Puhtaat Saarnat 1, numero 125.

3. RUKOUSPÄIVÄNÄ 1858, PÄIVÄSAARNA.

Apostoli Paavali kirjoittaa, että Aabrahamilla oli kaksi poikaa, toinen jalkavaimosta ja toinen vapaasta, mutta niin kuin silloin se, joka lihan jälkeen syntynyt oli, vainosi sitä, joka hengen jälkeen syntynyt oli, niin se vielä nytkin tapahtuu.

Me kuulemme näistä Paavalin sanoista, että se, kuin lihan jälkeen syntynyt oli, vainois sitä, kuin hengen jälkeen syntynyt oli, niin se vielä nytkin tapahtuu. Vaikka moni surutoin saattaa sanoa, että Saara teki syntiä siinä, kuin hän ensinnä käski miehensä huoraamaan jalkavaimon kanssa, ja koska Saara itse sai pojan, rupeis hän Aabrahamin jalkapoikaa vihaamaan ja sanoi Aabrahamille: “Aja pois jalkavaimo poikinensa, sillä ei hänen pidä vapaan kanssa perimän.”

Mutta koska Jumala käski vaimoansa kuunnella, niin ei taida suruttomat tohtia sanoa, että Jumala myös teki väärin, joka käski Aabrahamin ajaa pois jalkavaimonsa. Sillä Jumala näki, että jalkavaimon poika oli yksi suuri narri, joka olis kyllä Saaran poikaa yllyttänyt kaikkeen pahuuteen, jos hän olis saanut olla samassa talossa. Mutta jalkapoika kyllä soimaa niitä, jotka hänen pois ajoit, että hän on vainottu. Hän, joka lihan jälkeen oli syntynyt, hän on muka vainottu kristityiltä. Aabrahami on Vanhan Testamentin paras kristitty, kuinka hän saattais ensinnä tehdä jalkalapsen piialle ja sitte ajaa hänen pois talosta, jonka kautta poika kohta [= melkein] kuoli janoon.

Jos se olis tapahtunut näinä aikoina, niin olisit kaikki suruttomat tuominneet Aabrahamin ja hänen vaimonsa helvettiin, joka niin suuren vääryyden teki. Mutta me näemme, että Jumala välistä puolustaa semmoisia syntiä, joita luonnollinen järki katsoo synniksi, ja taas semmoisia syntiä Jumala hirmuisesti tuomitsee, jota luonnollinen järki pitää luvallisena, esimerkiksi Davidin kansanlukeminen. Muut kuninkaat aina lukevat kansaa, mutta Davidille se luettiin ylpeydeksi, että hän antoi lukea kansan.

Ja se vainoaminen uskon tähden on aina ollut yksi omantunnon vaatimus papille ja mailman herroille ja yhteinen kansa on myös siihen suostunut. He luulit ja luulevat vielä nytkin tekevänsä Jumalalle palveluksen, koska he Jesuksen opetuslapsia tappavat. Siinä vasta havaitaan, kuinka vihollinen on kääntänyt heidän silmänsä nurin ja kuinka hirmuinen viha vihollisen joukolla on. Mutta ei ne pidä sitä syntinä, vaan he pitävät sen oikiana niin kuin Jumala itse olis käskenyt. Siinä vasta ilmestyy perkeleen valta maan päällä.

Mutta kyllä sen tähden suruttomat sanovat, että kristityt vainoovat heitä. Kukas nyt on suruttomia vainoomassa? Paavali sanoo, että se kuin lihan jälkeen syntynyt oli, vainois sitä, kuin hengen jälkeen syntynyt oli. Ja niin se vielä nytkin tapahtuu, sanoo Paavali. Arvaavatkos nyt suruttomat, kumpiko lihan jälkeen syntynyt on, jalkavaimon poika eli vapaan poika? Minä luulen, että suruttomat täytyvät tunnustaa, ettei he ole koskaan hengen jälkeen syntyneet. Ja niin muodoin suruttomat ovat kristittyin vainoojat, mutta ei kristityt ole suruttomain vainoojat. Mutta suruttomat ovat aina katsoneet kristityitä pahimmaksi viholliseksi, niin kuin Ahab sanoi profeetalle Elialle: “Viholliseksikos minua olet löytänyt?” Niin sanovat kaikki, jotka vihaa kantavat kristityille, net on enkelit. Se sana merkitsee, mitä suruttomat ajattelevat kristityistä.

Mutta kristityillä on se toivo, että kristittyin vainoojat saavat kerran nähdä, ketä he pistäneet ovat. Niin kuin Salomo todistaa, että jumalattomat täytyvät tyhmistyä ja tuomita itsensä, koska he näkevät vanhurskaan kuolevan rohkeudella ja suurella uskalluksella, silloin täytyvät jumalattomat tunnustaa: “Tämä on se, jonka me pidimme pilkkana ja naurun sananlaskuna. Kuinka hän nyt on Jumalan lasten sekaan luettu.” Suruttomat täytyvät tunnustaa, koska kuolema tulee heidän päällensä: “Me olemma vääriä ja vahingollisia retkiä seuranneet ja vanhurskauden aurinko ei ole meille koskaan koittanut.” Tälläkin ajalla täytyvät suruttomat ja poislangenneet tunnustaa kuolinvuoteella: “Me olemma huonolla tiellä. Ei Jumala kuule meidän rukouksiamme, ja nyt on hiljainen.”

Minkä tähden ovat siis suruttomat niin rohkiat pilkkaamaan totuutta ja vastustamaan kristityitä, vaikka he semmoisia kauhistavaisia ja vereksiä esimerkkiä ovat nähneet? Sen tähden ilmanki pilkkaavat, vihaavat ja vastustavat kristityitä, että synnin mitta täytettäisiin, että suuremman tuomion saisit. Mutta meillä on se toivo ja uskallus Jumalaan, että kristityt vielä jaksavat kärsiä, sotia ja kilvoitella vähän aikaa heidän kalliimmassa uskossansa, siihen asti, että veljesten luku täytetään, joidenka autuuden perimän pitää. Se suuri sotasankari, joka on voittanut, sotii kristittyin puolesta, hän vahvistaa heikkomielisten uskon, hän vahvistaa nääntyneet polvet ja ylöspitää väsyneet kädet, että he jaksavat huutaa taivaaseen siinä suuressa sodassa ja kilvoituksessa. Kuule sinä suuri sota sankari murheellisten ja raskautettuin huokaus. Isä meidän, joka olet taivaissa jne.

Efesiläiskirje 2: 14-15.

Korkean messun teksti kolmantena rukouspäivänä löytyy kirjoitettuna Paavalin lähetyskirjassa efesiläisten tykö, toisessa luvussa, 14. ja 15.värssyssä ja kuuluvat sanat näin: “Sillä Hän on meidän rauhamme, joka molemmista on yhden tehnyt, ja vaiheaidan särkenyt, että Hän lihansa kautta vihan otti pois. Nimittäin lain, joka käskyihin päätetty oli, että Hän kahdesta yhden uuden ihmisen lois, itse Hänessänsä, ja tekis rauhan.”

Jos tämä teksti on työläs ymmärtää kristityille, niin se taitaa olla vielä pahempi ymmärtää suruttomille. Sillä tässä puhuu apostoli kahdesta, joka yhdeksi on luotu. Ja mitkäs kaksi ne siis ovat, jotka yhdeksi tulevat Kristuksen lihan kautta? Ja lihansa kautta hän kahdesta yhden uuden ihmisen loi. Raamatun selittäjät sanovat, että Efeson seurakunnassa oli kahdenlaisia kristityitä, nimittäin juudalaiset kristityt ja pakanakristityt, eli semmoiset, jotka juudalaisen uskossa olit ennen olleet ja myös semmoiset, jotka olit pakanat ennen olleet, ja ne teit kaksi eriseuraa. Ne juudalaiset, jotka olit kristityksi tulleet, tahdoit Moseksen lain jälkeen elää, myös niissä ulkonaisissa asetuksissa, niin kuin esimerkiksi ruuan eroituksessa, koska he sanoit, ettei kaikkinainen ruoka ole sovelias syödä. Mutta ne kristityt, jotka olit pakanallisuudesta kääntyneet kristinuskoon, ei ymmärtäneet eroittaa ruokaa, vaan he söit kaikki, mitä he luulit ruuaksi kelpaavan, ja sanoit “kaikki on puhtaille puhtaat”, esimerkiksi hevoisen liha, sian liha ja niin edespäin.

Tämän eripuraisuuden tähden kirjoitti Paavali heille breivin, jossa hän tahtoo osottaa, että juudalaiset ja pakanat ovat Kristuksen lihan kautta, se on, Kristuksen sovintokuoleman kautta, yksi seurakunta, jolla pitäis oleman yksi usko ja yksi tunnustus, ja sen vuoksi, sanoo hän, on Kristus tehnyt rauhan juudalaisten ja pakanain välillä, ettei heidän välillänsä pitäis [vihaa] oleman, jotka ovat yhdessä uskossa. Mutta koska tinkaamisen kautta kristittyin välille usein tulee paha tunto ja viimein viha, niin kirjoittaa Paavali, että Kristus on särkenyt väliaidan juudalaisten ja pakanain välillä, ja ottanut pois vihan, joka ennen oli niiden välillä. Mutta Hän on myös ottanut pois vihan Jumalata kohtaan, nimittäin lain kirouksen, jota ei juudalaiset eikä pakanat tunteneet ennen kuin omatunto heräis. Ja niin muodoin on Jumala molemmista, sekä juudalaisesta että pakanasta, luonut yhden uuden ihmisen, eli sovittanut heitä niin, että vanha viha pitäis nyt loppuman.

Tämä on nyt tekstin selitys. Mutta mitäs nyt suruttomat saavat siitä tekstistä? Jos he tutkisit kuinka tekstin sanoja, ei suruttomat saa hänestä mitään ylösrakennusta. Jos kristityt silloin ovat sopimattomat olleet uskon ja omantunnon asioissa, niin saavat suruttomat siitä sen käsityksen, ettei sen aikaiset kristityt ole sen paremmat olleet kuin tämän aikaiset. Lain kirousta ei ole suruttomat tunteneet. Mitä siis Paavali kirjoittaa siitä vihasta, jonka Kristus on ottanut pois, nimittäin kristittyin tunnosta, siitä suruttomat ei ymmärrä mitään. Ja kun Paavali puhuu tuosta väliaidasta, jonka Kristus on purkanut, saattavat suruttomat kysyä, mikä väliaita se on ollut.

Mutta jos suruttomat nyt tunnustaisit sokeutensa, ettei he ymmärrä eikä käsitä semmoisia paikkoja, jotka oikiaan kristillisyyteen kuuluvat, niin se tunnustus olis heille ylösrakennukseksi. Mutta se, että he sanovat näkevänsä, se on yksi suuri ylpeyden synti, joka pysyy heissä niin kauvan kuin he elävät. Paavali kirjoittaa heistä, että Moseksen esirippu eli esivaate pysyy pois ottamatta niin kauvan kuin Vanhaa Testamenttia luetaan. Ja tämä Moseksen peite taitaa olla yksi väliaita, joka estää heitä ymmärtämästä Jumalan lain. Ja me tiedämme, että joka ei ole tuntenut lain kirousta, ei hän saata tuta evankeliumista iloa.

Niin muodoin menee nyt tämä aika hukkaan, mitä suruttomat ovat rukouspäivän tähden summanneet, koska vielä semmoiset Raamatun paikat otetaan rukouspäivän tekstiksi, jota surutoin kansa ei ymmärrä, vaikka selitetään. Parempi ylösrakennus olis tainnut olla rukouspäivän tekstistä suruttomille, jos he olisit juoneet pirun paskaa, jonka iloiset vaikutukset tuntuvat sieluun asti. Se vasta on ilojuoma janoovaisille ja lääkitys sydämen haavoille. Ja vielä jos he kokoontuisit palloa lyömään eli korttia lyömään rukouspäivänä, siitä tulis parempi sielun ylösrakennus kuin tämän rukouspäivän tekstistä. Sitte he saattaisit sanoa: “Emme ole rukouspäivää turhaan kuluttaneet.”

Ja koska suruttomilla on niin tarkka silmä näkemään kristittyin vikoja, niin täytyy meidän katsoa perään, kuinka suruttomat elävät. Sillä suruttomat ja armonvarkaat ovat nyt alkaneet kristityitä paiskaamaan [helvetin kattilaan] ja itse seisovat kannen päällä. Kukas tiesi, kuinka kauvan jalat tarkenevat. Kristityille tulee kuitenkin se ylösrakennus tämän rukouspäivän tekstistä, että he saattaisit varoittaa itsensä ylön paljon tinkaamasta keskenänsä semmoisista asioista, jotka ei kuulu autuuden perustukseen, vaikka se kuuluu muutoin ulkonaiseen järjestykseen.

Koska tämän aikaiset kristityt kuulevat, että kristityt Efeson seurakunnassa tinkaisit Moseksen lain ulkonaisista asetuksista, joka ei ollut kristityille ylösrakentavainen, ottaisit kristityt siitä vaarin, että he saattaisit paremmin välttää keskinäisen riidan, jonka kautta pakanain sielut tulevat halvaksi. Riita on ollut opetuslasten välillä läpi matkan, mutta se keskinäinen riita ei ole kristityille eikä pakanoille ollut ylösrakennukseksi. Meidän toivomme on, että kristityt välttäisit sen kaltaisia riidan aineita, joista ei tule kristillisyydelle ylösrakennus. Mutta paremmin tutkisit Jumalan sanan jälkeen eteen tulevaisia asioita, joita yksi ymmärtää erilaihin kuin toinen, hyvin tieten, että Kristus on ottanut pois vihan kristittyin väliltä.

Mutta suruttomat vihaavat kristityitä, sillä Jumala on jo varsin synnin lankeemuksen jälkeen siitä puhunut, koska Hän sanoi: “Minä panen vihan vaimon siemenen ja käärmeen siemenen välille.” Tämä käärmeen siemenen viha näkyy olevan aina niin kauvan kuin käärmeen siemenet löytyvät maan päällä. Mutta Kristus on ottanut pois vihan ja lainkirouksen kristittyin tunnosta, ja tehnyt rauhan. Tämän rauhan, joka pitää oleman kristittyin välillä, saavat kristityt nautita myös ulkonaisesti, koska he lakkaavat tinkaamasta semmoisista asioista, jotka ei kuulu autuuden järjestykseen.

Meidän toivomme on, että kristityt ahkeroitsevat sen rauhan perään, jonka Jesus antoi opetuslapsillensa, koska Hän sanoi: “Rauhan minä teille annan. En minä anna niin kuin maailma antaa.” Maailma antaa orjillensa väärän rauhan, joka nukuttaa heidän tuntoansa, ja silloin he saarnaavat rauha, kussa ei rauhaa ole. Jesus sanoo myös opetuslapsillensa: “Maailmassa on teillä tuska.” Ei kristityillä ole yhtään rauhaa maailmassa, vaan tuska. Ja tämän tuskan tähden, joka heillä maailmassa on, täytyy heidän hakea rauhaa Jumalan ja omantunnon kanssa. Heidän täytyy hakea sen ilon, joka kaiken ymmärryksen ylitse käy. Heidän täytyy pyrkiä niin läpi kaiken tuskan ja vaivan, läpi tulen ja valkian, että he pääsisit nautitsemaan sitä ylönpalttista iloa ja riemua, jota ei silmä nähnyt, ei korva kuullut, eikä kenenkään sydämeen noussut ole, joka on valmistettu niille, jotka täällä Jesuksen nimen tähden vihataan, vainotaan, pilkataan ja häväistään, ja pysyvät vahvana heidän kalliimmassa uskossansa loppuun asti. Siinä on teidän päämaalinne, te harvat ulosvalitut, että te niin jaksaisitte kilvoitella, että te voittaisitte elämän kruunun, ja saisitte syödä elämän puusta, joka on Jumalan paratiisissa. Aamen.