Puhtaat Saarnat 1, numero 133.

4. RUKOUSPÄIVÄNÄ 1856.

Me kuulemme vanhan Testamentin vanhurskasten miehien ja vaimojen kiittävän Herraa monella tavalla, ja näyttää se niin kuin he olisivat paremmin tunteneet Herran hyviä töitä kuin me, jos olisikin synti suurempi ja voimallisempi meissä, erinomattain se kiittämättömyys, koska emme saata kiittää Jumalaa niin kuin vanhassa Testamentissa on kiitetty. Emme saata kieltää, että ihmissukukunta tulee pahemmaksi ja huonommaksi polvesta polveen. Sen tuntevat kaikki heränneet tykönään, että vihollisen voima on hirmuinen, että hän tahtoo hävittää joka ainoan sielun, joka alkaa katumusta ja parannusta tekemään. Hän tahtoo sekoittaa katumuksen murheen maailman murheen kanssa. Ja jos jollakin on uskon kipene, niin tahtoo oman vanhurskauden perkele senkin lopettaa. Ei ole ihme, ettei moni kristitty enää jaksa kiittää Jumalaa niin kuin David, joka on niin monessa kiitosvirressä jättänyt meille muistomerkit hänen kiitollisuudestaan. Me vaivaiset emme voi kiittää hyvän päivän edestä, jopa sitten pahan päivän edestä, emme ollenkaan voi taipua siihen.

Minä olen usein ajatuksissani tutkinut, mikä mahtaa olla syy siihen, että kiittämättömyys on niin suuri maan päällä, koska kuitenkin kaikki taivaan enkelit kiittävät Luojaansa, kaikki autuaalliset sielut kiittävät Lunastajaansa ja kaikki taivaan linnut kiittävät Luojaansa, koska päivä rupeaa koittamaan. Mutta ihminen ei saata kiittää, eivät kristitytkään saata kiittää, sillä kaikki kristityt sanovat silloin, koska he ovat suurimmassa armon tuntemisessa: “Kiittäkäät. En saata minä kiittää!” Ja mikä mahtaa olla oikea syy siihen, ettei kristitytkään saata kiittää, vaikka tuntevat Jumalan armovaikutuksia ja autuuden esimakua? Lieneekö muistamattomuus syynä siihen kiittämättömyyteen, etteivät he muista enää entisiä aikoja, koska he ilman Jumalaa maailmassa olivat, ja ei ollut toivoakaan paremmasta elämästä tämän onnettoman elämän perästä. Vai onko heillä semmoinen voimattomuus tässä kristillisyydessä, etteivät he jaksa, eivätkä saata kiittää, vaikkakin halu olisi?

Minä luulen, että tässä kristillisyydessä on niin paljon omaavanhurskautta, joka kovin ahdistaa kristittyin rintoja, etteivät he jaksa muuta tehdä kuin huoata. Ja vaikka huokaukset ovat Jumalan Hengen vaikutukset, niin kuin me toivomme ja uskomme, että Jumala kuulee murheellisten huokaukset, jotka katuvaisesta ja särjetystä sydämestä lähtevät, kuitenkin osoittaa Raamattu monessa paikassa, että Jumalan lapset saavat iloita Herrassa. He saavat olla iloiset toivossa, että tämä vaivalloinen elämä pian loppuu ja että he pääsevät pian siirtymään kirkkaampaan ilmaan, jossa kaikki huokaukset loppuvat ja kaikki kyyneleet pyyhitään pois siinä uudessa Jerusalemissa, kussa lunastetut sielut, vapautetut kuolevaisen ruumiin kahleista, saavat veisata uutta virttä Siionin vuorella.

Siellä saavat kaikki tiaiset ja pulmukaiset ja pääskyisen pojat istua elävän viinapuun oksan päällä ja visertää Sille suurelle Luojalle kiitosta ensimmäisen säteen edestä, joka herättää heitä heidän pesissänsä. Täällä on jo hauska kuulla, koska yksinäinen lintu istuu elävän puun oksan päällä ja visertää yksinäiselle kulkijalle. Matkustavaiset ijankaikkisuuteen kuulevat mielellänsä, kuinka tiaiset visertävät elävän puun oksan päällä, sillä ne saattavat paremmin kiittää Luojaansa kuin ihminen.

Kiittäkäät kaikki tiaiset, pulmukaiset ja pääskyisen pojat, kiittäkäät, jos saatatte, sillä pian taitaa tulla talvipakkanen Pohjanmaalle, ja pääskyset häätyvät siirtyä siihen maahan, jossa ei ole kylmä eikä pakkanen, kussa aurinko seisoo kohdastansa pään päällä. He häätyvät siirtyä toiseen maailmaan, joka on toisella puolella maata, kussa ei ole kylmä eikä pakkanen, niin kuin täällä, eikä niin ruuan vaanuus kuin täällä, kussa pääskysen pojat välistä saavat nälässä parkua, koska kovat ilmat tulevat. Kiittäkäät kuitenkin sitä suurta Luojaa, joka teille hengen antanut on, ja olkaat kärsivälliset toivossa, että te pääsette lentämään, koska teille kasvavat siivet. Silloin te pääsette lentämään kirkkaampaan ilmaan, ja silloin te saatte veisata uutta virttä Siionin vuorella ja kiittää Jumalaa ijankaikkisesti. Mutta sillä aikaa olkaat kärsivälliset, olkaat hiljaiset teidän pesissänne, ja odottakaat sillä aikaa kun Vanhin tuopi teille ruokaa maasta ja ilmasta. Kuule taivaallinen Vanhin murheellisten ja katuvaisten huokaus. Isä meidän, jne.

Ps. 145: 1.

Ehtoosaarnan teksti löytyy kirjoitettuna 145. psalmissa ja kuuluvat sanat näin: “Minä ylistän sinua, minun Jumalani, Sinä Kuningas, ja kiitän Sinun nimeäsi aina ja ijankaikkisesti.”

Näistä Davidin sanoista kuulemme me, kuinka David saattaa kiittää ja ylistää Herraa, ja me emme saata kiittää. Meidän täytyy siis tällä kerralla perään ajatella, minkä tähden me emme saata kiittää Herraa niin kuin David. Siinä tutkinnossa täytyy meidän ensin katsella Davidin elämäkertaa ja panna meidän kristillisyytemme hänen kristillisyytensä rinnalle, ja sitten katsella, minkä tähden David saattoi niin kiittää Jumalaa ja me emme saata.

David oli luonnostaan rohkea, jalo ja urhoollinen mies. Sillä hän oli Jessen juuresta ja erinomattain luonnonlahjoilla varustettu luomisessa, ja oli myös ilman epäilemättä opetettu vanhemmilta kaiken uskonsa ja toivonsa panemaan Jumalan päälle. Hänessä oli siis suuri luomisen armo. Sillä me kutsumme sen luomisen armoksi, että hänellä oli vahva ja terve ruumis, suuri rohkeus ja voima vaaroissa, suuri ymmärrys ja viisaus äkkiä huomaitsemaan, mikä paras neuvo olis. Muutamat ihmiset, jotka ovat erinomaisilla luonnonlahjoilla lahjoitetut, tahtovat luottaa oman voimansa ja viisautensa päälle. Ja sen tähden käypi heille hullusti, koska he tulevat ylön rohkeiksi. Mutta David oli nuoruudesta opetettu luottamaan Jumalaan, ja huomataan siitä urhoollisuudesta, jolla hän meni sotimaan Goljatin kanssa, koska kaikki muut suuremmat ja vahvemmat miehet Israelissa olivat pelkurit, sen tähden, ettei heillä ollut oikeata uskallusta Jumalan päälle. Niin uskalsi David mennä sotimaan ja sai voiton enemmän viisaudellaan kuin ruumiin voimalla.

Koska ei ole mitään kirjoitettu Davidin heräyksestä nuoruuden aikana, niin emme tohdi sanoa, oliko hän silloin herännyt, koska hän löi Goljatin. Mutta sen me näemme, että Davidilla oli parempi kristillisyys vastoinkäymisissä kuin myötäkäymisessä. Koska se paha kuningas Saul rupesi Davidia vainoomaan, silloin osoitti David, että hän oli tullut itsensä tuntemiseen, sillä muutoin ei hän olisi saattanut tuta Saulin sydäntä. Hän tiesi, että Saulilla oli paha omatunto. Ja sen tähden tuli Saul kovin lyödyksi, koska David osoitti hänelle, kuinka hän olisi saattanut kostaa vihamiehensä, jos hän olisi tahtonut. Siinä osoitti David uskon hedelmät. Ja David on monessa virressä kiittänyt Jumalaa sen suuren armon edestä, että hän tuli pelastetuksi Saulin kädestä.

Siinä on syy, minkä tähden hän saattoi kiittää, nimittäin David oli ilman syyttä vainottu. Hän oli suuressa ahdistuksessa ja pelvossa. Ja tämä vastoinkäyminen ja risti vaikutti hänessä niin paljon, että hänen täytyi paeta Jumalan tykö, koska hänellä ei ollut mitään turvaa maailmaan. Mutta ei kaikki ristinkantajat pakene Jumalan tykö, vaan useammat pakenevat perkeleen tykö, ja uhkaavat kostaa vihollisilleen. He alkavat juomaan ja varastamaan eli vääryyden ja petollisuuden kautta viemään muitten omaa. Semmoiset eivät saata kiittää Jumalaa, vaan he kiittävät maailman jumalaa, joka heitä on kouluttanut pahuuteen. Ketä he viimein kiittävät, se on tietämätöin.

Viimein heräsi Davidin omatunto, koska hän oli langennut siihen suureen syntiin, ja Naatan tuli häntä Jumalan puolesta soimaamaan. Emme saata sanoa, oliko Davidin tunto ennen oikein herännyt, mutta me tiedämme vakaisesti, että Davidin tunto heräsi Naatanin soimausten kautta, ja siitä tuli hänelle oikea katumus, oikea suru ja murhe synnin ylitse. Tässä hädässä täytyi hänen huutaa syvyydestä korkeuteen, ja rukoilla niin kuin ennen maallisessa hädässä, että Jumala ottaisi häntä pois maallisesta hädästä, vaan nyt täytyi hänen huutaa hengellisessä hädässä, että Jumala auttaisi häntä perkeleen vallan alta, joka on vielä julmempi vihollinen kuin se kristittyin vainooja Saul. Ja koska David sai vakuutuksen Jumalan armosta ja syntein anteeksi saamisesta, silloin hän saattoi kiittää Herraa suuremmalla voimalla kuin ennen.

Mutta miksi me emme saata kiittää? Sen tähden, ettemme ole niin suuressa hädässä kuin David. Ensiksi ruumiin puolesta ei ole kukaan meitä niin kovin vainonnut, että meidän olisi täytynyt paeta vaaroihin ja luoliin, taikka paeta pakanain valtakuntaan. Meidän pitäisi kiittämän Jumalaa sen suuren armon edestä, että olemme saaneet olla rauhassa, ettei meitä ole niin kovin vainottu ja kuolemaan asti ahdistettu kuin Davidia. Mutta emme saata mahdollisesti kiittää Jumalaa sen suuren armon edestä, että me olemme saaneet olla rauhassa maailmassa syntymämaassa. Mutta vielä hengen puolesta emme saata niin kiittää kuin David. Emme tiedä, mutta taitaa siinä olla syy, ettei moni ole niin suuressa hädässä ollut kuin David. Taitaa siinä myös olla yksi syy, ettei moni muista enää, mistä surkeasta hädästä hän on pelastettu. Taitaa myös siinä olla yksi syy, että sydän on tarttunut maailmaan, ettei ole tämä kristillisyyden asia niin kallis kuin ensi heräyksessä, että muutamat rupeavat väsymään tien päälle, koska matka tuli pitkäksi ja vaivalloiseksi, ettei ole enää semmoinen hartaus kristityillä kuin ennen.

Moni on alkanut hengessä ja päättänyt lihassa. Maailma tuli rakkaaksi, tämä naaraspiru, joka osoittaa kauneutensa vielä kristityillekin, ja tarjoaa heille hyvyytensä. Tästä tulee nyt kiittämättömyys, hengellinen laiskuus, valvomattomuus, hitaus ja maailmanmielisyys. Raavaat uppoutuvat maailman murheeseen, nuoret vajoavat koreuden ja huoruuden valtakuntaan, viisaat makaavat ynnä tyhmäin neitseitten kanssa, ja viimein havaitaan, että öljy on vuotanut ulos lampusta, koska huuto tulee: “Katso, Ylkä tulee, menkäät ulos Häntä vastaan!” Tämä näkyy olevan suurin syy, minkä tähden me emme saata kiittää niin kuin David. Jos me vielä panisimme hänen kristillisyytensä meidän kristillisyytemme rinnalle, me olemme monessa paikassa jääneet kaipaamaan Davidin kristillisyyttä.

Jos David teki suuren synnin, niin hän teki suuren ja totisen katumuksen, ja pääsi usein armon tuntemiseen, sen edestä hän saattoi kiittää. David antoi pois kuningasoikeuden ennen kuin hän kuoli, ja otti itsensä irti maailmasta. Mutta tämänaikaiset vanhat eivät tahdo päästä irti maailmasta. David antoi kaikki väärät soimaukset anteeksi Geran pojalle, joka oli haukkunut Davidia verikoiraksi . Sen tähden Jumalakin antoi hänelle kaikki synnit anteeksi, ja hän saattoi sen uskoa. Mutta täällä on omavanhurskaus niin suuri, etteivät heränneet jaksa vapaalla tunnolla tulla armoistuimen eteen. Mutta armonvarkailla on vahva usko.

Matkustavaiset ijankaikkisuuteen! Se suuri päämaali, johon me olemme alkaneet pyrkimään, on aina meidän edessämme, se suuri päämaali, että me autuaiksi tulisimme. Mutta tämä suuri päämaali koituu edemmäksi, jos me olemme hitaat vaeltamaan, jos me istumme tien päälle ja lepäämme siihen asti, että pimeys Saavuttaa. Sillä minkä tähden on niin monta meidän matkakumppaneistamme väsynyt tien päälle? Eikö se tule siitä, että he ovat panneet maata puolipäivän aikana, ja niin muodoin jääneet matkakumppaneista. Meidän edessämme seisoo kuolema ja ijankaikkisuus, emme saata välttää sitä, vaikka kuinka freistaisimme lymytä. Sen tähden on paras neuvo, että itse kukin tekisi työtä sen päälle, että hän pääsisi siihen autuaalliseen paikkaan, kussa kaikki vaivat loppuvat ja kaikki kyyneleet pyyhitään pois. Älkäät väsykö tien päälle, vaan rientäkää, pyrkikää, kilvoitelkaa, huutakaa ja kolkuttakaa, että se suuri Davidin poika armosta korjaisi omiaan pois surun laaksosta taivaaseen yhdessä autuaallisessa hetkessä. Aamen.