Puhtaat Saarnat 1, numero 131.

4. RUKOUSPÄIVÄNÄ 1854, SUOMENNOS.

Suuret ovat Herran työt. Joka niistä ottaa vaarin, hänellä on sula riemu niistä. Psalmi 111: 2.

Luetun pyhän tekstimme johdosta pitää meidän tällä Herralle pyhitetyllä hetkellä tutkistella Herran töitä luonnon ja armon valtakunnassa. Ensimmäinen tutkistelemus: suuret ovat Herran työt luonnon valtakunnassa. Joka niistä ottaa vaarin, hänellä on sula riemu niistä. Toinen tutkistelemus: suuret ovat Herran työt armon valtakunnassa. Joka niistä ottaa vaarin, hänellä on sula riemu niistä. Olkoon nyt se suuri Mestari, joka nämä suuret asiat on tehnyt, ylistetty työnsä kautta. Vanha sananlasku on, että työ mestariansa kiittää. Eläväluonto ylistää Luojaansa, mutta maailma tuskin ylistää Häntä.

Ensimmäinen tutkistelemus. Suuret ovat Herran työt luonnon valtakunnassa. Joka niistä ottaa vaarin, hänellä on riemu niistä. Kuningas David oli vissimmästi innokkain tutkimaan Jumalan lakia, ja löysi ilonsa siinä. Kuitenkin tutkisteli hän myös luonnon ihmeitä, ja löysi myös siinä riemunsa. Mutta hän ei tutkinut luonnon ihmeitä kuin kuuro ja tyhmä, joka ei ajattele mitään, eikä tunne mitään. Ei David myöskään tutkinut luonnon ihmeitä kuin tämän maailman viisaat, jotka tulevat ylpeämmäksi, kopeammaksi ja pöyhkeämmäksi viisaudestaan.

Tämän maailman viisaat uskovat oikein tietävänsä yhtä paljon luomisesta ja luonnosta kuin itse Jumala; ja sen tähden heidän ei tarvitse myöskään niin paljon kursailla meidän Herraamme. Mutta David tutkisteli luonnon ihmeitä nöyrällä ja alentuneella mielellä. Hän ei tullut niin suureksi ja tärkeäksi kuin tämän maailman viisaat, jotka uskovat voivansa käsittää kaiken; ja eivät kuitenkaan tiedä mitään lopullisesta kohtalostaan. Mutta David tuli enemmän nöyryytetyksi kuin pöyhkeäksi luonnon tutkimisesta. Hän sanoo esimerkiksi kahdeksannessa psalmissa: “Mikä on ihminen, ettäs häntä muistat, eli ihmisen poika, ettäs häntä etsiskelet?” Näistä Davidin sanoista huomaamme, että David tunsi mahdottomuutensa olemaan Jumalan isällisen huolenpidon kohde, koska hän tarkasteli luonnon ihmeitä.

Mutta tämän maailman viisaat tulevat enemmän ja enemmän ylpeiksi, kopeiksi ja pöyhkeiksi viisaudestaan, ja sen kautta he poistuvat kauemmaksi ja kauemmaksi Jumalasta; he ovat mielestään itse jumalat. Kyllähän David sanoo kristityistä, jotka on pantu tuomitsemaan maailmaa: “Minä sanoin, te olette jumalat.” Mutta tätä hän ei sanonut niistä, jotka tekevät itse itsensä jumaliksi, vaan semmoisista, jotka Jumala on pannut tuomitsemaan maailmaa, kuten esimerkiksi Moses, jolle Herra sanoi: “Katso, minä olen pannut sinut jumalaksi faaraolle.”

Mutta nyt me näemme Davidin esimerkistä, joka tarkasteli pyhällä kunnioituksella Jumalan ihmeitä luonnon valtakunnassa, että ihminen ei ole luotu ainoastaan kaivamaan maata niin kuin myyrä, joka kokoaa suuria kasoja maan alla kaikenlaisista hedelmistä ja juurista ja luulee siinä koonneensa varaston aarteita, jotka riittävät kaikessa iankaikkisuudessa. Semmoinen on maailman orja, joka kaivautuu maan aarteisiin, maan iankaikkisiin murheisiin ja manalan iankaikkisiin vaivoihin. Ihminen, sanon minä, ei [ole] luotu ainoastaan kaivamaan maata ja olemaan maailman orja kaikkina elinpäivinään, vaan ihminen on luotu tutkimaan Jumalan ihmeitä luonnon ja armon valtakunnassa, ja että hänellä siinä on riemunsa.

Apostoli Paavali sanoo, että pakanat eivät ole syyttömiä, jos he uskottelevat, etteivät he tunne Jumalan tahtoa, koska Jumala ei ole milloinkaan näyttänyt itseään heille. Sillä se, mitä Jumalasta ymmärtää voidaan, sanoo Paavali, on heille ilmoitettu, sillä Jumala on sen heille ilmoittanut siinä, että Hänen näkymätön olentonsa ja Hänen iankaikkinen voimansa ja jumaluutensa tulevat nähdyksi, kun ne huomataan töistä, nimittäin maailman luomisesta; niin että he ovat ilman puolustusta. Kun he ymmärsivät Jumalan, eivätkä ole ylistäneet ja kiittäneet Häntä niin kuin Jumalaa, vaan tulivat turhiksi ajatuksissaan, ja heidän järjetön sydämensä on tullut pimeäksi. Kun he pitivät itsensä viisaina, ovat he tulleet hulluiksi.

Niin puhuu se suuri apostoli Jumalan luomistyöstä, ja saman voi sanoa vielä tänäänkin kastetuista pakanoista ja erityisesti tämän maailman viisaista. He pitävät itsensä viisaina ja ovat tulleet hulluiksi, sillä eivät he pitäneet väliä Jumalan tuntemisesta. Sen tähden täytyy saman apostolin saarnata tämän maailman viisaille tuntemattomasta Jumalasta. Kun ihminen ei tarkastele, niin kuin David, Jumalan ihmeitä luonnossa pyhällä kunnioituksella Luojaa kohtaan, niin hänestä tulee hullu. Hän tulee ainoastaan ylpeäksi ja kopeaksi viisaudestaan, koska hänellä ei ole Jumala tuntemisessa, niin kuin Paavali sanoo, vaan ainoastaan järjessä eli ymmärryksessä.

Filosofit, joille apostoli Paavali saarnasi Ateenassa, eivät olleet niin tyhmät kuin yksinkertainen kansa. He käsittivät aika hyvin, että ne jumalankuvat, jotka oli pystytetty epäjumalien temppeleihin, eivät olleet mitään jumalia. Mutta kuitenkin he tekivät pilaa Paavalista, kun hän saarnasi heille tuntemattomasta Jumalasta, sillä he uskoivat tuntevansa Jumalan paremmin kuin Paavali. Ja sen tähden sanoivat tämän maailman viisaat: “Kuulkaamme, mitä tämä lipilaari sanoo.” Sillä he pitivät häntä haaveilijana, niin kuin myös kaikkia totisia kristityitä on pidetty haaveilijoina, kerettiläisinä ja villihenkinä.

Että on Jumala tuntemisessa, se merkitsee jotakin enemmän kuin että on Jumala ymmärryksessä. Mitä ihminen tekee Jumalalla ymmärryksessä, kun hänellä ei ole Jumalaa sydämessä? Katsokaa lasta, kuinka se ratkeaa riemusta, kun se saa elävän linnun käteensä. Lapsi ei tunne linnun nimeä eikä luontoa, mutta lapsi tuntee, että tällä linnulla on elämä, ja tämä elämä vaikuttaa lapsen elämässä. Lapsella on niin muodoin riemu siinä, koska lapsen sydän on hellä ja tunteellinen.

Mutta vanhalla ihmisellä ei ole mitään iloa, ei mitään riemua tämän linnun elämästä. Ja sen tähden hänellä ei voi olla Jumala tuntemisissa, koska hän ei saata iloita jokaisesta elämästä, joka liikkuu luonnossa. Kevään ensimmäinen kukka aiheuttaa ilon lapsen mielessä, mutta vanha ihminen tallaa kukkasen eikä välitä siitä elämästä, joka kukkasessa on. Niin muodoin saattaa lapsella olla se tuntematon Jumala tunteissa, koska lapsen tunteet saavat elämän elävästä luonnosta, joka on Jumalan luomistyö.

Yksinkertainen kuuntelee kunnioituksella ja hämmästyksellä ukkosen ääntä pilvessä. Hänessä herää vaikutelma Jumalan äänestä taivaasta. Mutta oppinut kokeilija ei tunne mitään kunnioitusta, ei mitään pelkoa, ei mitään mahdottomuutta, kun ukkonen jylisee, sillä hän ajattelee, ettei ole mikään konsti niin jyristä, minä voin tehdä sen jälkeen pienemmässä mitassa, ja niin muodoin siitä tulee todellinen tosi, että kun he pitivät itsensä viisaana, tulivat he hulluiksi. Sillä mitä enemmän tämän maailman viisaat luulevat käsittävänsä Jumalan töistä luonnossa, sitä ylpeämmiksi he tulevat viisaudestaan.

Kuinka David saattoi tulla niin nöyryytetyksi luonnon katselemisesta, että hän tunsi olevansa mahdoton olemaan Jumalan isällisen kaitselmuksen ja hoidon kohde. Kun hän oli tutkinut aurinkoa, kuuta ja tähtiä, niin hän huudahtaa: “Mikä on ihminen, ettäs häntä muistat, ja ihmisen poika, ettäs häntä etsiskelet?” Sen, joka niin saattaa tarkastella Jumalan ihmeitä luonnon valtakunnassa, sen täytyy tulla nöyryytetyksi ja tunnustaa, ettei hän käsitä mitään siitä suuresta kokonaisuudesta.

Maailman viisaat saattavat laskea etäisyyden maasta aurinkoon, kuuhun ja tähtiin, mutta he eivät osaa laskea omaa kuolinpäiväänsä; he eivät osaa sanoa, kuinka pitkä matka taivaasta on pohjattomuuteen. He voivat nähdä eläviä olioita, jotka ovat tuhansia kertoja pienempiä kuin yksi hiekan jyvä, mutta he eivät voi nähdä yhtä ainoaa perkelettä omassa sydämessään. He voivat saada sanoman niiltä, jotka asuvat toisella puolella maata, lyhyemmässä ajassa kuin mitä linnulta kestää lentää, mutta he eivät voi koko elämänsä aikana saada mitään sanomaa niiltä, jotka asuvat maan alla. Mitä silloin auttaa se suuri taito ja se suuri viisaus, kun he kuitenkaan eivät voi saada mitään varmaa sanomaa omasta lopullisesta kohtalostaan. Se on näet heistä yhdentekevää, kuinka heidän käy kuoleman jälkeen, kunhan he täällä maailmassa elävät onnellisesti.

Jos me kuitenkin saattaisimme tutkia Herran töitä niin kuin lapsi, jolla on riemunsa kaikesta elävästä; jos me saattaisimme tutkia Herran töitä pyhällä kunnioituksella, kuten David tutki taivasta ja maata, niin meillä olisi Jumala tuntemisessa, me saattaisimme kunnioittaa Häntä Jumalana ja kiittää Häntä kaikista Hänen töistänsä.

Mutta luonnollinen ihminen tutkii enimmäkseen omien kättensä töitä suuremmalla tunteella ja mielihyvällä kuin Jumalan suuria töitä. Ja ne, jotka nyt tutkivat luontoa pienimmästä madosta ihmiseen, hiekanjyvästä aurinkoon, eivät löydä Jumalaa sieltä, mistä he hakevat, koska he eivät etsi Häntä sieltä, mistä he Hänet voisivat löytää. He eivät etsi Häntä taivaasta eivätkä maan päältä, vaan maan alta, sieltä he etsivät Jumalaa. Herra sanoo profeetan kautta: “Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä ja niitten tykönä, joilla särjetty henki on.”

Mutta niiden luota, joilla särjetty henki on, sieltä he eivät etsi ollenkaan Jumalaa, vaan pikemmin etsivät he Jumalaa ylpeän, kopean ja omavanhurskaan hengen luota. He tulevat ylpeämmiksi ja ylpeämmiksi viisaudestaan; ja tämä ylpeyden henki ei varmasti asu taivaassa, vaan pikemminkin pohjattomuudessa. Ja se, joka ei etsi Jumalaansa ylpeyden hengestä, hän etsii sitä kultakimpaleesta, joka myös on maan alla, eli hyvinvoinnista, lihan haluista ja himoista, koreudesta ja ylpeydestä, ahneudesta ja kateudesta.

Jotkut etsivät Jumalaa paloviinalasista, josta he löytävät korkeimman hyvänsä. Jumala on muutoin pienin, mitä luonnollinen ihminen ajattelee, sillä yksi ajattelee eniten rikkauttaan, toinen ajattelee kunniaansa, kolmas ajattelee lehmiään ja vasikoitaan, ja kerjäläinen ryysyjään, niin että Jumala ja Vapahtaja jää viimeiseksi, jota luonnollinen ihminen ajattelee. Tämä ajallinen elämä on luonnolliselle ihmiselle rakkain. Tulevainen elämä on hänelle tuntematon, eikä edes haluttu.

Toinen tutkistelemus. Suuret ovat Herran työt armon valtakunnassa. Joka niistä ottaa vaarin, hänellä on riemu niistä. Jos ne ovat harvat, jotka tutkivat Herran töitä luonnon valtakunnassa pyhällä kunnioituksella ja oman mahdottomuuden tunnossa, niin vielä harvemmat ovat, jotka tutkivat Herran töitä armon valtakunnassa sillä vakavuudella, mitä asian paino vaatii. Luonnollinen ihminen ei saata tutkia Herran töitä armon valtakunnassa, koska hän ei tunne Jumalan armovaikutuksia. Hän ei tiedä, onko Jumala voinut vaikuttaa hänessä ja miten se on tapahtunut. Hän ei saata ajatella semmoista, mitä hän ei milloinkaan ole tuntenut eli kokenut.

Hän ei tiedä mitään kutsumisesta, heräyksestä, kääntymisestä ja uudestisyntymisestä. Hän ei tiedä, miten ja milloin hän on tullut vapautetuksi perkeleen vallan alta. Yksi osa on saattanut tuntea jonkun tuulahduksen ennättäväisestä armosta. Mutta koska Jumalan Henki ihmisen sydämessä ei ole saanut vaikuttaa muuta kuin kääntymyksen alun, niin unohtaa suruton ihminen pian tämän kutsumisen, eikä välitä tutkia, ajatella ja tarkastella, mistä tämä hengellinen tuulahdus tuli, tai mihin se meni.

Yksi osa ajattelee, että se saattoi olla villitys eli eksytys. Yksi osa rukoilee Jumalaa, ettei tulisi niin hulluksi kuin nämä villihenget, jotka lakkaamatta haaveilevat hengellisissä asioissa. Davidin syvä synnin murhe ja Lutherin mietiskely saattoi olla tarpeellinen heille, mutta ei muille ihmisille, jotka elävät sävyisästi ja siveästi. Jolla on omavanhurskaus autuudenperustuksena, ei hyväksy ollenkaan Davidin, Pietarin tahi syntisen vaimon synnin katumusta. Semmoinen katumus saattaa sopia suurille rikollisille, mutta ei kunniallisille ihmisille ja siveille ihmisille.

Mutta ovatkohan siveät ihmiset löytäneet jonkun toisen tien taivaaseen kuin suuret rikolliset. Ehkä tuhlaajapojan vanhempi veli oli yksi näistä siveistä ihmisistä, jotka eivät tarvitse mitään parannusta. Kaikki, mitä me kuulemme Raamatusta ja Jumalan sanasta, ei ole mitään muuta kuin: “Tehkää parannus, taivaan valtakunta on nyt läsnä!”

Mutta maailman orjalla ei ole aikaa tehdä mitään parannusta. Hänen täytyy ensin hyöriä ja hääriä, hänen täytyy ensin hankkia itselleen peltoja ja härkiä ja emäntä, jotka luetaan katumattomien esteitten joukkoon. Kun ihmiset kutsutaan siihen suureen ehtoolliseen, sanoo yksi: “Minä olen ostanut itselleni viisi paria härkiä; minä rukoilen sinua, sano minun esteeni.” Toinen: “Minä olen ostanut pellon ja minun täytyy mennä sitä katsomaan. Ja kolmas: “Minä olen ottanut itselleni emännän, ja sen tähden en minä voi tulla.” Tässä Vapahtajan vertauksessa ovat tärkeimmät katumattomien esteet luetellut. Ja semmoista se on, mitä maailmanorja eniten ajattelee, nimittäin peltoja, härkiä ja naisia, niin että hänellä ei ole aikaa vakavasti ajatella sielunsa autuutta.

Sen tähden hän ei voi tulla mihinkään totiseen katumukseen eli parannukseen. Hän ei voi tulla armon osallisuuteen. Sitä väärää omantunnon rauhaa hän rakastaa enemmän kuin totista parannusta. Hän rakastaa hekumaa enemmän kuin Jumalaa. Ja todistukseksi kuolleelle uskolleen hän ottaa tukea Jumalan sanasta. Hän yrittää todistaa, että kaikki, jotka mietiskelevät Jumalan sanaa, ovat haaveilijoita. Tällä tavalla tulee maailman orja suruttomammaksi ja suruttomammaksi, vaikkakaan hän ei tiedä, mihin on matka, kun kuolema tulee.

Suruton syntinen ei niin muodoin voi tutkia Jumalan töitä armon valtakunnassa, koska hänellä ei ole mitään tutkittavaa. Ei hän tiedä, miten hän on tullut armoitetuksi, ja milloin se on tapahtunut. Ei hän tiedä, onko hän milloinkaan kokenut mielen muutosta, joka jokaisen ihmisen tulee kokea. Ei hän tiedä, tuleeko hän autuaaksi, mutta hän uskoo, ettei Jumala voi häntä tuomita.

Mutta semmoisella miehellä kuin David, oli paljon tutkittavaa myös armon valtakunnassa. Kun hän ajatteli, kuinka ihmeellisesti Jumala oli johdattanut häntä kaikkien vaarojen läpi, kuinka hän oli vapahdettu kaikista vihollisistaan ja vainoojistaan, silloin hänellä oli suuri syy ylistää Jumalan isällistä huolenpitoa, joka oli pelastanut hänet silminnähtävistä vaaroista.

Ja siinä erikoisesti on kristityllä tilaisuus tutkia Jumalan ihmeellistä hallitusta, kun hän, niin kuin David, tulee syyttömästi vihatuksi ja vainotuksi maailmalta ja mahtavilta vihollisilta, jotka varmasti eivät armahda syytöntä, vaan ajattelevat niin kuin Saatana: “Nahka nahasta, ja kaikki, mitä ihmisellä on, antaa hän henkensä edestä.” Tässä nähdään nyt saatanan laatu ja verta janoava luonto. Kun hän ei saa tahtoaan perille, kun hän ei pääse käsiksi sieluun, tahtoo hän päästä käsiksi nahkaan. Hän tahtoo imeä kristittyjen verta. Hän yllyttää koiriansa kristityitä vastaan ja toimeenpanee kristittyjen vainon.

Niin kuin Davidilla oli vainoojansa, niin ovat myös kaikki totiset kristityt tulleet niitten koirien vainoamiksi, joista David puhuu 22. psalmissa. Katso, nämä verikoirat ne tahtovat päästä nahkaan kiinni. Mutta Davidilla oli suuri syy kiittää ja ylistää Herraa, joka niin ihmeellisesti oli pelastanut hänet näiltä verta janoavilta vihollisilta. Tässä ihmeellisessä pelastuksessa hän saattoi nähdä Jumalan ihmeellisen hallituksen ja varjelevan kaitselmuksen.

Mutta vielä enemmän saattoi hän tarkastella Jumalan ihmeellisiä töitä armon vaikutuksissa, kun Herra henkensä kautta vei hänet katumuksen ja parannuksen tielle. David ei ollut niin ylväs ja suurellinen kuin muut paatuneet ja kovettuneet olennot. Hän ei vihannut totuutta niin kuin uskottomat. Hän antoi sanoa totuuden itselleen. Kun profeetta Naatan Jumalan puolesta soimasi häntä hänen jumalattoman olemuksensa tähden, hän ei pahentunut niin kuin monet nykyaikana pahentuvat soimauksesta. Mutta David sai omantunnon vaivan, koska hän antoi Herran Hengen rangaista itseään profeetan suun kautta. Sen syvän katumuksen kautta, johon David tuli tämän nuhtelemisen vuoksi, tuli hänen sydämensä myös valmistetuksi vastaanottamaan armon ja syntein anteeksiantamisen.

Tässä näette nyt, kuinka Herra alkaa ja täyttää armotyönsä sen ihmisen sydämessä, joka antaa Jumalan Hengen nuhdella itseään. Tässä näette, kuinka suurin rikollinen saattaa tulla Jumalan lapseksi totisen katumuksen ja elävän uskon kautta. Tässä näette, ettei ihminen voi tulla taivaan valtakuntaan ilman totista katumusta, parannusta ja elävää uskoa. Mutta suruton joukko tulee vain enemmän täytetyksi hengellisellä vihalla, kun joku totinen kristitty tahtoo muistuttaa heitä heidän onnettomasta tilastaan. Omanvanhurskauden perkele menettää kokonaan malttinsa ja sanoo: “Tuletkos tuomitsemaan kunniallisia ihmisiä?” “Minun”, sanoo omavanhurskaus, “minun ei tarvitse tehdä rippiä kenellekään.” “Minä löydän itse tien taivaaseen.” Saadaanpa lopulta nähdä, kumpi se on, joka löytää suorimman tien taivaaseen, onko se David vai fariseus, joka sanoo: “Minä kiitän sinua, etten ole niin jumalaton kuin muut ihmiset.“

Nykyaikana on tosi vähän ihmisiä, jotka saattavat seurata Davidia hänen katumuksessaan ja hänen elävässä uskossaan. Ei ole monta, jotka saattavat Davidin kanssa sanoa: “Suuret ovat Herran työt. Joka niistä ottaa vaarin, hänellä on sula riemu niistä.”

Herättäköön Herra, se iankaikkinen armahtaja, kaikki katumattomat syntiset totiseen katumukseen ja elävään uskoon, että he ajassa havaitsisivat, mitä heidän rauhaansa kuuluu, ennen kuin on liian myöhäistä kolkuttaa taivaan ahdasta porttia, jolloin he sanovat: “Ei ne minulle kelpaa!” Aamen.