N:o 74 2 RUKOUSPÄIVÄNÄ 1853 (AAMUSAARNA) (keskiosa)

Aamusaarnan teksti Room. 4: 8.

Autuas on se mies, jolle Jumala ei syntiä lue.

(alku ja loppu kateissa) ... kuvittelua, vaan hän oli kokenut sen voimaa sydämessään. Daavidilla oli nimittäin ollut syvä synnin katumus, sellainen katumus, joka ei ollut vilpillinen eikä teeskennelty, sillä hän valittaa itse katumuspsalmeissaan, että hän kasteli yösijansa kyyneleillä, että hän oli väsynyt huokauksista, että hänen kasvonsa olivat vanhentuneet. Hän näytti siis riutuneelta synninsurun tähden, joka kulutti häntä sisällisesti. Ja niin muodoin voi olla varma, että Daavidin katumus ja synninsuru oli totinen ja vilpitön.

Mutta nyt sanovat tämän ajan ulkokullatut ja fariseukset, jotka perustavat toivonsa epävarmoihin rikkauksiin: ”Me uskomme kyllä, että Daavidilla on ollut vakava ja vilpitön katumus tekemistään synneistä, mutta ne, jotka nyt sanovat, että heillä on vakava katumus synnistä, näyttävät ulkokullatuilta ja hulluilta: he ulvovat kuin hukanpenikat ja vaikeroivat kuin ulisijat ja välistä huokaavat kuin luontokappaleet. Ei kai sentään kuningas Daavid olisi käyttäytynyt näiden hullujen tavoin.”

Niin vain. Daavid käyttäytyi kuin hullu, kun hän hyppäsi ja tanssi arkin edessä. Hänen ylhäinen puolisonsa, joka oli kasvatettu kuninkaanlinnassa, arveli, ettei sellainen hyppääminen ja tanssiminen voinut olla soveliasta kuninkaalle, ja eniten Daavidin kuningatar pahentui siitä, että Daavid meni tavallisen kansan sekaan, ettei hän ottanut paremmin huomioon kuninkaallista arvoaan.

Mutta Daavidilla oli silloin hengellinen ilo, ja sen tähden hän ei tuntenut maailman kunniaa, joka muutoin pakkaa vaivaamaan parempaa kansaa ja varsinkin niitä, jotka ovat korkeassa asemassa maailmassa. Sellaiset suuret herrat eivät voi saada hengellistä iloa, koska he ylenkatsovat Daavidin synninsurua ja halveksivat Daavidin valitusta heti, kun se ilmenee jossakin katuvaisessa syntisessä, joka valittaa omantunnon vaivassa.

Mistä kuningas Daavid oli nyt saanut sen vakuutuksen, että autuas on se mies, jolle Jumala ei syntiä lue? Jollei Daavidilla olisi ollut katumusta synnistä, hän ei olisi koskaan kokenut sellaista autuutta, jonka Jumala lahjoittaa uskovaisille. Sillä Daavid ei ollut ulkokullattu, kun hän vaikeroi omantunnonvaivassa, mutta se voi pikemminkin olla ulkokullattu, joka juo, huoraa, kiroaa ja tappelee, ja kuitenkin menee ehtoolliselle, vaikka moni ei kai nykyään mene ollenkaan Herran pöytään, koska hän pelkää, että hänen täytyy uudistaa siellä kasteensa liitto ja luvata parannusta.

Moni elää nyt kuin turkkilainen ja pakana, vaikka hänellä on kristityn nimi kasteesta saakka. Mitä hyötyä kasteesta olisi, jollei siitä seuraisi mitään parannusta? Niin kuin jotkut menevät päistikkaa helvettiin, jotka eivät välitä vähääkään kristillisyyden vaatimuksista vaan elävät pahemmin kuin turkkilaiset ja pakanat, niin monet menevät takaperin helvettiin, jotka tekevät ainoastaan ulkonaisen parannuksen ilman totista katumusta ja synninsurua.

Samoin myös monen katuvaisen syntisen täytyy vähitellen vajota alas pohjattomuuteen, jollei hän huuda Daavidin tavoin syvyydestä korkeuteen. Sillä ainoastaan silloin hän voi sanoa kuten Daavid päivän tekstissä: ”Autuas on se mies, jolle Jumala ei syntiä lue”, kun hän huokaa ja kaipaa ja huutaa ja rukoilee niin kauan, että hän saa tuntuvalla tavalla armon ja syntien anteeksiantamuksen. Mutta valitettavasti täytyy katuvaisen sielun usein taistella epätoivon kanssa, kun perkeleen ahdistukset ja kaikkinaiset hirmuiset kiusaukset tulevat, mutta tämä on juuri oikean kristityn oikea tuntomerkki, että hänen täytyy kestää näitä hirmuisia sielunvihollisen hyökkäyksiä, jotka tahtovat kokonaan tuhota hänet ja upottaa hänet epätoivon syövereihin.

Se, jolla on kuollut usko pääkallossa, ei tunne koskaan näitä perkeleen ahdistuksia, joista Luther valittaa. Sillä perkele ei voi ahdistaa uskollisia palvelijoitaan, jotka palvelevat häntä uskollisesti ajatuksilla, sanoilla ja töillä. Kuinka perkele voi ahdistaa viinaporvaria, joka kokoaa niin monta juomaria pimeyden valtakuntaan? Kuinka perkele voi ahdistaa juomaria, joka elää sumussa ja humussa viimeiseen hetkeen asti? Juomari on perkeleen uskollisin palvelija, koska juomari voi kiroilla, hän voi tapella, hän voi laulaa huoralauluja ja juomalauluja. Hän voi elää epäsovussa puolisonsa kanssa, hän voi huorata, hän voi tehdä juovuspäissään kaikkea, mitä perkele tahtoo. Hän voi jopa itkeä ja olla jumalinen juovuspäissään. Hän voi mennä joskus ehtoolliselle juovuspäissään, ja silloin perkele voi parhaiten vakuuttaa häntä Jumalan armosta ja syntien anteeksiantamuksesta. Mutta myös huora ja huoripukki voivat olla vapaita perkeleen ahdistuksista, kunhan vain huoruuden himon voi tyydyttää. Ja jos maailman orja, saituri, joka tekee yötä päivää työtä maallisen voiton tähden, ajattelee harvoin sielunsa autuutta, niin hän on myös vapaa kaikista perkeleen ahdistuksista.

Koskaan ei kuule jumalattoman joukon valittavan perkeleen hyökkäyksiä, ei koskaan, sillä he elävät rauhassa perkeleen kanssa. Ja jos joku kysyy suruttomalta ihmiseltä: ”Onko perkele koskaan kiusannut ja ahdistanut sinua?”, niin hän vastaa tavallisesti: ”Minulla ei ole mitään tekemistä perkeleen kanssa”. Mutta Vapahtajalla oli paljon tekemistä perkeleen kanssa. Kaikki Vanhan testamentin pyhät ovat valittaneet perkeleen ahdistuksista, ja Uudessa testamentissa kaikkein eniten. Sillä kaikki turkkilaiset ja pakanat ovat väittäneet, että kristityt olivat pahojen henkien riivaamia, koska he valittivat perkeleen kiusauksista. Ja se onkin vastaansanomaton totuus, että kaikki turkkilaiset ja pakanat, kaikki viinaporvarit ja juomarit, kaikki varkaat ja huorat, kaikki kiroilijat ja tappelijat, kaikki ahneet ja maailman orjat, kaikki, jotka elävät suruttomuudessa, ovat vapaita perkeleen ahdistuksista, koska he ovat perkeleen parhaita ystäviä.

Mutta kristittyjen täytyy olla perkeleen ahdistamia. Jeesuksen omat opetuslapset ovat perkeleen kiusattavina. Sen tähden Vapahtaja sanoi Pietarille: ”Simon, Simon, katso, saatana on teitä pyytänyt seuloaksensa niinkuin nisuja” (Luuk. 22: 31). Mutta Pietari ei tuntenut vielä, kuinka voimakas sielunvihollinen on, hän ei tuntenut saatanan ahdistuksia, ja sen tähden hän lankesi kiusauksen hetkellä. Vielä vähemmän tunsi Juudas, että saatana oli mennyt häneen.

Mutta Pietari tunsi paremmin perkeleen ahdistuksia, kun hän kirjoitti kristityille, että perkele käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura ja etsii, kenet hän nielisi (1. Piet. 5: 8). Kun perkele käy ympäri niin kuin kiljuva jalopeura ja etsii saalista, tämä merkitsee juuri, että hän on nälkäinen, hän janoaa kristittyjen verta. Kun hän ei voi seuloa kristittyjen sieluja kuin nisuja, niin hän haluaa ainakin syödä heidän ruumiinsa, ja sen tähden kristityn täytyy kärsiä pilkkaa ja vainoa maailmassa, koska hän ei ole tästä maailmasta. Ja koska sielunvihollinen ahdistaa tällä tavalla jokaista kristittyä sekä sisällisesti että ulkonaisesti, niin kristitty tahtoo usein langeta epätoivoon, varsinkin kun omavanhurskaus karkaa hänen päälleen. Hän ei voi uskoa, että Jumala on hänelle armollinen, koska omavanhurskaus vaivaa häntä ja tahtoo vajottaa hänet epätoivoon. Kuitenkin hänen täytyy huutaa ja rukoilla hengellisessä hädässään, kunnes apu tulee ylhäältä.

Daavid oli saanut kokea katumuksessaan ja synninsurussaan, että synti ja perkele tahtoivat painaa hänet alas pohjattomuuteen, ja sen tähden hänen täytyi huutaa hengellisessä hädässään Herran tykö: ”Herra, älä rankaise minua vihassas, ja älä kurita minua hirmuisuudessas!” (Ps. 38: l). Ja kun hän sai kokea armon ja syntien anteeksiantamuksen sydämessään, hän huudahti päivän tekstissä: ”Autuas on se mies, jolle Jumala ei syntiä lue”. Sellaisina hetkinä, jolloin kristitty saa maistaa armon makeutta, hän tuntee itsensä autuaaksi.

Koska Jumala vaatii elävän uskon kristityiltä, niin myös apostoli Paavali on asettanut uskon autuuden perustukseksi kaikille, jotka tahtovat tulla autuaaksi. Mutta kristityn usko on usein heikko. Se on kuin kipinä, ja sitä verrataan suitsevaiseen kynttilänsydämeen, jota Herra ei tahdo sammuttaa. Kristityn uskoa verrataan myös lamppuun, joka sammuu, jos siinä ei ole öljyä pitämässä tulta yllä. Kymmenen neitsyttä, joiden olisi pitänyt valvoa, tulivat kaikki uneliaiksi, kun Ylkä viipyi, ja tämän unen aikana olivat lamput sammuneet. Kuitenkin oli viisaiden neitseiden lampuissa vielä öljyä, mutta tyhmien neitseiden lampuissa ei ollut öljyä, vaan lamput heillä oli.

Tässä kuvataan nyt kuollutta uskoa, joka turvaa nukkuvalla omallatunnolla Jumalan armoon ja syntien anteeksiantamukseen. Emme voi kuvitella, että ihminen, joka ei ole koskaan herännyt synnin unesta, rupeaa odottamaan Yljän tuloa, koska sellainen ihminen on aivan välinpitämätön eikä hänellä ole yhtään murhetta sielunsa autuudesta.

Tyhmillä neitseillä oli luultavasti ollut öljyä lampuissaan. Heillä oli ollut elävä usko, mutta synninunen aikana kaikki öljy oli palanut loppuun tai valunut ulos, ja kun huuto ”Nyt tulee Ylkä” herätti heidät uudelleen, he eivät voineet uskoa vaan lankesivat epätoivoon. Ja ne viisi viisasta, joilla oli vielä öljyä lampussa, eivät voineet antaa heille yhtään lohdutusta, sillä usein kristityllä ei tosin ole antaa lohdutusta epäileväiselle, koska hän itse on epäileväinen. Hän on usein epäileväinen, ja hänen täytyy valittaa Daavidin tavoin: ”Minun Jumalani, minun Jumalani, miksis minun hyljäsit?” (Ps. 22: l).

Kuitenkaan lamppu ei sammu hänen valvoessaan, vaikka pimeyden henget usein puhaltavat hänen kynttilänsä sammuksiin, niin että ainoastaan suitsevainen sydän eli heikko toivo jää jäljelle. Tämä kynttilänsydän voi kuitenkin syttyä taas Jumalan armon ja syvyydestä nousevan palavan rukouksen kautta. Olkoon tämä nyt varoitukseksi niille, jotka torkkuvat armon varassa. Kun synnin uni voittaa heidät, silloin lamppu sammuu ja öljy valuu ulos. Kun huuto kaikuu, “Nyt tulee Ylkä, täytyy kaikkien, jotka ovat torkkuneet armon varassa, herätä uudelleen.

Mutta silloin joutuvat muutamat epätoivon valtaan eivätkä voi valitettavasti saada elävää uskoa jälleen, koska he ovat haaskanneet kalliin armon ajan nukkuvalla omallatunnolla. He eivät ole olleet valveilla voidakseen tuntea omaa sydäntään ja sen pahoja taipumuksia. Ja se, jolla on vielä öljyä lampussaan, ei voi antaa toisille öljyään. Hän ei voi vuodattaa elävää uskoa epäileväisen sydämeen vaan ainoastaan kehottaa eli neuvoa häntä menemään niiden tykö, jotka myyvät, siis Vapahtajan tykö. Mutta koska omatunto herää liian myöhään, ehkä kuolinvuoteella, niin semmoinen ei voi kiireessä hankkia uskon öljyä, ja sen tähden hän tulee liian myöhään häähuoneeseen.

Ajatelkaa nyt tätä vaarallista tilaa, te jotka olette ennen tunteneet jotakin ennättäväisestä armosta. Jos te olette joskus voineet sanoa Daavidin kanssa: ”Autuas on se mies, jolle Jumala ei syntiä lue”, jos te olette sitten panneet maata armon päälle, jos te luotatte nukkuvalla omallatunnolla edelleen siihen autuuteen, jota te silloin koitte, jos maailmanrakkaus saa vallan teidän sydämissänne, kuinka helposti voikaan öljy valua synninhorroksen aikana ulos, kuinka helposti voikaan lamppu sammua. Ja kun huuto kuuluu: ”Katso, Ylkä tulee”, te alatte liian myöhään haparoida elävää uskoa, joka voi kadota valvomattomuuden kautta.

Vaikka Herra on sanonut heikosta uskosta: ”Suitsevaista kynttilänsydäntä en minä sammuta, ja särjettyä ruokoa en minä murenna” (Jes. 42: 3), niin tätä ei ole sanottu niistä, jotka torkkuvat armon varassa, vaan niistä, joilla on heikko toivo muttei luottamusta. Tämä on sanottu niistä, jotka ovat lankeamaisillaan epätoivoon, mutta tätä ei ole sanottu niistä, joilla on jo ollut elävä usko ja jotka ovat valvomattomuuden kautta langenneet taas kuolleeseen uskoon. Vielä vähemmän tätä on sanottu semmoisista armonvarkaista, joilla ei ole koskaan ollut elävää uskoa: heillä ei ole koskaan ollut synninsurua, mutta he uskovat silti ilman katumusta ja ilman parannusta, tai jos heillä olisikin ollut jonkin aikaa heräys ja synninsuru, he eivät kuitenkaan ole koskaan tulleet armontilaan vaan he ovat langenneet jälleen takaisin samaan suruttomuuteen. Niillä ei voi olla lainkaan heikkoa uskoa, koska heidän uskonsa on luja kuin vuori, kun vaaraa ei ole näkyvissä, mutta se, jolla on heikko usko, ei voi tehdä itselleen uskoa.

Niin kuin suitsevainen kynttilänsydän ei voi itse sytyttää itseään, niin ei epäileväinen sielukaan voi tehdä itselleen uskoa tai herättää itsessään elävää uskoa, vaan Herra, joka sanoo: ”Suitsevaista kynttilänsydäntä en minä sammuta ja särjettyä ruokoa en minä murenna”. Hän yksin voi puhaltaa kynttilän liekkiin ja vuodattaa lisää öljyä sammuvaan lamppuun, (antaa) uutta (voimaa) suitsevaiselle kynttilänsydämelle, jota Herra ei sammuta, ja särjetylle ruo’olle, jota Herra ei murenna.

Sinä särjetty ruoko, hyvä on, että olet vielä suitsevainen, että se pieni tuli, joka sinussa vielä on, ei ole vielä kokonaan sammunut. Mutta kuinka kauan aiot olla suitsevainen, kuinka kauan luulet, sinä suitsevainen kynttilänsydän, että pieni tulesi näkyy huoneessa, ennen kuin se sammuu kokonaan? Suitsevainen kynttilänsydän sammuu pian, jollei sitä heti puhalleta taas liekkiin. Jos suitsevainen kynttilänsydän kytee kauan huoneessa, se alkaa kärytä ja se täytyy sammuttaa kokonaan tai puhaltaa jälleen liekkiin. Muista, suitsevainen kynttilänsydän, että sinut täytyy puhaltaa jälleen kirkkaaseen liekkiin, muutoin sinä sammut. Muista, sinä suitsevainen kynttilänsydän, että sinusta tulee vain käryä huoneeseen, jos kydet liian pitkään etkä sammu tai ala palaa uudelleen.

Ja sinä särjetty ruoko, sinun on hyvä tietää, ettei Herra murenna sinua. Mutta jos maailman tuuli ajaa sinua sinne tänne, niin et ole nimesi veroinen. Ja muista, sinä särjetty ruoko, että olit kerran Suuren ristinkantajan kädessä. Sinulla Vapahtaja lyötiin veriseksi ja siniseksi. Sinun tähtesi täytyi Vapahtajan vuotaa verta. Oi särjetty ruoko! Ehkä tulit silloin särjetyksi, kun saatanan joukko käytti sinua työkaluna lyödäkseen orjantappuroilla kruunatun Kuninkaan päätä. Muista, särjetty ruoko, että sinä olet verellä priiskotettu mutta sinä olet myös valtikka Kuninkaan kädessä. Sinä olet valtikka, jolla hän hallitsee pakanoita. Ja muista, sinä särjetty ruoko, ettei Herra murenna sinua.

Saatanan joukko on käyttänyt monia särjettyjä ruokoja työkaluna lyödäkseen niillä verisen ja orjantappuroilla kruunatun kuninkaan päätä. Silmät sidottuina täytyi Vapahtajan ottaa vastaan sinun lyöntisi, sinä särjetty ruoko. Mutta silloin et ollut vielä särjetty, kun saatanan joukko käytti sinua työkaluna lyödäkseen veristä Kuningasta. Ehkä juuri siinä tulit särjetyksi niistä kovista lyönneistä. Siinä sinut ainakin priiskotettiin Vapahtajan verellä, sinä särjetty ruoko. Mutta muista nyt, sinä särjetty ruoko, ettei Herra murenna sinua. Se on sydämellisen suloinen armolupaus sinulle, sinä särjetty ruoko, ettei Herra murenna sinua. Tätä armonlupausta Herra ei ole antanut ruo’olle, jota tuuli heiluttaa sinne tänne, eikä Herra ole antanut tätä lupausta ruo’olle, joka ei ole särjetty. Ainoastaan särjetty ruoko on saanut tämän... (lupauksen, amen.)*

_________________________________________

Alkuperäinen, ruotsinkielinen / A. Merikallion kokoelma / Oulun maakunta-arkisto

* loppu kateissa