Puhtaat Saarnat 1, numero 124.

3. RUKOUSPÄIVÄNÄ 1857, PÄIVÄSAARNA, SUOMENNOS.

Kolmannen rukouspäivän aamusaarnan teksti, 1857, löytyy kirjoitettuna kuningas Daavidin 103. psalmissa ja 17. värssyssä, jossa sanat kuuluvat näin: “Mutta Herran armo pysyy ijankaikkisesta ijankaikkiseen, hänen pelkääväistensä päälle, ja hänen vanhurskautensa lasten lapsiin. Niille, jotka hänen liittonsa pitävät.

Tämän luetun pyhän tekstimme johdosta pitää meidän lyhyesti miettiä, missä sielun tilassa ihminen voi tuntea, että Jumala on armollinen.

1. Jumala on armollinen niitä kohtaan, jotka häntä pelkäävät.

2. Jumala on armollinen niitä kohtaan, jotka pitävät hänen liittonsa.

Kun kuningas Daavid veisasi sen psalmin, josta päivän teksti on otettu, tuntuu hänellä olleen Jumalan armon tunteminen. Mutta sitä tunnettavaa armoa hänellä ei ollut aina sydämessään, sillä hän oli ajoittain surullinen, ajoittain hän oli syvässä murheessa, ajoittain hän vaikeroi pitkään omantunnon vaivassa. Mutta koska se murhe, joka on Jumalan mielen jälkeen, vaikuttaa parannuksen autuudeksi, niin on myös tämä murhe vaikutus Jumalan ennättäväisestä armosta, niin kuin myös omantunnon vaiva on Pyhän Hengen vaikuttama synnin surun korkeampi aste.

Mutta juuri semmoisia muutoksia kristityn tunteissa maailma kutsuu hulluudeksi. Kun ihmisellä on murhe, joka on Jumalan mielen jälkeen, silloin sanoo maailma: “Hän mietiskelee.” Kun ihminen on omantunnon vaivassa, silloin sanoo maailma: “Hän on pahojen henkien riivaama.” Kun katuvainen syntinen lyö rintoihinsa ja huokaa niin kuin katuvainen publikaani, silloin sanoo maailma: “Nämä teeskentelijät huokaavat niin kuin luontokappaleet.” Perkele ja hänen liittolaisensa eivät voi kärsiä publikaanien ja syntisten huokaamista. Sen tähden tuli myös David vihollistensa ylenkatsomaksi ja vihaamaksi, koska hän väsyi huokaamisesta, kun hän oli synnin murheessa. Opetuslapset itkivät ja valittivat Vapahtajan kuoleman jälkeen, mutta maailma iloitsi. Luther oli peloissaan ja mietiskeli kauvan ennen kuin sai tuntea, että Jumala on armollinen.

Mutta juuri semmoiset ihmiset ne ovat, jotka saavat tuntea armon sydämessään, nimittäin David, joka huokasi ja oli omantunnon vaivassa, opetuslapset, jotka itkivät ja valittivat, ja Luther, joka mietiskeli. Kaikki tämmöiset, joita maailma on pitänyt hulluina, mielipuolina, haaveilijoina ja villihenkinä, on Jumala valinnut, ja he ovat saaneet tuntea sydämessään armon makeutta. Mutta mitä ne muut tuntevat, jotka eivät tarvitse mitään parannusta? Mitä kristillisyyden viholliset tuntevat? He tuntevat surua, kun he menettävät eläimiänsä. Mutta muutoin he iloitsevat, kun kristitty joutuu lankeamaan.

Tämä on Vapahtajan omien sanojen mukaan: “Teidän pitää itkemän ja parkuman, mutta maailma iloitsee.” Nimittäin Vapahtajan kuolemasta iloitsee maailma. Tämä on yksi opetuslasten tuntomerkki, että he itkevät ja valittavat Vapahtajan kuolemaa. Kun he tuntevat sydämessään, että Vapahtaja on kuollut, silloin opetuslapset itkevät ja valittavat. Mutta maailma on oikein iloinen Vapahtajan kuolemasta. Maailma iloitsee myös kristillisyyden rappeutumisesta, mikä merkitsee, että Kristus on kuollut kristittyjen sydämissä. Kun ihminen tulee penseäksi ja välinpitämättömäksi kristillisyydessään, se on silloin merkki siitä, että Kristus on kuollut ja haudattu kuolleen uskon hautaan.

Ensimmäinen hengellisen elämän merkki alkaa heräyksellä, katumuksella ja synnin murheella, ja sen mukana seuraa tuntuva Jumalan pelko. Sillä suruton joukko ei pelkää Jumalaa eikä perkelettä. Luther tunsi suuren pelon Jumalan vihaa kohtaan, kun hän oli heräyksessä. Hän tunsi vieläpä, että hän vihasi Jumalan ankaraa vanhurskautta. Mutta kuinka moni nyt pelkää Jumalan vihaa? Jos suruton joukko pelkäisi Jumalan vihaa, niin se alkaisi elää kokonaan toisella tavalla. Kapakoitsija kaataisi silloin paloviinansa maahan, juomari sylkäisisi lasiin, huora kätkisi tai myisi koreutensa, varas kantaisi takaisin kaiken varastetun tavaran, kiroilija alkaisi pitää rukouksia, kortin lyöjä polttaisi pelikorttinsa. Mutta nyt ei näytä siltä, että suruton joukko enää välittäisi Jumalasta tai iankaikkisuudesta, vaikka Jumala rankaisee nälällä ja kalliilla ajalla, ei tunnu olevan monta, jotka ajattelee entistä elämäänsä, kuinka korvaamaton armonaika on käytetty väärin ja hukattu juopottelemisessa, haureudessa, turhuudessa ja ylpeydessä ja synnillisissä ajankuluissa, kaikkinaisessa turhan puhumisessa ja juttelemisessa.

Nyt kuuluu päivän tekstissä, että Herra on armollinen niitä kohtaan, jotka häntä pelkäävät. Siis hän ei voi olla armollinen niille, jotka vihaavat häntä ja joilla ei ole yhtään pelkoa Jumalaa eikä perkelettä kohtaan, ei kuolemaa eikä tuomiota kohtaan. Herran pelko oli siis ensimmäinen, jonka David asettaa niin kuin ehdoksi Jumalan armon saavuttamiseksi, sillä David tunsi suuren Jumalan pelon, kun hän oli tehnyt syntiä ja oli tehnyt pahoin. Ja tämä Jumalan pelko on aina yksi merkki parempaan, vaikkakaan paljas pelko ei ole tämän totisen kristillisyyden olemus.

Mutta Davidin ja Lutheruksen koettelemukset osoittavat, että Jumalan vihan pelko on aina parempi kuin se, ettei ole mitään pelkoa. Se, joka on totisesti herännyt synnin unesta, ei voi välttää tätä pelkoa, vaikka pelko pelkästään ei olekaan totisen kristillisyyden olemus, mutta se valmistaa ihmisen sydämen vastaan ottamaan armon. Jumalan vihan pelko tekee ihmisen hätääntyneeksi, halukkaaksi etsimään sovintoa Jumalan kanssa. Mutta se, jolla ei ole mitään pelkoa, hän ei välitä sovinnosta. Hän ei usko, että Jumala saattaa suuttua eli vihastua. Ja usein on niin, että se, joka sylkee Luojaansa päin naamaa, hän kuvittelee olevansa Jumalan paras ystävä.

Luther tunsi vihollisuutensa Jumalaa kohtaan, ja myös Paavali sai tuntea jälkeen, että hän oli ollut Jumalan vihollinen, kun hän vainosi kristityitä. Mutta suruton joukko ei tiedä milloinkaan olleensa Jumalan vihollinen. Se näkyy Vapahtajan sanoista: “Ne, jotka tappavat Kristuksen opetuslapsia, luulevat tekevänsä siinä Jumalalle palveluksen.” Niin paljon on perkele sokaissut uskottomien mielet, että he luulevat olevansa Jumalan parhaat ystävät, kun he tappavat Kristuksen opetuslapsia. Ja tämän maailman jumala palkitsee kyllä heidät toisessa maailmassa, elleivät he näe sokeuttaan niin kuin Paavali.

2. Jumala on luvannut armonsa niille, jotka pitävät hänen liittonsa. Jumala teki liiton Noan kanssa ja hänen jälkeläistensä kanssa, mutta he eivät pitäneet liittoa. Sillä Noan kuoleman jälkeen tuli heistä kaikista pakanoita. Sen jälkeen teki Jumala liiton Aabrahamin ja hänen jälkeläistensä kanssa, mutta he eivät pitäneet liittoa. Sen tähden tuli heistä orjia Egyptin maassa. Jumala halusi myös tehdä liiton Moseksen kanssa, koska Israelin lapset eivät pitäneet liittoa. Mutta Moses rukoili Israelin lasten edestä, ettei Herra hävittäisi heitä. Se näkyi selvästi, ettei Jumala ollut armollinen niitä kohtaan, jotka alituiseen rikkoivat liiton, sillä Jumala tahtoi totisesti hävittää kansan, mutta hän antoi Mooseksen esirukouksen kelvata. Lopulta Jumala teki uuden liiton kristittyjen kanssa, mutta myös kristityillä on vaikea työ ja kova kamppaus ja sota perkeleen, maailman ja oman lihansa kanssa ennen kuin he saattavat pitää liiton.

Te olette kaikki kastetut Kristukseen, se tahtoo sanoa, te olette kaikki luvanneet palvella Jumalaa ajatuksilla, sanoilla ja töillä. Vanhat ovat luvanneet luopua perkeleestä ja kaikesta hänen olemuksestaan. Nuoret ovat luvanneet rakastaa Jumalaa kaikesta sydämestä, kaikesta sielusta ja kaikesta mielestä. Mutta ei yksi eikä toinen ole saattanut pitää tekemäänsä liittoa. Se, joka on luopunut perkeleestä, hän on palvellut perkelettä juoppoudella, juopumuksella, haureudella, kirouksilla, ylpeydellä, koreudella ja turhamaisella elämällä. Ja se, joka on luvannut rakastaa Jumalaa yli kaiken, hän on rakastanut maailmaa ja omaa lihaansa. Useimmat ovat näön vuoksi uudistaneet kasteen liittonsa suulla, mutta ei sydämellä.

Nyt on kuitenkin Jumala pannut sen ehdoksi laupeudelleen, että hän on armollinen niitä kohtaan, jotka pitävät hänen liittonsa. Niin muodoin hän ei voi olla armollinen liiton rikkojia kohtaan, pilkkaajia kohtaan, jotka niin häpeällisesti ovat rikkoneet hänen liittonsa, eivätkä ollenkaan ajattele uudistaa tätä liittoa totisen kääntymyksen ja parannuksen kautta. Ainoastaan totisesti katuvaisten ja särjettyjen sydämien kanssa saattaa Jumala uudistaa armonsa liiton. Kuinka silloin suruton joukko voi turvata armon päälle, koska he eivät koskaan tosissaan etsi mitään armoa.

Moni perustaa nykyaikana armon toivonsa tulevaiseen parannukseen. He rakentavat autuudentoivonsa siihen parannukseen, jonka he uskovat voivansa ennättää tehdä, kun kuolema tulee. Mutta semmoinen toivo on Jumalan pitkämielisyyden väärinkäyttöä. Mutta kokemus osoittaa, että se parannus, joka tehdään kuolinvuoteella, on usein mahdoton, sillä kuolevaisella syntisellä ei ole mitään voimaa rukoilla, ei mitään voimaa kolkuttaa armon oven päälle, jonka hän silloin huomaa suljetuksi, koska hän ei terveytensä päivinä koskaan ole ajatellut kuolinkamppailuaan. Hän on aina ollut pelkäämättä kuolemaa, niin kuin mitään kuolemaa ei olisikaan. Hän ei ole koskaan huoannut Jumalan tykö ja rukoillut niin kuin Bileam: “Minun sieluni kuolkoon vanhurskasten kuolemalla.” Vaikka Bileam oli väärä profeetta, ei hän voinut kauhistumatta ajatella jumalattoman kuolemaa; sen tähden halusi hän mieluummin puhua totuuden, toivoa itselleen vanhurskaan kuolemaa, kuin vastoin Herran uhkauksia valehdella pakanalliselle kuninkaalle Balakille ja kuolla jumalattomana.

Yksi osa perustaa tulevaisuuden toivonsa perkeleelliseen uskomukseen, että kaikki niin kutsutut kristityt ovat haaveilijat ja villihenget. Tämä suruttomien autuudenperustus on kurjin kaikista perustuksista, sillä jos oletamme, että kaikkien pakanoitten on mentävä helvettiin sen tähden, että he eivät ole kastetut eikä myös kristityt, emme voi sen tähden rakentaa autuuttamme pakanoitten kadotukseen; vaan päin vastoin, sen pitää olla suuremmassa vastuussa, joka on paremmin opetettu kristillisyyden pääkappaleissa. Sillä se palvelija, joka tietää Herransa tahdon ja ei tee sen mukaan, hän on kaksin verroin lyömisen arvoinen.

Jos uskotte, että ne, jotka kutsuvat itsensä kristityiksi, ovat haaveilijat ja villihenget, silloin teidän täytyy, jotka uskotte tietävänne oikean tien, opettaa heitä ja todistaa puhtaalla, selvällä Jumalan sanalla, että kristityt ovat valinneet väärän tien.

Mutta se, joka juo, kiroaa ja tappelee ja tekee huorin, ei ole koskaan avannut suutansa opettaakseen muita. Ja se, joka tahtoo olla maailman kaltainen kaikessa elämässään ja olemuksessaan, ei ole halukas puhumaan toisille oikeasta tiestä elämään. Ja niin muodoin saavat kristityt olla rauhassa maailman joukon puolesta, jos he antavat sen sokean maailman joukon mennä synnissä helvettiin.

Päivän tekstissä asettaa Daavid kaksi ehtoa Jumalan armon saamiseksi. Hän lupaa armon niille, jotka häntä pelkäävät. Nimittäin semmoisella pelolla, joka Daavidilla oli Jumalaa kohtaan, nimittäin Jumalan ankaran vanhurskauden pelko. Myös Lutherilla oli suuri pelko Jumalan vihaa kohtaan, josta puhutaan pyhässä Raamatussa. Mutta semmoista Jumalan vihan pelkoa ei tunne yksikään, joka elää suruttomuudessa. Suruton joukko ei pelkää ketään, ei Jumalaa eikä perkelettä. Mutta jokaisella heränneellä ihmisellä on suuri pelko Jumalan ankaraa vanhurskautta kohtaan, sillä pelko on ensimmäinen tunne, joka herää heti kun syntinen herää synnin unesta. Luther oli herännyt ja sen tähden hän pelkäsi Jumalan vihaa, ja tämän pelon alla [hän] tunsi myös vihaa [Jumalaa] kohtaan. Hän tunsi vihollisuutensa Jumalaa kohtaan. Tämä on muuta kuin suruttoman joukon luuloteltu rakkaus Jumalaa kohtaan.

Moni luulottelee nykyaikana, että hän rakastaa Jumalaa, ja eräs korkeasti oppinut teologian tohtori on kirjoittanut, ettei yksikään ihminen saata vihata Jumalaa. Mutta Luther tunsi vihansa Jumalaa kohtaan, ja tämä viha on jokaisen tunnettava, joka oikein herää. Pelon Jumalan vihaa kohtaan saattoi Luther tuntea samalla kerralla kuin hän tunsi vihan, sillä pelko ja viha voivat hyvin olla molemmat yhtä aikaa yhdessä ja samassa sydämessä. Mutta se sokea joukko ei tunne pelkoa eikä vihaa, sillä hengellisesti sokea ihminen kuvittelee olevansa Jumalan paras ystävä, kun hän on Jumalan pahin vihollinen. Mutta juuri sen tähden, että Daavid ja Luther ja Paavali tunsivat vihollisuutensa Jumalaa kohtaan, juuri sentähden saattoivat he myös pelätä Jumalan vihaa, ja tämä pelko ajoi heidät, pakotti heidät etsimän sovintoa Jumalan kanssa. Jos ei tätä pelkoa olisi ollut, niin he olisivat kuvitelleet, ettei Jumalalla ole mitään vihaa, niin kuin tämän ajan oppineimmat miehet väittävät. Ja siinä juuri piilee perkeleen viekkaus, että hän saattaa uskottaa oppineimmalle miehelle, ettei Jumalalla ole mitään vihaa, ja ihmisen ei niin muodoin tarvitse pelätä Jumalan vihaa. Mutta tämä sotii aivan Daavidin, Paavalin ja Lutherin koettelemusta vastaan, joka sopii yhteen pyhän Raamatun kanssa.

Toinen kohta päivän tekstissä käsittelee Jumalan armoa niille, jotka pitävät hänen liittonsa. Ja siitä seuraa, että Jumalan armo ei kuulu liiton rikkojille ennen kuin he sydämessään uudistavat liiton. Tämän kasteen liiton uudistamisen pitää tapahtua totisen katumuksen, parannuksen, uskon, uuden syntymisen, sovinnon kautta Jumalan kanssa, semmoisen sovinnon kautta, joka on tunnettava sydämessä, niin että ihmisen tulee tietää päivä, aika ja hetki, jolloin hän on sovitettu Jumalan kanssa. Tämän tiesivät Paavali, Pietari ja Luther, mutta suruton ihminen hapuilee aivan pimeydessä ja tietämättömyydessä tästä asiasta. Sillä yksi osa ajattelee, että he ovat uudestisyntyneet jo kasteessa, toiset ajattelevat kuin Nikodemus, että vanha ihminen ei voi uudestisyntyä. Tosin kuitenkin käsikirjan mukaan pitää rippilasten uudistaa kasteenliittonsa. Mutta kuinkapa saattavat suruttomat uudistaa liittonsa muulla tavalla kuin uudella valheella, jonka he puhuvat alttaripöydän ääressä. Ja sen tähden [eivät] he välitä liitosta, vaan polkevat Jumalan liiton jalkainsa alle. Vasta kuoleman hetkellä he tuntevat, mihin matka on, mutta silloin on liian myöhäinen. Aamen.