N:o 29 2 SUNNUNTAINA KOLMINAISUUDESTA 1848 (katkoksia)

Niin tulkaa siis, ja eläkäämme hyvin niin kauan, kuin me taidamme. Ja nauttikaamme meidän elämäämme niin kauan, kuin me nuoret olemme. Me tahdomme täyttää meitämme parhaalla viinalla ja voiteella. Ja älkäämme unohtako kevätkukkasia. Salomonin viisaudenkirjassa 2: 6, 7.

Se viisas Salomo panee nämä sanat suruttoman ihmisen suuhun, jonka kautta hän osoittaa maailman ihmisten esteet, ja minkä tähden maailman ihmiset eivät tahdo kristityksi tulla. He tahtovat nimittäin nauttia maailman iloa, lihan hekumaa ja huvitusta. Koska surutto-malla ihmisellä ei ole tietoa siitä tulevaisesta elämästä, tahtoo hän kuitenkin tässä maailmassa nauttia maailman iloa niin paljon kuin mahdollinen on. Sillä hän ajattelee, niin kuin Salomo osoittaa tässä toisessa luvussa viisaudenkirjassa, että meidän elämämme on lyhykäinen ja vaivalloinen, ja koska ihminen on kuollut, niin on hän peräti loppunut.

Vaikka tämänaikaiset suruttomat ihmiset eivät sano juuri kohdastansa, että ihminen loppuu kuolemassa, kuitenkin, koska heillä ei ole yhtään vakaista turvaa taivaaseen, freistaavat he kuolettaa salaisen kuolemanpelon jollakulla tavalla maailman ilolla ja lihan huvituksella ja hekumalla, että se murhe, joka on Jumalan mielen jälkeen, peräti loppuisi. Ja sen vuoksi (he) sanovat eli vähintäänkin ajattelevat: “Me tahdomme täyttää meitämme parhaalla viinalla ja voiteella, ja älkäämme unohtako kevätkukkasia.” Se on: “Nuoruuden aika kuluu pian, ja tulee raskaaksi meille, jos emme juo paloviinaa ja pidä vähäsen iloa. Pian tulee kuolema ja lopettaa meidän elämämme. Ja se on tietämätön, mikä kuoleman jälkeen tulee.”

Tietämätön se kyllä on, mikä ilo tulee kuoleman jälkeen, koska ihminen on siinä tilassa, ettei hän tiedä sanomia taivaasta eikä helvetistä, koska hän on niin surkeassa onnettomuudessa, ettei hän kärsi sanomia taivaasta eikä helvetistä. Silloin hän elää rohkeasti ja on iloinen, koska hän on täyttänyt itsensä parhaalla viinalla. Mutta eivät kaikki ihmiset tohdi olla niin rohkeat, sillä muutamat, jotka luottavat siveyden päälle, tunnustavat, ettei tee juuri yhtä, kuinka ihminen elää. He uskovat sielun kuolemattomuuteen, ja sen vuoksi he freistaavat välttää niitä julmempia rikoksia, niin kuin varkautta, huoruutta, tappelusta ja ylellistä juopumusta. Mutta niitä pienempiä erhetyksiä, niin kuin kohtuullista juopumusta, kohtuullista koreutta, kohtuullista ahneutta ja kohtuullista kirousta, niin kuin omaksi tarpeeksi, sitä ne eivät pidä syntinä.

Kuolleen uskon tunnustajat eivät ole niin krantut elämässä, että he saattaisivat välttää niitä syntejä, joihin he ovat tottuneet lapsuudesta saakka. Mutta he luottavat lihan heikkouden päälle ja Jumalan armon päälle. He sanovat, että liha on niin heikko, etteivät he jaksa sotia himojansa vastaan. Mutta Jumala on armollinen. Ei hän lue heille synniksi senkaltaisia lihanhimoja, joita he tuntevat olevansa ylen heikot vastustamaan.

/... kuolleen uskon tunnustajilta./¹ Ja molemmilla on kuitenkin se luulo, että he tulevat autuaaksi, vaikka ei kummallakaan ole vakaista tietoa oikeasta katumuksesta ja parannuksesta. Jotka nyt ovat oikein rohkeat pilkkaamaan Jumalaa juopumuksella, kirouksella, tappeluksella, haureudella ja lihan huvituksilla, (sanovat näin:) “Nauttikaamme elämäämme niin kauan, kuin me nuoret olemme. Me tahdomme täyttää meitämme parhaalla viinalla ja voiteella.” Ja koska sanansaattaja tulee heitä kutsumaan häihin, eli oikeaan katumukseen ja elävään uskoon, sanovat he esteensä, etteivät he saata niitä maallisia ylen antaa. He tulisivat köyhäksi, jos he rupeaisivat kristillisyyden perään pyrkimään. Heille tulisi kovin ikävä, jos heidän pitäisi heittämän niitä vanhoja hauskuutuksia ja muita semmoisia.

Salomo on pannut kirjaan senaikaisten suruttomien ihmisten ajatukset. Koska joku tahtoi heitä Jumalan puolesta manata ja neuvoa, niin he suuttuivat neuvonantajalle, niin kuin nytkin tapahtuu. Senaikaiset jumalattomat ihmiset sanoivat näin: “Väijykäämme vanhurskasta, sillä hän tekee meille paljon vaivaa ja asettaa itsensä meidän töitämme vastaan, ja nuhtelee meitä, että me syntiä teemme lakia vastaan, ja soimaa meidän menomme synniksi. Hän sanoo tuntevansa Jumalan, ja kehuu, että hän on Jumalan poika, ja nuhtelee, mitä meidän sydämessämme on.” Niitä suruttoman sanoja on Salomo kirjoittanut viisaudenkirjassa toisessa luvussa. Ja juuri samat puheet kuuluvat vielä nytkin suruttomien ihmisten suusta, niin kuin samat ihmiset olisivat puhumassa.

Salomo on jo maalannut meidän silmiemme eteen suruttomien ihmisten ajatukset, niin ettemme tarvitse parempaa todistajaa. Sillä niin kuin maailman ihminen sanoi silloin: “Väijykäämme vanhurskasta, sillä hän tekee meille paljon vaivaa,” niin sanovat tämänaikaiset maailman ihmiset, että kristityt tekevät heille rauhattomuuden. Eivät he anna enää omantunnon rauhaa. Koska vanhurskaat rupesivat soimaamaan jumalattomia vääryydestä, sanoivat suruttomat: “Hän nuhtelee meitä, että me syntiä teemme lakia vastaan, ja soimaa meidän menomme synniksi.” Tämä soimaaminen tekee vielä nytkin pahaa suruttomille. Eivät he voi sitä kärsiä. Senaikaiset suruttomat sanoivat vanhurskaalle: “Hän sanoo tuntevansa Jumalan ja kehuu, että hän on Jumalan poika.”

Ka! Se vasta tekee oikein kipeän haavan suruttoman sydämeen, koska kristitty sanoo, että hän tuntee Jumalan, ja että hän on Jumalan poika. Sitä ei voi maailman ihminen kärsiä, että kristitty olisi parempi kuin hän. Maailman ihminen on jo suuttunut kovin kristityille siitä soimauksesta. Mutta siitä vasta nousevat vanhan Aatamin karvat pystyyn, koska kristitty sanoo, että hän on Jumalan poika. Koska nimittäin Vapahtaja tunnusti itsensä Jumalan Pojaksi, sanoivat varsin juutalaiset: “Nyt te kuulitte, kuinka hän pilkkasi Jumalaa.”

Maailman ihminen, joka luulee olevansa likimmäinen Jumalalle, ei voi kärsiä, että kristitty sanoi itsensä Jumalan lapseksi, eli että hän on saanut syntinsä anteeksi. Sillä suruton ihminen ei tiedä, kuinka ja koska hän olisi saanut syntinsä anteeksi. Sen tähden rupeavat käärmeen siemenet puikimaan sydämen juuressa, koska kristitty tuntee, että hän on saanut syntinsä anteeksi, ja että hän tämän suuren armon kautta, nimittäin Vapahtajan sovintokuoleman kautta, on tullut Jumalan lapseksi. Mutta suruton ei saata sitä sanoa, että hän olisi saanut syntinsä anteeksi. Ja kuinka hän saattaisi sen sanoa? Koskapa hän on katumuksen tehnyt? Ei suruton ihminen voi ymmärtää, että kristitty on Jumalan lapsi. Ei sen tähden, että hän on siveämpi eli missään asiassa parempi, kuin joku muu, vaan sen tähden, että hän oikean katumuksen ja parannuksen kautta on saanut syntinsä anteeksi Jeesuksen Kristuksen ansion tähden.

Koska nyt yksi armon kautta vanhurskautettu kristitty manaa ja soimaa maailman suruttomia ihmisiä, että he tällaisen soimauksen kautta tulisivat syntiänsä tuntemaan ja katumuksen tekemään, silloin rupeaa vanha Aatami ärisemään ja sanoo neuvonantajalle: “Sinä kerskaat itseäsi. Et sinä ole Jumala.” /Et sinä tuomitse - - -etta/²

Juuri tämän asian tähden tuli myös Salomonin aikana tinka vanhurskasten ja suruttomien välillä. Ja Salomo on pannut kirjaan suruttomien sanat, jotka ovat vielä nytkin suruttomien suussa. Niin on vanhan Aatamin kuva maalattu siinä mainitussa kirjassa, että hänen pitäisi tunteman itsensä, jos silmät olisivat auki. Mutta se sama Salomo on sanonut viisauden kirjassa, toisessa luvussa ja 21. värssyssä, että heidän pahuutensa on tehnyt heidät sokeaksi. Ei näe sokea raukka, että rietas on kääntänyt hänen silmänsä nurin, koska hän vihan tähden katsoo karsaasti kristittyjen päälle ja sanoo: “Väijykäämme vanhurskasta, sillä hän tekee meille paljon vaivaa. Työläästi me voimme hänet nähdä, sillä ei hänen elämänsä sovi muiden kanssa. Ja hänen elämänsä on peräti vastahakoinen.”

Vissimmästi tekee vanhurskas ihminen vanhalle Aatamille paljon vaivaa, sillä ei hän anna vanhan, sokean raukan, olla rauhassa, vaikka hän on väsynyt niin kovin maailmanruhtinaan palveluksessa, ettei hän saa enää silmiänsä auki. Yhtä hyvin herättelee häntä vanhurskas, ettei tämä sokea raukka nukkuisi iankaikkisesti. Mutta siitä herättelemisestä ottaa vanha ihminen semmoisen vihan, että hän uhkaa tappaa kaikki, jotka tulevat häntä herättelemään. Salomo on myös sen kuullut, kuinka maailman suruttomat ihmiset tekevät vanhurskaalle. He sanovat nimittäin näin: “Häpeällä ja pilkalla me kidutamme häntä, että me näkisimme, kuinka jumalinen hän on, ja ymmärtäisimme, kuinka kärsivällinen hän on.

Maailman suruttomat rupeavat ensinnä pilkkaamaan sitä, joka heitä neuvoo, ja tekevät hänelle kaikkea pahaa. Mutta koska pilkkaaminen ei vaikuta mitään, silloin sanovat he, niin kuin Salomo muistelee 20. värssyssä: “Me tahdomme häntä tuomita häpeälliseen kuolemaan.” Se on nimittäin viimeinen turva maailmanjoukolla, koska he nimittäin eivät pidä puoliansa, että he rupeavat imemään kristittyjen verta. Ja sitten sanovat he: “Jos hän on totinen Jumalan Poika, niin hän häntä auttaa, ja vapahtaa hänet vainomiesten käsistä.” Nämä viimeiset pilkkasanat, joita perkeleen joukko laskee ulos suustansa, koska he saavat kristittyjen verta imeä, ovat kirjoitettuna Salomonin viisaudenkirjassa 2: 18, ja ovat juuri samat sanat, joilla juutalaiset pilkkasivat Vapahtajaa ristin päällä: “Jos hän on Jumalan Poika, niin astukoon alas rististä.”

Mutta vaikka vanhan Aatamin ajatukset ja suusanat on kirjaan pantu, ei hän usko sen tähden, että häntä vastaan ne ovat kirjoitetut, että hän tuntisi kuvansa niistä, vaan hän luulee, että kristityille ne pilkkasanat kuuluvat. Hän elää ja kuolee siinä uskossa, että kristityt ovat yksi saatanan joukko, joka pitää tapettaman. Mutta itsensä pitää suruton ihminen Jumalan lapsena, vaikka hän kiroaa, ryyppää, tappelee, huorin tekee ja varastaa.

Jospa nyt tänä päivänä joku vaivainen sielu tulisi häihin, jotka maailman alusta valmistetut ovat kaikkein huonoimmalle joukolle: sokeille, ontuville ja raajarikolle, ja sielun puolesta vaivaisille. Sillä me kuulemme, että maailman suuret herrat, jotka ovat rikkaat, kunnialliset ja terveet, eivät mieli ollenkaan tulla taivaallisiin häihin, vaikka kuinka käskettäisiin. Niin tulkaa tekin vaivaiset ja sokeat, ja raajarikot. Ja syökää niitä herkkuja, joita Jeesus on teille valmistanut. Ja me rukoilemme häntä Isän nimellä. Isä meidän j. n. e.

Tutkistelemme meidän pyhän evankeliumimme johdatuksesta suruttomien ihmisten esteitä, eli minkä tähden maailman ihmiset eivät tahdo tulla häihin. Ensimmäinen tutkistelemus: Mitäs vastaavat maailman ihmiset, koska Kuninkaan palvelija tulee heitä kutsumaan häihin? Toinen tutkistelemus: Mitäs vastaavat sokeat, ontuvat ja raajarikot, koska heitä kutsutaan häihin?

Tulkoon nyt kuka tahtoo. Me olemme asetetut kutsumaan vieraita häihin. Jos vieraat ovat niin suurelliset, etteivät he tahdo tulla, ei palvelija saata sille mitään tehdä. Mutta jos vieraat tulevat, niin on palvelijalla hyvä mieli siitä, ettei hän ole hukkaan juossut kaupungin ympäri. Antakoon se suuri Kuningas, joka on häitä laittanut ja valmistanut, että hänen sanansa, jolla palvelijat kutsuvat vieraita, kuuluisivat koko kaupungin ympäri, ettei yksikään saattaisi sanoa, että hän on käskemättä jäänyt.

Ensimmäinen tutkistelemus: Mitäs sanovat maailman ihmiset, koska palvelija tulee heitä kutsumaan häihin? Ensimmäinen sanoo: “Minä olen ostanut viisi paria härkiä.” Toinen sanoo: “Minä olen ostanut pellon.” Kolmas sanoo: “Minä olen emännän nainut, ja en taida sen tähden tulla. “ Ja minä rukoilen sinua, sano minun esteeni.

Tässä me kuulemme, mikä on maailman ihmisen mielessä, koska Kuninkaan palvelija kutsuu häntä oikeaan kristillisyyteen. Hän pelkää, että hän kristillisyyden tähden tulee köyhäksi, että hän mistantaa kunniansa maailmassa. Hän pelkää, että hän summaa³ maailman työtä, jos hänen pitäisi kristillisyyden perään pyrkimän. Nautahärät, pelto ja hekuma ovat hänen mielessänsä parhaat kappaleet maailmassa. Ei hän saata niitä heittää eli rakastamasta lakata. Hänen sydämensä on niin kovin kiinni maailmassa, ettei hän raaski niitä kappaleita ylen antaa, joista hänelle tulee joku maallinen voitto eli lihallinen huvitus. Nautahärkä on hänelle rakkaampi kuin Jumalan sana ja sielun autuus. Peltomaa, josta tulee hänelle joku hyödytys ruumiin puolesta, on hänen mielessänsä kalliimpi, kuin Jumalan armo. Naida on tarpeellisempi, kuin oikean katumuksen ja parannuksen tehdä. Sanalla sanottu: Niin kauan kuin ihmisen sydän on kiinni maailmassa ja niissä asioissa, kuin maailmassa ovat, niin kauan pysyy myös ihminen maailmassa. Eikä hän saata siinä tilassa paljon muuta ajatella, kuin ainoastaan sitä maallista etua. Nimittäin, kuinka hän menestyisi ja rikastuisi. Kuinka hän voittaisi kaikkea sitä hyvää, jota hänen lihallinen mielensä halaa ja rakastaa. Niin kuin rikkautta, kunniaa, hekumaa ja hyviä päiviä.

Jos nyt Kuninkaan sanansaattaja eli joku kristitty tahtoisi muistuttaa maailman orjaa siitä tulevaisesta elämästä, ja kuinka hänen sielunsa pelastettaisiin, varsin rupeaa hän sanomaan esteensä, ettei hänellä ole joutoa niin paljon ajatella sen asian päälle, joka on tietämätön. Ei hän tahdo tulla niin hulluksi, että hän heittäisi viinakaupan, juopumuksen ja kirouksen, josta hänelle tulee sekä voitto että huvitus.

Luonnollinen järki on niin suuri maailman orjan pääkallossa, että hän katsoo tämän kristillisyyden asian kokonansa hulluudeksi ja taikaukseksi. Rietas on kääntänyt hänen silmänsä nurin, niin että hän katsoo kaikki hengelliset asiat nurin. Totinen katumus on hänen mielestänsä yksi ihmeellinen taikaus taikka ulkokullaisuus. Mutta suruttomien (tila) on oikea tila. Kuollut usko eli armon varastaminen on hänen mielestänsä oikea ja autuaaksi tekeväinen usko. Mutta elävä usko, eli armontunteminen, se on kerskaaminen. Katuvaisten kyyneleet ja huokaukset polttavat hänen tuntoansa. Ei hän viitsi nähdä semmoisia, sillä hän luulee, että itse ne tekevät itsensä semmoiseksi.

Mutta käärmeen kyyneleet, jotka välistä vuotavat hänen omista silmistänsä, erinomattain silloin, koska paloviina nousee päähän, ne ovat hänen mielestänsä oikeat katumuksen kyyneleet. Ne kiroukset ja sadatukset, jotka hän oksentaa ulos suustansa, koska rietas rupeaa ajamaan hänen kanssansa niin kuin ajohärän kanssa, ne ovat hänen mielestänsä Jumalan siunaukset, joilla hän manaa vihollisiansa katumukseen. Ja koska hän rupeaa nyrkkiänsä bruukaamaan ja sauvan kanssa liikkumaan, silloin on hän evankeliumia saarnaamassa vaivaisille.

Älä mene semmoiselle maaherralle sanomaan, että hän senkaltaisella elämällä menee avoimilla silmillä kadotukseen. Sillä hän on siveä mies ja kunniallinen raatiherra, vierasten pitäjä ja vaivaisten auttaja, vaikka hän tekee suuremman osan maakunnasta vaivaiseksi väärällä viinakaupalla. Hän imee vaivaisten hien ja veren. Mutta yhtä hyvin, koska hänelle sanotaan, että kadotus on edessä, jos totinen katumus ja parannus ei tule, ottaa hän semmoisen vihan neuvonantajalle, uhkaa ja tärisee niin kuin vihainen koira. Näyttää hampaitansa ja sanoo: “Sinä ilmankin olet Jumalan lapsi. Sinä ilmanikin tiedät paremmin kuin minä, mistä tie menee taivaaseen.” Hän puree hampaitansa vihan tähden, niin kuin juutalaiset tekivät Stefanukselle, ja uhkaa maailmallisen lain kautta ruoskittaa kaikki väärät profeetat, jotka eivät anna hänelle omantunnon rauhaa.

Mutta nyt sanovat kuolleen uskon tunnustajat, koska vanhan Aatamin kuva näin maalataan kirkossa: “Ei tämä ole muu kuin haukkuminen. Ja sillä tavallakos ihmisiä kutsutaan kristillisyyteen, koska heidät yllytetään vihaan mutta ei rakkauteen?” Joo. Sillä tavalla tulevat ihmiset oikeaan katumukseen, jotka jo tulevat. Ja jotka ottavat tämmöiset haukkumiset korviinsa. Sillä suurin konsti kristillisyydessä on, että ihminen tulisi tuntemaan itsensä, millainen elävä hän on.

Mutta mistäs suruton ihminen tietää, millainen hän on, ennen kuin hän saa katsoa kuvaansa peilissä? Ihminen luulee luonnollisessa tilaisuudessansa, että hän on hyvä, vaikka hän on paha. Hän tuntee itsensä siveäksi, vaikka hän on varas ja ryöväri. Niin kauan kuin rietas on kääntänyt hänen silmänsä nurin, luulee hän olevansa kristitty ja Jumalan lapsi, vaikka hän on kadotuksen oma. Tästä suuresta sokeudesta tulevat siveät huorat, rehelliset varkaat, armahtavaiset viinaporvarit ja raittiit juomarit.

Koska nyt tämän raukan oikea kuva maalataan hänen silmiensä eteen, rupeaa hän irvistelemään ja sanomaan: “Ei minun kuvani ole niin hirveä. Mutta se on niin kuin enkelin kuva, siveä ja kunniallinen.” Niin on vanhan Aatamin kuva ennen maalattu kuolleen uskon tunnustajille, että kaikki ryötät paikat ovat sinivärillä peitetyt. Kaikki hirveät paikat ovat jäniksen jalalla pyyhityt. Kaikki haavat ja paisumukset ovat siveydellä selitetyt. Ja omantunnon haavat ovat suruttomuuden laastarilla peitetyt, ettei pidä omantunnon haavat haiseman ja märkää vuotaman ennen kuin vasta iankaikkisuudessa.

Siihen aikaan, koska niin on saarnattu, ettei yksikään ole tuntenut itseänsä, siihen aikaan olivat ihmiset siveät ja kunnialliset, niin myös armonvarkaat. Veisattiin kirkossa. Juotiin, kirottiin ja tapeltiin kirkon takana. Vanha Aatami nukkui niin makeaan uneen, että muutamat kuorsasivat kirkossa. Ja luultiin, että Jumalan sanan hyminä vaikutti jo niin paljon, koska se ainoastansa meni pään ylitse, että sielu sen kautta tuli autuaaksi.

Toinen tutkistelemus. Mitäs vastaavat sokeat, ontuvat ja raajarikot, koska heitä kutsutaan häihin? Me kuulimme evankeliumista, että maailman kunnialliset vieraat, jotka ovat sekä siveät että myös armonvarkaat, vastaavat, etteivät he jouda katumusta tehdä ja kristityksi tulla. Heillä on muuta tekemistä, kuin että ruveta katumusta tekemään ja armoa kerjäämään. Jos me nyt otamme niistä vaarin, niin me löydämme, että kaikkien suruttomien ihmisten, olkoot siveät, (tai) olkoot armonvarkaat, täytyy niin vastata, koska he ovat kokonansa tietämättömyydessä, mikä oikea kristillisyys on.

Mutta koska ihminen herää synnin unesta ja hänelle tulee se murhe, joka on Jumalan mielen jälkeen, silloin tulee hän sokeaksi, ontuvaksi ja raajarikoksi, jolla ei ole mitään omasta takaa. Ainoastansa köyhyys ja synti. Hän tuntee nyt vasta, että hän on sokeana syntynyt ja sokeana vaeltanut siihen päivään asti, jona Jeesus kohtasi häntä ja antoi hänelle silmänvoidetta. Silloin aukenivat hänen silmänsä sen verran, että hän rupesi näkemään vikojansa ja tuntemaan syntiänsä. Hän tuli myös silloin ontuvaksi ja raajarikoksi, koska hänen tuntonsa päälle lankesi niin raskas kuorma ja taakka, ettei hän enää jaksanut käydä. Hän rupesi ontumaan siitä saakka, kuin hän herätyksensä jälkeen vuovasi⁴ omalla parannuksellansa vaeltaa elämän tiellä. Viimein tuli hän niin rammaksi, ettei hän enää kostunut mihinkään. Hän tuli myös köyhäksi ja vaivaiseksi siitä saakka, kuin kaikki hengellinen tavara loppui. Siveys loppui, usko loppui, rakkaus loppui. Kaikki tyynni loppui, jolla hän ennen oli hyvin elänyt.

Sillä ennen tätä aikaa oli hänellä hyvät silmät, koska hän näki taivaan valtakunnan paloviinassa. Hän näki Vapahtajan, mutta se oli maailmanruhtinas. Hän näki tien taivaan valtakuntaan, mutta se oli leveä ja iso maantie, kusta kaikki maakunta kulkee. Hänellä oli myös ennen tavara, mutta se oli kivi. Hänellä oli ennen hengelliset lahjat, nimittäin usko, mutta se oli kuollut. Siveys, mutta se oli synti. Rakkaus, mutta se oli maailmanrakkaus. Hänellä oli myös ennen Jumala, jota hän rukoili. Mutta se oli maailmanruhtinas.

Koska nyt tunto heräsi, tuli hän äkkiä sokeaksi, kuuroksi, mykäksi, ontuvaksi, raajarikoksi, köyhäksi, vaivaiseksi ja kerjäläiseksi. Hän mistansi tavaransa. Menetti Jumalansa. Menetti uskonsa, menetti toivonsa, menetti rakkautensa, menetti siveytensä. Koska nyt Kuninkaan palvelija tulee kutsumaan senkaltaista viheliäistä häihin, tuntee hän itsensä mahdottomaksi. Tahtoo kyllä tulla Vapahtajan tykö. Ei paljon tohdi. Sillä hän ajattelee, ettei taida Jumala häntä huolia, koska hän on niin huono ja kelvoton. Kuitenkin täytyy hänen tulla, jos hänen pitää saaman rauha omalletunnolle. Jos hän tahtoo niistä vihollisista vapahdetuksi tulla, jotka häntä vaivaavat. Jos hän ei tahdo iankaikkisesti nälkään ja viluun kuolla, niin täytyy hänen tulla taivaallisiin häihin ja vastaanottaa niitä herkkuja, jotka hänelle valmistetut ovat, nimittäin armoa ja laupeutta, uskoa ja rakkautta.

Silloin sokean silmät avataan, kuuron korvat rupeavat kuulemaan, mykät rupeavat puhumaan, ontuvat rupeavat käymään. Köyhä rupeaa rikastumaan armossa ja rakkaudessa. Murheellinen rupeaa iloitsemaan. Itkevä lapsi rupeaa nauramaan synnyttäjällensä. Koko maailma muuttuu ja tulee erilaiseksi. Entinen turha elämä lakkaa. Ensimmäiset armonmerkit, joita katuvainen sielu tuntee, vakuuttaa häntä, että hän on häihin kutsuttu. Mutta eivät häät ole joka päivä. Sillä Vapahtaja sanoo, että hääväki joutuu paastoamaan, koska Ylkä otetaan pois.

Jos ensimmäiset armonmerkit katoavat, ja murhe ja epäilys taas tulee armonmerkin perästä, (niin) ei se ole merkki siihen, että hän on langennut armosta. Mutta se merkitsee, että sota on vielä edessä. Ei kristitty tule niin täydelliseksi koskaan tässä katoavaisessa ilmassa, että kaikki sota pitäisi loppuman, että kaikki kiusaukset katoavat, että ei murhe ja epäilys enää tulisi. Vaan sota, kilvoitus ja sisällinen ahdistus ynnä armoliikutusten kanssa merkitsee, että hän on edeskäsin pyrkimässä, ja että henki on elämässä. Mutta jos kaikki sota loppuu, kaikki kiusaukset lakkaavat, silloin on hengellinen nuokkuminen, ja armoitettu tulee synnittömäksi eli enkeliksi. Silloin on vihollinen taas kääntänyt hänen silmänsä nurin. Mutta meidän toivomme ja uskalluksemme on, että häävieraat olisivat aina valmiit paastoamaan, koska Ylkä otetaan pois, siihen asti, että iankaikkiset häät pidetään, jotka eivät koskaan enää lopu. Amen.

Alkuperäinen (alku) ja jäljennös / SKHS Kollerin kokoelma n:o 13 / Kansallisarkisto Helsinki /

¹ aukko käsikirjoituksessa ³ laiminlyö

² aukko käsikirjoituksessa ⁴ yritti