienaavansa ruokaa, mutta ei kukaan anna. Eiköhän viimein tule tuhlaajapojalle hätä siinä vieraassa maassa, kussa hän paimentaa sikoja? Eikö hänelle johdu mieleen tämä autuaallinen ajatus: “Kuinka monella palvelijalla minun Isäni huoneessa on parempi tilaisuus kuin minulla! Minä nousen ylös ja menen Isän tykö sanoen: Isä, minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäs, enkä ole mahdollinen sinun lapsekses kutsuttaa, mutta anna minun olla niin kuin huonoin sinun palvelijoistas.”

Kuka tiesi, jos tuhlaajapoika tekee tämän päätöksen ja menee Isän tykö. Minä luulen, että Isä ottaa hänen ilolla vastaan. Minä luulen, että Isä valmistaa pojalleen häitä, koska hän tulee traasuperkeleenä kotia. Minä luulen, että Isä antaa hänelle juhlavaatteet ja antaa pojallensa sormuksen käteen ja laittaa ison pidon. Ja minä uskon, että ilo tulee Isän huoneessa tuhlaajapojan ylitse, vaikka tuhlaajapojan vanhempi veli ei viitsi nähdäkään semmoista iloa, vaan suuttuu Isällensä ja veljellensä.

Nouse nyt, tuhlaajapoika! Isä on odottamassa sinua. Hän on kauan aikaa kaivannut sinua. Nouse ja mene Isän tykö, ja sano: “Isä, minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäs, enkä ole mahdollinen Sinun lapsekses kutsuttaa, mutta anna minun olla niin kuin yksi Sinun huonoimmista palvelijoistas.” Kuule, Taivaallinen Isä tuhlaajapojan huokaus. Isä meidän jne.

Efesiläiskirje 1: 5.

Ehtoosaarnan teksti löytyy kirjoitettuna Paavalin epistolassa efesiläisten tykö 1: 5 ja kuuluvat sanat näin: “Hän on säätänyt meitä korjattaa lapsiksensa Jeesuksen Kristuksen kautta, Hänen hyvän tahtonsa suosion jälkeen.”

Meidän ylösluetun pyhän tekstimme johdosta pitää meidän Jumalan armon kautta katseleman, kenenkä Jumala on ottanut lapseksensa. Me tiedämme, että Jumala on luonut ihmisen viimeiseksi, jonka tähden ihminen on luomisen puolesta Jumalan nuorin lapsi. Ja me tiedämme, että nuorin lapsi on aina rakkain vanhimmalle. Enkelit ovat iän vuoksi Vanhimman vanhimmat lapset, mutta ihminen on nuorin kaikista.

Nyt me tiedämme siis, minkä tähden enkeleille ei ole yhtään Vapahtajaa luvattu. Niillä oli nimittäin parempi ymmärrys ja suurempi viisaus, niillä oli suuremmat luonnonlahjat kuin ihmisellä. Niillä oli täysi järki ja täysi ymmärrys, koska he lankesivat syntiin. Mutta ihminen oli niin yksinkertainen ja kelvoton, ettei hän ymmärtänyt eroittaa pahaa hyvästä. Ja niin kuin vasta syntynyt lapsi ei tunne muuta kuin ainoastaan nälkää ja imemähalua, niin ei ihminen tuntenut viattomuuden tilassa muuta himoa kuin ainoastaan hengellistä nälkää vanhurskauden perään. Ja tämä isoominen ja janoominen vanhurskauden perään tuli myös ravituksi Jumalan vanhurskaudella.

Mutta kateuden perkele ei saanut rauhaa ennen kuin hän sai tehdä Jumalalle suuren vahingon. Ei hän saanut rauhaa ennen kuin hän pääsi pilaamaan ja turmelemaan Jumalan käsityötä. Me tiedämme, että kateuden perkele ei saata olla onnellinen niin kauvan kuin joku muu on onnellisempi häntä. Kateuden perkele pilaa ja särkee toisen neuvoja, koska hän ei saata muuta pahaa tehdä. Niin myös se kateuden henki, joka pilasi Jumalan käsityötä, ei saanut lepoa ennen kuin hän pääsi niin kostamaan Jumalalle, että hän vietteli ja houkutteli Jumalan nuorimman lapsen syntiä tekemään ja saattoi sen kautta taivaallisen Vanhimman murheelliseksi. Ei saattanut vihollinen muulla tavalla tehdä taivaalliselle Vanhimmalle pahaa, mutta lapsen kautta hän löysi Vanhimman sydämen.

Sillä vaikka vihollinen olisi kuinka pahoin haukkunut taivaallista Vanhinta, ei se olisi koskenut Jumalan sydämeen. Mutta lapsen kautta saattoi hän taivaallisen Vanhimman sydäntä haavoittaa, koska Vanhimman nuorin lapsi syntiinlankeemuksen kautta tuli onnettomaksi ajassa ja ijankaikkisuudessa. Ei suruttomat tosin tunne korkeutta, syvyyttä, leveyttä ja pituutta tästä heidän onnettomuudestansa, mutta heränneet tosin tuntevat joltisesti korkeuden, leveyden, pituuden ja syvyyden tästä heidän onnettomuudestaan, ja sen tähden he huokaavat, sillä he tuntevat, kuinka onnettomaksi ihminen on tullut tämän lankeemuksen kautta. Yhdessä silmänräpäyksessä kadottivat he taivaallisen onnensa, yhden lyhykäisen ja huvan lihan huvituksen kautta pilasivat he onnensa. Ja taivaallinen Vanhin rupesi katumaan, että Hän oli ihmisen tehnyt maan päälle. Koska Hän näki ihmisen pahuuden suureksi maan päällä, tuli Hän murheelliseksi sydämessään.

Näetkös nyt, ihmisparka, mitä sinä olet tehnyt itsellesi ja Vanhimmalle? Ei siinä kyllä, että sinä teit itses onnettomaksi, mutta vielä sinä syöksit Luojasi helvettiin yhden lyhykäisen lihan huvituksen tähden. Jos nyt ihminen olis ollut enkeli ennen syntiinlankeemusta; jos hän olis ollut suurempi ja voimallisempi, eli jos hänellä olis ollut täysi järki ja täysi ymmärrys niin kuin enkeleillä oli, niin ei olis taivaallinen Vanhin saattanut armahtaa häntä. Sillä pyhä Paavali kirjoittaa hebrealaisten tykö: “Ei Hän ole ottanut enkeleitä päällensä.” Se on, ei ole Jumalan Poika luvannut lunastaa niitä langenneita enkeleitä, joille luomisessa oli annettu suurempi ymmärrys, suurempi järki ja suuremmat luonnonlahjat. Mutta tuon kelvottoman ja nuorimman lapsen Hän on luvannut lunastaa, jos hän antaisi itsensä lunastetuksi tulla. Mutta surutoin ihminen on niin sokea, ettei hän näe eikä tunne onnettomuuttansa. Vasta silloin, koska tunto herää, tuntee hän joltisesti korkeuden, syvyyden, leveyden ja pituuden hänen onnettomuudestansa. Ja silloin hän huokaa, jos mahdollinen olisi, että semmoinen kolo ja ruma luontokappale pääsis Jumalan lasten oikeuteen.

Nyt on siis kysymys tämä: ketä siis Jumala on ottanut lapseksensa? Me näemme, että vanhin ottaa semmoisia lapsiksensa, jotka totisen katumuksen ja elävän uskon kautta tulevat sovitetuiksi Jumalan kanssa. Ei hän saata ottaa niitä lapsiksensa, jotka eivät ole hänen kanssansa sovitetuiksi tulleet. Mutta kaikille niille, jotka uskovat, antoi Hän voiman Jumalan lapsiksi tulla. Nyt on muutampi lapsi niin ylpeä, että hän sanoo murheelliselle vanhimmalle: “Älä pidä minusta vaaria, itse minä vastaan.” Muutampi lupaa parannuksen tehdä ja siveästi elää. Kolmas uskoo vaan, että kaikki ovat anteeksi annetut, vaikka ei katumuksesta ole tietoa. Neljäs pakenee.

Kuinkas nyt vanhin saattaa niitten kanssa sovitetuksi tulla, koska ensimmäinen on paatunut, toinen on oman parannuksen tiellä, kolmas on armonvaras ja neljäs on epäuskon vanki? Ei niistä yksikään saata Jumalan kanssa sovitetuksi tulla. Ensimmäinen sanoo murheelliselle vanhimmalle “Älä pidä minusta vaaria, en ole sinun vastaukses päällä.” Mitäs semmoinen sana vaikuttaa vanhimman sydämessä? Semmoinen sana vaikuttaa niin paljon, että kaikki rakkaus loppuu. Niin kuin semmoinen sana lapsen suusta on paatumuksen merkki, niin se vaikuttaa kylmyyden vanhimman sydämessä. Ei mahdu enää semmoinen lapsi vanhimman sydämeen.

Toinen lupaa parannuksen tehdä ja siveästi elää. Tämä lupaus on itsestänsä hyvä. Mutta eipä voi moni uskoa, että tämä parannuksen lupaus tulee täytetyksi, sillä omalla parannuksella ei pääse kukaan taivaan valtakuntaan. Moni on tosin omalla parannuksella vuovannut, mutta ei ole päässyt.

Kolmas tunnustaa syntinsä, mutta ei niin, että hän saattaa sanoa, minkä kaltaisia syntiä hän erinomattain olisi tehnyt, sillä kunnia estää häntä tunnustamasta joitakuita erinomaisia syntejä. Ja vaikka ei ole minkään kaltaista katumuksen merkkiä, omistaa hän kuitenkin armolupauksia ja uskoo vahvasti, että Jumala on antanut hänelle kaikki synnit anteeksi. Semmoinen armonvaras ei tule koskaan taivaan valtakuntaan, sillä hän tekee vielä syntiä armon päälle ja uskoo vahvasti, että Jumala on hänelle armollinen, vaikka hän vielä vihaa kristityitä ja kiertelee niitä.

Muutamain kuollut usko on niin vahva, ettei itse kuolemakaan jaksa sitä särkeä. Kuitenkin on se meidän tuntomme jälkeen mahdotoin uskoa, että semmoiset armonvarkaat tulevat taivaan valtakuntaan. Ja se on tosin työläs sanoa, kumpi heistä joutuu kattilaan ja kumpiko joutuu seisomaan kannen päälle, omanparannuksen tekijäkö vai armonvaras. Sillä oman parannuksen tekijä näkee paljon vikoja, ei ainoastaan armonvarkaan elämässä, mutta myöskin oikean kristityn elämässä, ja sen tähden on oman parannuksen tekijä Jumalan lasten päällekantaja yötä ja päivää.

Mutta neljäs pakenee Jumalan silmäin edestä, eikä tohdi ollenkaan tulla vanhimman silmäin eteen. Tämä onnetoin raukka on yksi epäuskon vanki, joka taistelee oman parannuksen kanssa. Hän on se tuhlaajapoika, joka ei viitsi tulla Isänsä tykö, vaikka hän on niin köyhäksi tullut, ettei hän tule millään tavalla aikaan ominensa. Ei hän viitsi tulla Isän tykö, koska hän on tuhlannut sen kalliin tavaran ja omaisuuden, jonka hän on saanut Isältänsä. Hän menee siis yhden kauppamiehen tykö siinä maakunnassa ja luulee tienaavansa ruokaa sillä, että hän paimentaa sikoja. Mutta ei kukaan anna. Se porvari, jota hän palvelee, on niin ahne, ettei hän raski antaa tuhlaajapojalle siitä ravasta, jota siat syövät. Tämä porvari ei ole muu kuin omavanhurskaus, joka heränneitä vaivaa ja vielä armoitettujakin kiusaa. Omavanhurskaus panee heränneitä paimentamaan sikoja, koska hän yllyttää palvelusperkeleitä kiusaamaan heitä. Vihan perkele, ahneuden perkele ja huoruuden perkele tulevat niin kuin hengelliset siat heränneitä kiusaamaan, ja epäuskon vangit tuntevat niitä voimallisia kiusauksia ja taistelevat niitten hengellisten sikain kanssa ja luulevat, että nämät pahat ajatukset, halut ja himot estävät heitä menemästä taivaallisen vanhimman tykö.

Mutta itse pääperkele, se musta omavanhurskaus, muuttaa itsensä valkeuden enkeliksi heränneitten tunnossa ja saarnaa siellä niin kuin yksi totuuden tunnustaja: “Sinä olet niin suuri syntinen. Kuinka sinä saatat semmoisena tulla Isän tykö? Sinä olet huora ja varas. Kuinka sinä saatat semmoisena mennä Jeesuksen tykö? Sinulla on niin paljon pahoja himoja ja haluja. Kuinka sinä saatat uskoa Jeesuksen päälle? Sinulla on niin paljon pahoja ajatuksia. Kuinka sinä semmoisessa tilassa saatat kelvata Jumalalle?” Näitä ja muita sen kaltaisia epäilyksen ajatuksia lykkää omavanhurskaus mieleen. Ja viimein sanoo hän: “Ei sinulla ole oikea katumus. Kuinka sinä saatat tulla armoon ylös otetuksi?”

Mutta meidän toivomme on, että tuhlaajapoika viimein väsyy palvelemasta omanvanhurskauden kauppamiestä, perkelettä. Meidän toivomme on, että hän nousee viimein ylös viheliäisyydestänsä ja menee Isänsä tykö traasuperkeleenä. Sillä jollei tämä tuhlaajapoika mene Isänsä tykö traasuperkeleenä, niin hän hukkuu yhtenä sikain kanssa porvarin talossa.

Jumala on nyt ottanut lapsekseen tämän tuhlaajapojan, mutta vielä on muita sen kaltaisia, jotka tuhlaajapojan jälkiä seuraavat ja nääntyvät omanvanhurskauden palveluksessa. Nouskaat ylös, kaikki omanvanhurskauden palvelijat. Nouskaat ylös ja menkäät Isän tykö. Hän on jo kauvan aikaa odottanut teitä. Hän on kauvan aikaa ollut murheessa, epäilyksessä ja suuressa ahdistuksessa niiden tähden, jotka pakenevat niin kauvas isän talosta, ettei silmä enää näe heidän surkeuttansa, eikä korva enää kuule heidän huokauksiansa.

Taivaallinen vanhin etsii ja hakee niitä kadonneita lampaita. Ja se suuri Israelin Paimen vaeltaa niitä raskaita ja vaivalloisia askeleita huutaen korkealla äänellä Israelin vuorilla, Punaisen meren rannalla ja Jordanin virran tykönä. Kadonneet lampaat! Kuulkaat Paimenen ääntä ja palatkaat Hänen tykönsä! Hän tahtoo kantaa teitä laumansa tykö ja viepi teitä parhaalle laitumelle ja elävän vesilähteen tykö. Silloin hyppäävät Jesuksen karitsat niin kuin peurat, ja ovat ihanat ja kauniit. Aamen.