Puhtaat Saarnat 1, numero 135.

4. RUKOUSPÄIVÄNÄ 1859.

Tyhmä nauraa syntiä, mutta hurskasten välillä on hyvä suosio. Sananl. 14: 9.

Kuningas Salomo on katsellut tyhmäin käytöksiä ja hän on myös nähnyt, että tyhmä nauraa syntiä. Ja se on myös tapahtunut näinä aikoina, että tyhmä nauraa, koska hän näkee muita narreja tekevän syntiä. Ja koska hän itse tekee syntiä, niin hän taas nauraa. Ja koska muut narrit ja hattarat nauravat, niin tyhmä nauraa ilman aikaansa muitten seurassa. Semmoinen on suruttoman ihmisen jokapäiväinen ilo. Mutta pian loppuu tyhmän ilo, ja ijankaikkinen muret seuraa, jos hän täällä armon ajassa ei huomaitse hulluutensa.

Muutamat mailman viisaat sanovat, että Jumala sallii viatointa iloa olevan ihmisillä. Mutta me kuulemma, että Jumala piti Saaran naurua syntinä. Ja Jakobi sanoo: “Teidän naurunne kääntyköön itkuksi ja teidän ilonne kääntyköön murheeksi.” Siitä me kuulemma, ettei Jumala kärsi suruttomain naurua, vaikka mailman viisaat sanovat, että Jumala ei kiellä viatointa iloa. Mutta tyhmän ilo ei ole viatoin ilo, vaan se on siitä pahasta. Eikä ole muuta viatointa iloa mailmassa kuin Jumalan lasten ilo Herrassa, jonka Jumalan Henki vaikuttaa. Kaikki muu ilo maailmassa on synti.

Mutta suruttomat eivät muista ollenkaan, että maailman ilo on kauhistus Jumalan edessä. Ei ainoastansa siinä ole kyllä, että hattarat nauravat omaa hulluuttansa ja ilman aikaansa, mutta he nauravat myös syntiä. Koska he tekevät pahaa, niin he nauravat. Koska lähimmäiselle tapahtuu vahinko, silloin he myös nauravat. Koska he muistelevat muille narreuttansa, niin he nauravat. Nauravat vielä muutamat kirkossa, vaikka he tietävät, että Jumala ei kärsi semmoista iloa ja narreutta. Ei se ole ihmeellinen, että he nauravat ja pilkkaavat kristityitä, koska he kirkossakin nauravat. Mutta jos vanhemmat ei voi kärsiä, että sikiät ylön paljon nauravat ja fästäävät, vielä vähemmin Jumala kärsii semmoista keviämielisyyttä. Koska Saara Abrahamin vaimo mujahti, kysyi Jumala var[sin mik]sis Saara nauroi.

Jumala on niin kuin yksi ukko, joka ei kärsi narreja. Koska kansa istui syömään ja juomaan ja nousi mässäämään, silloin suuttui Jumala ja uhkasi hävittää koko kansan. Mutta suruton kansa ei huoli siitä, että Jumala suuttuu, vaan he pitävät heidän leikkiänsä siihen asti, että Jumala paiskaa heitä helvettiin. Silloin muuttuu heidän naurunsa itkuksi ja heidän ilonsa kääntyy murheeksi, mutta se on hiljainen. Täällä armon ajassa pitäisi teidän naurunne kääntymän itkuksi ja teidän ilonne murheeksi, sillä Daavid sanoo, että yksi murheellinen henki on paras uhri Herralle.

Ne harvat sielut, joilla on yksi murheellinen henki ja ahdistettu sydän, saavat joskus ilon tuta. Mutta se on toinen ilo kuin mitä mailma antaa. Jesus sanoo opetuslapsillensa: “Teidän pitää itkemän ja parkuman, mutta mailma iloitsee. Mutta teidän murheenne kääntyy iloksi.” Niin käätään katuvaisten murhe iloksi, koska he saavat tuta, että Jesus on vielä elämässä. Silloin opetuslapset ihastuvat. Mutta heidän ilonsa ei ole hattaran nauru, vaan se on ilo ja riemu Herrassa. Rukoilkaat, te murheelliset Jesuksen opetuslapset, että se totinen ja urhoollinen sankari, joka ei ole koskaan nauranut, mutta monta kertaa itkenyt, että hän varjelis teitä siitä keviämielisyydestä, jonka vihollinen välistä tarjoo, että hän antais sen sijaan murheellisille sen ilon ja riemun, joka kaiken ymmärryksen ylitse käy. Kuule, sinä totinen ja urhoollinen sankari, katuvaisten ja murheellisten huokaus. Isä meidän, jne.

Ps. 51: 17.

Neljännen rukouspäivän korkian messun teksti löytyy kirjoitettuna Davidin psalmissa 51: 17, ja kuuluvat sanat niin kuin seuraa: “Avaa Herra minun huuleni, että minun suuni ilmoittais sinun kiitokses.”

Tämä Davidin psalmi, josta rukouspäivän teksti on otettu, on yksi hänen katumusvirsistänsä, joka on kirjoitettu hänen lankeemisensa jälkeen. Mutta tämän aikaiset langenneet kristityt ei tee enää katumusta niin kuin Davidi. Sen tähden he pysyvät lankeemuksessans, ja enin osa niistä langenneista ei taida enää nousta. Sillä he ovat vielä pahemmat kuin umpisuruttomat ovat. Ei he saata tästä tekstistä mitään omistaa, sillä net ei rukoile koskaan niin kuin Davidi: “Herra avaa minun huuleni, että minun suuni ilmoittais sinun kiitokses.” Ei he saata kiittää minkään hyvän työn edestä. Mutta tämän mailman jumalata he saattavat paremmin kiittää. Koska ei ainoastans sydän ja sielu ole annettu saatanan haltuun, mutta myös jäsenet ovat annetut saatanan haltuun, niin hän avaa heidän huulensa pilkkaamaan, irvistelemään, nauramaan, kiroomaan ja sadattelemaan, valhettelemaan ja häpiällisiä sanoja puhumaan, ja sillä tavalla he antavat suullansa kiitoksen ja kunnian maailman jumalalle, jonka kautta taivaan Jumala tulee hyvin pilkatuksi ja häväistyksi.

Davidi teki katumuksen lankeemisensa jälkeen ja rukoili Jumalata, että Hän jaksais vielä kerran antaa Jumalalle kiitoksen ja kunnian. Sillä hän tunsi, että hän omantunnon vaivassa, epäuskossa ja epäilyksessä ei saata kiittää. Mutta hän rukoili, että Jumala vielä armahtais häntä, että hän Jumalan armon tuntemisessa saattais kiittää ja ylistää Hänen armoansa.

Mistäs nyt tulee tämän aikaisille langenneille semmoinen katumus ja semmoinen tunto kuin Davidille, joka tuli omantunnon vaivaan varsin kuin profeetta Nathan tuli häntä soimaamaan synnistä? Koska Nathan kiskoi ja repäis vanhat omantunnon haavat ylös soimauksellansa, joutui Davidi katumukseen. Jos Davidi olis niin vastannut, niin kuin tämän aikaiset langenneet vastaavat, koska joku kristitty tulee heitä soimaamaan synnistä, niin he sanovat: “Sen jälkeen vastataan kuin puhutellaan.” Jos Davidi olis sillä sanalla vastannut Nathania: “Sen jälkeen vastataan kuin puhutellaan”, kuinkas sitte olis käynyt? Se olis käynyt niin kuin tämän aikaiset esimerkit näyttävät, että Davidi olis annettu kokonansa saatanan haltuun. Ei oliskaan enää pääsnyt nousemaan. Mutta Davidi nöyryytti itsensä, tunnusti vikansa ja anoi anteeksi. Kuitenkin oli Davidi silloin niin syvään uneen nukkunut, että jos Nathan ei olis tullut häntä huiskuttamaan, olis hän ilman epäilemättä nukkunut ijankaikkisesti. Sillä jos omatunto ilman muistuttamatta olis soimannut häntä, olis hän saattanut salaisen katumuksen tehdä, vaikka salainen katumus ei voi menestyä sen tähden, että synnit ovat peitetyt, ei Jumalan armolla, mutta riettaan kunnialla. Mutta kuin Nathan tuli häntä soimaamaan, täytyi hänen tunnustaa syntiänsä, sillä sen soimauksen kautta löysäis kunnia. Ja sitte vasta pääsi Jumalan Henki vaikuttamaan hänessä oikian katumuksen.

Näettekös nyt, suruttomat ja pois langenneet, mikä se on, joka teitä estää katumuksesta? Se on kunnia ja omavanhurskaus ja ylpeys. Ylpeyden perkele panee nämät ylpeyden sanat suuhun: “Sen jälkeen vastataan kuin meitä puhutellaan.” Jos Davidi olis niin vastannut Nathania, olis hän langennut paatumukseen. Suruttomat ja pois langenneet odottavat, että kristityt pitäisit kauniilla sanoilla heitä puhutteleman ja kiittämän. Eipä Nathan tullut niin suloisilla sanoilla puhuttelemaan Davidia, koska hän soimais häntä huoraksi ja murhaajaksi. Ei Nathan ole pannut suruttomuuden laastaria omantunnon haavain päälle, niin kuin muutamat hengelliset puoskarit tällä ajalla tekevät, vaan hän repäis vanhat haavat auki. Ja niin tekevät myös kaikki oikiat lääkärit. Ne leikkaavat kaavat mädänneet haavat auki. Se on kyllä kova kärsiä, mutta sen leikkaamisen kautta paranevat vanhat haavat. Davidilla oli rauhallinen tunto ja turha luottamus Jumalaan ennen kuin Nathan tuli häntä herättämään ylös unesta.

Ja saman kaltainen tunto ja turha luottamus on myös tällä ajalla suruttomilla ja pois langenneilla. Mutta näillä on vielä pahempi tunto. Se on niin kuin yksi hirmuinen paatumus olis langennut heidän päällensä. Se näyttää niin kuin olisit he jo annetut saatanan haltuun, vaikka muutamille tulee hätä, koska kuolema tulee repimään vanhat haavat ylös. Mutta kuolema on aina liitossa perkeleen kanssa. Kuolema on hirmuinen ja kauhistavainen. Ei hän sano koskaan kuolevaiselle: “Usko nyt Herran Jesuksen päälle”, vaan hän sanoo: “Tule nyt ihmisparka, minä vien sinun siihen paikkaan, kussa sinun ijäti oleman pitää.” “Jos ennen et ole katunut, niin ole nyt katumatta. Jos ennen et ole huokanut, niin ole nyt huokaamatta. Jos ennen et ole pyytänyt armoa, niin ole nyt pyytämättä, sillä nyt on hiljan.”

Niin saarnaa kuolema suruttomille ja pois langenneille, jotka vasta kuolinvuoteella heräävät. Ja vaikka ne raukat jo terveenä tietävät sen kovan kuoleman saarnoja, ja päättävät niin, ei ne sen tähden pelkää kuolemata ennen kuin se tulee. Elävät vaan rohki suruttomuudessa ja vaeltavat ijankaikkisuuteen niin kuin kuolemaan tuomitut vangit, joidenka silmien eteen sidotaan musta huivi, ettei he näkisi kirvestä hakkaajan kädessä. Niin on se pyöveli, jonka haltuun oikeus on heitä antanut, tämä pyöveli, sanon minä, on sitonut mustan huivin suruttomain silmäin eteen, ettei he näe kirvestä eikä murhamiestä, joka kirveellä hakkaa. Sen tähden ei tule pelko kuolemasta ennen kuin hän tulee juuri päälle. Ja silloin tulee se hirmuinen päällekantaja, joka saarnaa järjessä: “Koska ennen et ole katunut, niin ole nyt katumatta. Koska ennen et ole huokanut, niin ole nyt huokaamatta. Koska ennen et ole rukoillut, niin ole nyt rukoilematta. Koska ennen et ole etsinyt armoa, niin ole nyt etsimättä.” Sen tähden täytyvät he tuomita itsensä kuolinvuoteella ja sanoa: “Nyt on hiljan.”

Sen kaltainen loppu tulee kaikille suruttomille ja pois langenneille, jotka vaeltavat niin kuin kuoleman vangit ijankaikkisuuteen, mustalla huivilla, sidottuna silmäin eteen. Ei ne raukat näe kirvestä hakkaajan kädessä. Kaikki kuoleman vangit tietävät kyllä, että heitä hakataan, koska ei ole armoa etsineet kuninkaalta, mutta ei he tiedä aikaa eikä hetkeä, koska heidän pitää kuoleman. Jos he etsisit armoa armonajassa, kuka tiesi kuningas antais heille armoa. Mutta ei hän anna niille yhtään armoa, jotka eivät ole armoa anoneet. Mutta kuin kuoleman vangit vasta mestauspaikalla alkavat armoa kerjäämään, ei enää anneta heille, sillä se on ylön hiljan. Niin on kaikkein suruttomain kanssa, jotka eivät kerjää armoa armonajassa, vaan säästävät siihen asti, että kuolema tulee. Ja silloin he tuntevat itsekin, että armon ovi on kiinni.

Ajatelkaat perään, kaikki ijankaikkisuuteen matkustavaiset, että tämä armonaika kuluu pian, että teidän täytyy vähän ajan perästä lähteä matkaan. Silloin avataan ijankaikkisuus teidän silmäinne eteen. Silloin kaikki, jotka ei ole armoa etsineet armonajassa, tuomitaan ansion jälkeen. Ainoastans ne harvat sielut, jotka täällä ovat lahjoja antaneet tuomarille ja ottaneet Kristusta edesvastaajaksi Isän tykönä, pääsevät vapaaksi kaikesta edesvastauksesta ja saavat nautita Jumalan lasten oikeutta, ja pääsevät kiittämään Kuningasta Siionin vuorella ja huutamaan Hoosianna siinä uudessa Jerusalemissa, kussa lasten ja imeväisten suusta annetaan kiitos ja kunnia Siionin Kuninkaalle, ja he huutavat yötä ja päivää: “Pyhä, pyhä, pyhä Herra Sebaoth.” Ja näitten ääni kuuluu kauvas, koska he huutavat temppelissä: “Hoosianna, siunattu olkoon se, kuin tulee Herran nimeen! Hoosianna korkeudessa.” Aamen.