Puhtaat Saarnat 1, numero 126.

3. RUKOUSPÄIVÄNÄ 1859, EHTOOSAARNA.

Jos te minua rakastatte, niin pitäkää minun käskyni. Joh. 14: 15.

Vapahtaja puhuu tässä paikassa rakkaudesta. Ja me emme tiedä, kuinka paljon rakkautta nyt on kristityillä. Ensimmäinen rakkaus on jäähtynyt, ja minä luulen, että kristityt tuntevat itse, että maailman rakkaus kasvaa, mutta Jumalan rakkaus vähenee. Muutamat sanovat, että oma sielu on rakkain. Mutta Jumala tahtoo, että Hänen pitäis olla rakkain, joka ihmisen luonut ja lunastanut on. Ja meidän täytyy tunnustaa, että tässä kristillisyydessä ei ole paljon rakkautta Jumalan tykö, mutta vielä vähemmin on maailman orjilla rakkautta, jotka rakastavat syntiä, perkelettä ja maailmaa koko sydämellä. He rakastavat perkeleitä ja maailmaa.

Valvovaiset kristityt tuntevat, kuinka maailma pakkaa rakkaimmaksi, ja sotivat sitä väärää rakkautta vastaan. Mutta ei tällä maailman ajalla rakasta yksikään Jumalaa niin paljon, kuin Hän vaatii, vaikka tämänaikaiset kuolleen uskon tunnustajat sanovat saattavansa rakastaa Jumalaa, niin kuin Hän vaatii. Valvovaiset kristityt, jotka ovat itsensä tunnossa, he tuntevat, kuinka vähän he saattavat rakastaa Jumalata. Mutta kun syntiinlankeemuksen jälkeen ei kelpaa enää rakkaus autuuden perustukseksi, sillä ihmisen sydän on niin perin turmeltu, ettei kristityt saata rakastaa Jumalaa niin kuin heidän pitäis. Jumala tosin oikeudella vaatii täydellisen rakkauden. Mutta ei ihminen syntiinlankeemuksen jälkeen saata rakastaa Jumalaa niin kuin hänen pitäis, vaikka armonvarkaat luulevat, että he saattavat rakastaa. Mutta armonvarkaat ei ole itsensä tuntemisessa. He ovat itsepetollisuudessa, niin kuin Pietari ennen lankeemustansa.

Kristityt tuntevat, ettei he saata rakastaa Jumalata, niin kuin Jumala vaatii. Jos joskus tuntuu Jumalan rakkaus, niin kuin liekki, joka pian sammuu, ei se ole kuitenkaan pysyväinen. Ja mitä semmoinen ihminen enää tarvitsee Vapahtajaa, joka rakkauden kautta täyttää lain? Koska siis kristityt tuntevat, ettei he rakkauden kautta saata lakia täyttää, niin täytyy heidän uskoa, että Kristus on lain täyttänyt. Heidän täytyy omistaa Kristuksen vanhurskauden ja uskoa, että he tulevat vanhurskaaksi luettaviksi, koska he uskolla omistavat Kristuksen vanhurskauden. Heidän täytyy uskoa, että he ovat Jumalan lapset Kristuksen ansion kautta ja armosta lunastetut synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallan alta.

Paavilaiset rakentavat rakkauden autuuden perustukseksi, ja sanovat, että usko on ilman rakkautta kuollut usko. Jos semmoinen oppi olis oikia oppi, niin lankeisit kaikki kristityt täällä epäilykseen, koska he tuntevat niin vähän rakkautta tykönänsä. Heidän täytyis vajota helvettiin rakkauden puutoksen tähden. Mutta kun meidän opetus-isä Lutherus on eroittanut rakkauden vanhurskauden työstä, ja on opettanut, ettei tarvitse uskovaiset sekoittaa rakkautta uskon kanssa, vaan ainoastansa uskoa, että hän on Kristuksen ansion kautta vanhurskautettu eli vanhurskaaksi tullut. Ei omanvanhurskauden tähden, eikä rakkauden tähden, eikä oman pyhyyden tähden, mutta ainoastansa Kristuksen ansion tähden, ja Jumalan ansaitsemattoman armon tähden paitsi omaa ansiota; niin me pidämme kiinni tästä Lutheruksen opista, samoten, armosta ja Kristuksen ansion tähden tulemme me vanhurskaaksi luetuksi Jumalan edessä, vaikka emme itsestämme vanhurskaat ole, vaan syntiset ja rakkauden puutoksessa. Ei kuitenkaan tule rakkaus pois hyljätyksi pyhittämisessä, vaan ainoastansa vanhurskauttamisessa [johon ei kuulu muuta] kuin paljas armo Jumalan puolesta ja paljas usko ihmisen puolesta.

Te harvat sielut, jotka tunnette rakkauden puutosta. Teidän täytyy kuitenkin kilvoitella teidän kalliimmassa uskossanne, ja tulla Jeesuksen tykö syntisenä, viheliäisenä, murheellisena ja katuvaisena, rakkauden puutoksessa. Jos Jeesus sanoo: Tämä murheellinen sielu rakasti paljon, sen tähden hänelle paljon anteeksi annetaan. Silloin saatte uskoa, että teillä on rakkautta, vaikka itse ette tunne. Kuule nyt Sinä uskon alkaja ja päättäjä, ja armollinen vapahtaja katuvaisten ja alaspainettuin huokaus. Isä meidän jne.

1. Joh. 2: 3.

Kolmannen rukouspäivän teksti löytyy kirjoitettuna 1. Joh. 2: 3, ja kuuluvat sanat näin: “Ja siitä me ymmärrämme, että me Hänen tunnemme, jos me Hänen käskynsä pidämme.” Apostoli Johannes kirjoittaa nämät sanat kristityille, koska vaino oli jo tulemassa. Hän oli se opetuslapsi, jota Jeesus rakasti. Ja tämä opetuslapsi kirjoittaa myös enemmin rakkaudesta, kuin muut opetuslapset, ja antaa kristityille yhden esimerkin, josta he saavat arvata, jos he tuntevat oikein Jumalata.

Seuraavaisesti siitä pitää meidän Jumalan armon kautta tällä pyhällä hetkellä puhuman Jumalan tuntemisesta, ja katsoman perään, kuka oikein tuntee Jumalan. Koska meidän Vapahtajamme sanoo: Tämä on iankaikkinen elämä, tuta Sinua ainoata Jumalata, ja sen, jonka Sinä lähetit Jeesuksen Kristuksen, niin meidän täytyy panna mieleemme se painava totuus, ettei yksikään tule autuaaksi, joka tuntemattoman Jumalan päälle uskoo. Ei olis Paavalin tarvinnut saarnata siitä tuntemattomasta Jumalasta, jos Ateenalaiset olisit sillä uskolla tulleet autuaaksi, kuin heillä oli sen tuntemattoman Jumalan päälle. Pakanat uskovat sen tuntemattoman Jumalan päälle ja uhraavat sille tuntemattomalle, ja rakentavat alttaria sille tuntemattomalle Jumalalle; niin kuin Paavali näki Ateenassa, että he olit rakentaneet alttarin sille tuntemattomalle Jumalalle.

Jeesus sanoi myös opetuslapsillensa, että aika tulee, että he panevat teitä pannaan, ja jokainen, joka teitä tappaa, se luulee tekevänsä Jumalalle palveluksen. Ja näin he tekevät, ettei he tunne Isää eikä minua. Niin me kuulemme siis, ettei kristittyin vainoojat tunne Isää eikä Kristusta. On siis sangen tarpeellinen, että tuta Jumala oikein, ja Hänen ainoa Poikansa. Jeesus sanoi myös Filippukselle: Niin kauan aikaa olit sinä minun kanssani, ja et tunne minua. Ei auta siis uskoa Josefin pojan päälle, niin kuin muutamat sokiat raukat vieläkin uskovat Josefin pojan päälle.

Jumalan tunteminen on ollut ensimmäisillä kristityillä suurin päämaali. Ja heillä oli alinomainen tutkiminen, minkä kaltainen Jumalan luonto on. Ja siinä tutkinnossa tuli myös riita kristittyin välillä. Mutta puolen kuudetta sataa ajastaikaa jälkeen Kristuksen tuli kristityillä tutkinto, minkä kaltainen ihmisen luonto on. Augustino oli silloin kristittyin päämies. Hän sanoi, ettei ihmisellä ole vapaa tahto hengellisissä asioissa, ja ettei ulkona seurakuntaa ole yhtään autuutta; ja opetti myös, ettei kastamattomat lapset tule autuaaksi. Lutherus myös tinkais paavilaisten kanssa, ettei ole ihmisellä vapaa tahto, ettei ole ihmisellä voimaa itseänsä parantaa. Mutta Jumalan tuntemisessa ei tullut Lutheruksen aikana mitään muutosta, vaan otettiin hyväksi, mitä entiset kristityt olit tutkineet ja päättäneet: että Isä on synnyttänyt Pojan ennen iankaikkisuutta, että Poika on syntynyt Isästä ennen iankaikkisuutta, ja Pyhä Henki käy ulos Isästä ja Pojasta.

Tässä meidän kristillisyydessämme on tarkempi itsensä tunteminen, kuin joskus ennen on ollut. Mutta Jumalan tunteminen ei ole niin tarkka, kuin joskus ennen on ollut. Me tunnemme nyt perkeleen luontoa paremmin, kuin Jumalan luontoa. Mutta me olemme aina selittäneet Jumalan luontoa [niin että] Hänessä on muuttumatoin vanhurskaus, ja [Hän] vihaa sitä, kuin paha on. Ja tämä Jumalan ankara vanhurskaus vaatii kuuliaisuuden ja pyhän elämän. Mutta Jumalan tykönä on myös yksi ääretöin rakkaus, joka vaatii armahtamista. Ja nämä Jumalan taipumukset ovat yhtä väkevät, niin ettei Hän saata, niin kuin Daavidi sanoo, unhottaa laupeuttansa vihansa tähden, eikä laupeutensa tähden saata unhottaa vanhurskauttansa.

Sanalla sanottu: Jumalan rakkaus ei saata ylitse voittaa Hänen vanhurskauttansa, eikä Hänen vanhurskautensa saata Hänen rakkauttansa ylitsevoittaa. Vanhurskauden jälkeen pitäis ihmisen kärsimän rangaistuksen ansion jälkeen, mutta Jumalan rakkaus ei sitä myötenantanut. Rakkauden jälkeen pitäis Hänen armahtaman ja anteeksiantaman kaikki synnit, mutta vanhurskaus sotii sitä vastaan.

Koska nyt Jumalan ankara vanhurskaus ja rakkaus ovat yhtä voimalliset taipumukset, niin täytyi Hänen antaa ulos ainokaisen Poikansa kärsimään sitä rangaistusta, jonka ihmisen olis pitänyt kärsimän. Ja sen tähden sanoo Lutherus, että Kristus on tämän rangaistuksen kärsinyt, että Isän viha leppyis, että hän ottais pois lain kirouksen, ja että Isä tulis sovitetuksi. Mutta ei sen tähden Isän vanhurskaus ole niin loppunut, että Hän antais itseänsä pilkata.

Sen tähden sanoo Johannes pyhässä tekstissä: Siitä me ymmärrämme, että me Hänen tunnemme, jos me Hänen käskynsä pidämme. Näitten sanain kautta on Johannes pannut kristityille yhden koettelemuksen, joka on sangen tarpeellinen, sillä se käypi kristittyjen tunnon päälle. Muissa paikoissa on Johannes puhunut rakkaudesta, joka on sydämen asia ja elävän uskon hedelmä. Mutta tämä koettelemus, jonka hän panee päivän tekstissä kristityille, se pannaan nyt kristittyin tunnon päälle, sillä se on Jumalan vanhurskaus, joka vaatii kuuliaisuuden.

Onkos nyt kristityillä sen kaltainen Jumalan tunteminen, jonka Johannes vaatii, nimittäin lain täyttämys? Oikeat kristityt ei tahdo mielellänsä rikkoa Jumalan lakia eli tehdä Jumalan tahtoa vastaan missään asiassa. Mutta jos tunnossa on pimeys, niin tekevät he syntiä ymmärtämättömyydestä.

Ahkeroitkaat siis, että te ymmärtäisitte, mikä Jumalan hyvä ja armollinen tahto on, että te tulisitte tuntemaan Jumalata sen tuntomerkin jälkeen, jonka Johannes on eteen asettanut, sillä pian loppuvat tämän elämän vaivat. Pian pääsevät väsyneet luut lepäämään. Pian tulee kuoleman enkeli leikkaamaan viinapuun oksat maan päältä. Pian tulee huuto: “Katso, Ylkä tulee, menkäät ulos Häntä vastaan.” Onkos nyt öljyä lampussa, te taitavat neitseet, että saattaisitte ilolla ja kunnialla johdattaa Ylkää häähuoneeseen ja iloita Yljän ja morsiamen kanssa, kussa enkelit halajavat nähdä, kuinka kaunis Vapahtajan morsian on. Ahkeroitkaat, kilvoitelkaat ja valvokaat, että olisitte mahdolliset istumaan pöydässä Abrahamin, Isakin ja Jakobin kanssa taivaanvaltakunnassa nyt ja iankaikkisesti. Aamen.