Puhtaat Saarnat 1, numero 175.

Tarkastussaarna Kaaresuvannossa 1852.

Apostoli Paavali varoittaa niitä, jotka alkavat Hengessä ja päättävät lihassa, että heidän loppunsa on kuolema; ja hän sanoo vielä: “Joka lihassa kylvää, hän saapi lihastansa niittää turmeluksen.” Niin minä myös luulen tapahtuvan. Jos yksi kristitty, joka on ensinnä ollut elävä kristitty, menee kuolleeseen tilaisuuteen ja rakentaa sitte autuutensa toivon sen entisen päälle ajatellen, että se entinen elävä tilaisuus auttaa häntä, siitä jääpi kuollut usko eli luulousko.

Ja se palvelija, joka oli kymmenen tuhatta leiviskätä velkaa, sai kyllä silloin syntinsä anteeksi, koska hän sielunsa ahdistuksessa rukoili, mutta ei se armo auttanut häntä enää, koska hän oli armotoin kanssapalvelijansa kanssa. Vissimmästi oli sillä palvelijalla silloin elävä usko, koska synnin velka pyyhittiin pois. Mutta se elävä tilaisuus ei ole tainnut kauvan pysyä hänessä, sillä koska hän kohtais kanssapalvelijansa, osotti hän työllänsä, että elävä usko oli jo kadonnut pois.

Minä pelkään myös, että monelle on niin tapahtunut nyt kuin sille mainitulle palvelijalle, että moni on alkanut Hengessä ja päättänyt lihassa. Mailman rakkaus on varastanut monen sydämen, ja Vapahtajan täytyy seisoa ulkoisella puolella, niin kuin Hän sanoo Ilmestyskirjassa: “Minä seison oven edessä ja kolkutan. Joka avaa minulle, hänen tykönsä tahdon minä mennä ja pitää ehtoollista hänen kanssansa.” Mutta kuinkas Vapahtaja pääsee sisälle, koska mailman rakkaus seisoo niin kuin herra keskellä sydäntä ja saarnaa aivan uskosta ja rakkaudesta, vaikka ei ole kumpaakaan; ei ole uskoa, koska ei moni enää usko, mitä yksi elävä kristitty sanoo; ei ole rakkautta, koska kristityt ei mahdu yhteen rukoushuoneeseen. Minä pelkään, että hengellinen kuolema on tulemassa tämän seurakunnan päälle, kussa ennen oli eläviä ihmisiä. Ja se on käynyt niin kuin Vapahtaja on sanonut: “Ensimmäiset tulevat viimeisiksi.”

Minun täytyy siis muistuttaa teitä siitä teidän entisestä tilaisuudestanne, kuinka te silloin olitte lapset, koska minä vielä olin teidän kanssanne. Mutta nyt te olette raavaaksi tulleet. Jos nyt tämä raavas kristillisyys merkitsee, että te oletta nyt mieheksi ja isäksi tulleet kristillisyydessä, niin minä en tarvitse enää neuvoa teitä. Te oletta tulleet niin viisaaksi ja ymmärtäväiseksi, ettei kukaan tarvitse teille sanoa: “Tuntekaat Herra!” Mutta jos tämä raavas kristillisyys merkitsee, että astia on ravistunut, että uusi viina on ulos vuotanut, että vanha leili on taas parattu, että vanha viina on makiampi kuin uusi viina, niin minä pelkään, että Vapahtajan vaiva hukkaan menee ja Hänen kyyneleensä hukkaan vuotavat teidän tähtenne ja Hänen verensä juoksee hukkaan maahan, ja koirat nuolevat Hänen vertansa, mutta teille ei tule mitään apua niistä kalliista veren pisaroista.

Ja minä, joka olen sen armon jälkeen, kuin minulle on annettu, tehnyt työtä sen päälle, että se suuri Ristinkantaja ja orjantappuroilla kruunattu Kuningas, jonka kyyneleet te oletta sokeudessanne pilkanneet ja Hänen verensä jalvoillanne tallanneet; minä olen sen huonon ymmärryksen jälkeen, kuin minulle annettu on, valvonut teidän tähtenne ja tehnyt työtä sen päälle, että te tulisitte johdatetuksi pimeydestä valkeuteen ja saatanan vallan alta Jumalan tykö. Minun omatuntoni todistaa, että se ristiinnaulittu ja orjantappuroilla kruunattu Kuningas ei ole säästänyt yhtään ainoata veripisarata, jota Hän ei ole antanut Hänen pyhästä ruumiistansa vuotaa; niin kuin myös minun omatuntoni todistaa, että minä en ole säästänyt aikaa ja vaivaa työtä tekemästä sen päälle, että te tulisitta opetetuksi ja johdatetuksi meidän Herran Jesuksen Kristuksen ristin juureen ja Yrttitarhaan ja Golgataan.

Mutta nyt minä pelkään, että Vapahtajan vaiva menee hukkaan, ja minun vaivani hukkaan menee, koska te olette tulleet niin raavaaksi ja niin isäksi kristillisyydessä, ettette enää ota kenenkään neuvoa vastaan, vaan mitä oma järki sisälle antaa, sitä te uskotta, sitä te pidätte Jumalan viisautena. En minä kaikista teistä puhu, vaan että Raamattu täytettäisiin, joka sanoo: “ Joka syö leipää minun kanssani, hän tallais minun jalallansa.” Ja: “Te olette puhtaat, ette kuitenkaan kaikki.” Minä pelkään, että jos teidän kristillisyytenne pääsee niin edespäin raavastumaan, kuin se on näinä kahtena vuotena raavastunut, niin te, jotka ennen tätä aikaa olitta niin kuin lapset, tuletta sadan ajastaikaisiksi ämmiksi tulevana vuonna ja viimein kuoletta hengellisellä kuolemalla, ja yksikään lapsukainen ei itke teidän hautanne päällä.

Missäs nyt on Maria Magdalena, joka itkee taivaallisen Vanhemman haudan päällä? Missäs nyt on Johannes, joka seisoo ristin kohdalla ja katselee, kuinka sotamiehet pistävät keihään taivaallisen Vanhemman sydämeen? Taitavat nyt olla haudassa kaivamassa hikiliinoja. Josef ja Nikodemus ovat nyt panemassa Hänen ruumistansa kuolleen uskon hautaan, ja kuka tiesi, jos Hän enää nousee, koska Hänen lapsensa ei ole itkemässä ja parkumassa. Ei ole enää Maria Magdalena itkemässä kaipauksen kyyneleitä haudan partaalla. Ei ole Salome ja Johanna tulemassa hyvän hajullisilla yrteillä voitelemaan Jesuksen ruumista. Ei ole enää semmoisia orpolapsia, jotka itkevät ja parkuvat Vanhemman haudan päällä. Ilmanki he ovat jo raavaaksi tulleet ja mieheksi ja isäksi kristillisyydessä, ettei he tarvitse enää itkeä ja huokata Vanhemman perään. Kuinkapa lapset enää itkevät, koska Vanhin on aikaa kuollut, ja he ovat itse mieheksi tulleet ja isäksi kristillisyydessä, ettei he tarvitse enää Vanhemman holhoamista.

Voi, voi, kuinka pian nämät raavaat lapset ovat unhottaneet Vanhemman rakkautta. Kuinka pian he ovat unhottaneet, millä suurella vaivalla ja veren vuodatuksella Vanhin on heitä synnyttänyt ja millä murheen pidolla Hän on ruokkinut ja ylöskasvattanut heitä. Jopa nyt pääskyisen pojat jaksavat itse lentää. Mutta kuka tiesi, kuinka kauvan he lentävät? Minä olen nähnyt muutampia pääskyisen poikia putoovan sontatunkion päälle, koska he rupeevat ylön varhain luottamaan voimansa päälle ja lähtevät lentämään ulos pesästänsä ennen kuin siivet kantavat. Ja koska he putoovat sontatunkion päälle, tulee lumisadet ja raju ilma ja vilu ja nälkä. Ja koska heillä ei ole enää voimaa lentää ylös vanhimman pesään, niin täytyy heidän kuolla viluun ja nälkään sontatunkion päälle.

Voi, voi teitä, te onnettomat pääskyisen pojat, jotka ylön varhain rupesitta luottamaan voimanne päälle! Miksi te läksitte ulos Vanhemman pesästä ennen kuin siivet kantavat? Nyt katsoo Vanhin surkeudella teidän päällenne, kuinka te makaatte lumisateessa ja rajuilmassa tämän kylmän maan päällä. Mutta ei Hän jaksa teitä enää ylös nostaa maasta ja kantaa takaisin pesään, koska te oletta niin raavaaksi tulleet ja niin raskaaksi, ettei jaksa enää Vanhin nostaa ja kantaa teitä. Ja kuitenkin oletta te niin huonot ja voimattomat, ettette te jaksa itsekään lentää ylös maasta ilmaan. Ja! Nyt taidatte jäädä, onnettomat raukat, kuolemaan tähän kylmään ilmaan, koska toiset pääskyisen pojat, jotka ovat pysyneet pesässänsä siihen asti, että heidän voimansa vahvistuu, lähtevät lentämään lämpimään ilmaan, joka on toisella puolella maata, kussa aurinko paistaa pään päällä ja ei enää koskaan laske, mutta teidän täytyy silloin jäädä kuolemaan tähän kylmään ilmaan, kussa ei ole ruokaa eikä juomaa pakkaisen aikana. Niin se käypi niille pääskyisen pojille, jotka ylön varhain lähtevät ulos Vanhemman pesästä, ennen kuin siivet kantavat.

Mutta ne harvat sielut, jotka vielä ovat elämässä, joitten sydämessä on elävä henki, jotka ei vielä ole sokiaksi tulleet, jotka vielä näkevät, mistä tie menee taivaaseen, astukoon ylös Sionin vuorelle ja katsokoon kuolluitten luita, jotka makaavat hajallansa. Kukas niille hengen antaa, jotka niin hajallansa makaavat mailman kedolla? Net on net synnissä kuolleet mailman lapsukaiset suuren avaruuden alla, ne lapsukaiset, joita taivaallinen Vanhin on polvillansa verisaunassa suurella tuskalla ja verenvuodatuksella synnyttänyt kerran. Mutta rietas on niitä tappanut, ja Vanhimmalle on tullut suuri muret niistä lapsista, jotka niin nuorena kuolevat. Nyt täytyy Hänen istua niitten lasten haudan päällä ja itkeä niin kuin Rakel, joka ei anna itsiänsä lohduttaa. Vaikka somempi olis, että lapset istuisit Vanhemman haudan päällä ja itkisit kaipaissansa Hänen armollista läsnäolentoansa. Mutta nyt täytyy Vanhin murehtia lapsiansa, jotka niin nuorena ovat kuolleet. Ei taida Vanhin enää saada nähdä niitä lapsia, jotka ovat vajonneet kuolleen uskon hautaan. Siellä ne mätänevät ja ainoastans luut jäävät.

Mitäs meidän pitää sanoman niistä lapsista, jotka niin nuorena ovat kuolleet? Että vanhimmalle tulee suuri muret niistä, että Hän kaipaa niitä ja huutaa heidän nimeänsä vielä heidän kuolemansa jälkeen. “Voi minun poikani!” huusi Davidi poikansa kuoleman jälkeen, “voi minun poikani Absalom!” Mutta mitäs kuolleet lapset tietävät siitä, vaikka murheellinen vanhin huutais kuinka “voi minun poikani”, ei ne kuolleet raukat kuule enää rakkaan Vanhemman huutoa. Ja vaikka vielä Vanhin vuodattais katkeroita kyyneleitänsä heidän hautansa päällä, ei ne tiedä niistä mitään. Ja koska ei ole enää monta lasta elämässä, jotka Hänen nimeänsä huutavat ja Isäksi kutsuvat, niin minä surkuttelen niitä lapsia, jotka niin nuorena ovat kuolleet. Ja minusta on surkia nähdä, kuinka suuri muret on tullut Vanhimmalle, mutta minä en saata Häntä lohduttaa. Enkä saata minä niitä kuolleita herättää, vaan minun täytyy sanoa niille harvoille sieluille, jotka vielä ovat elämässä, että he varoittaisit itseänsä käymästä vaarallisia paikkoja, kussa vihollinen on vartioitsemassa ja kiljumassa ja ärjymässä niin kuin karhu eli jalopeura, joka luolastansa tulee. Aamen.