N:o 87 3 RUKOUSPÄIVÄNÄ 1860

Apostoli Jaakob kirjoittaa kristityille uskosta ja töistä, ja osoittaa, että usko ilman töitä kuollut on, jonka tähden muutamat raamatunselittäjät luulevat, että Jaakob on kirjoittanut Paavalin oppia vastaan. Koska nimittäin Paavali on kirjoittanut, että Aabraham tuli vanhurskaaksi uskosta, niin kirjoittaa Jaakob, että Aabraham tuli vanhurskaaksi töistä.

Mutta ei se ole niin, kuin maailmanviisaat luulevat, että toinen apostoli on ollut toista vastaan. Koska kuollut usko jo silloin rupesi ilmoittamaan itsensä kristittyjen seassa, sen tähden apostoli Jaakob on niin kova vaatimaan töitä. Nimittäin semmoisia töitä, jotka uskon hedelmäksi kutsutaan. Jos me nyt tutkisimme, minkäkaltaisia töitä Jumala vaatii uskovaisilta, niin me näemme siitä samasta epistolasta, jossa Jaakob kirjoittaa siitä kuolleesta uskosta, että Aabrahamin usko on vaikuttanut hänen töissänsä, ja että usko on töistä täydelliseksi tullut.

Tässä paikassa osoittaa nyt Jaakob, että Aabrahamin työt ovat seuranneet hänen uskostansa. Ei ole nimittäin Aabraham perustanut uskoansa töihin, mutta työt ovat seuranneet uskosta. Kaikki omanvanhurskauden palvelijat perustavat paljon töittensä päälle, ja mitä puuttuu siveydestä, sen he paikkaavat armolla. Mutta armonvarkaat omistavat itsellensä armonlupauksia ilman totista katumusta, ilman sydämen ja mielen muutosta. Ja ne ovat suurimmat armonvarkaat, jotka rakentavat autuutensa toivon tulevaisen katumuksen päälle. He tietävät kyllä, että katumus on tarpeellinen, mutta lykkäävät sen kuolemaan saakka. Ja silloin he tuntevat, että se on hiljainen.

Ei ole apostoli kirjoittanut semmoisille armonvarkaille, jotka lykkäävät katumuksensa tulevaiseksi ajaksi. Sillä ne ovat törki suruttomat, jotka elävät kaikenlaisissa ehdollisissa synneissä, niin kuin juopumuksessa, huoruudessa, varkaudessa, kirouksessa, tappeluksessa, ahneudessa ja muissa lihan töissä, joita Paavali luettelee ja tuomitsee, todistaen, että semmoisten ei pidä Jumalan valtakuntaa perimän. Mutta apostoli Jaakob kirjoittaa semmoisille kristityille, joissa maailmanrakkaus oli vallan päällä.

Tämä onkin pahin vihollinen, joka jonkun luvallisuuden alla tahtoo tulla kristittyjen päälle, niin pian kuin omatunto nuokkuu, eikä ole valvomassa. Pian maailma varastaa sydämen ja hengellinen elämä sammuu. Ja me olemme jo ennen saarnanneet, kuinka kristityille käy, koska viisaat makaavat tyhmäin kanssa, että kuollut usko siitä pian tulee. Niin Jaakob oli huomannut, koska hän kirjoitti kristityille siitä kuolleesta uskosta, joka silloin jo rupesi tuntumaan kristityissä. Ei ole Jaakob ilman syytä nuhdellut kristityitä, vaan hän on nähnyt, että elävä usko rupesi kuolleeksi uskoksi muuttumaan.

Semmoinen uskon muutos tapahtuu havaitsematta, koska viisaat rupeavat makaamaan ynnä tyhmäin kanssa. Ja silloin ei ole uskossa vika, mutta tunnossa on vika. Valitettavasti tahtoo moni kristitty, niin kuin Jaakobin seurakunnassa, tulla tunnottomaksi. Ja koska tunto loppuu, niin jää kyllä usko, mutta siinä ei ole enää uskon hedelmät, niin kuin Jaakob kirjoittaa, että usko ilman töitä kuollut on.

Ei ole asiat hyvin kristittyjen kanssa, jos tunto nukkuu. Ei hän enää tunne oikein syntiä, eikä kärsi nuhdetta. Ei hän enää muista, että Jumala saattaa niin hyvin vihainen olla, kuin hän armollinen on. Muistakaa, kuinka Daavid teki, koska omatunto oli nukkunut. Hän rupesi kauhistavaisia töitä tekemään, ja kuitenkin uskoi, että Jumala on armollinen, vaikka kaikki synnintunto oli loppunut.

Ei ole enää monta sielua, jotka jaksavat valvoa ja kilvoitella kalliimmassa uskossansa ja seisovaiset olla siinä suuressa sodassa perkelettä, maailmaa ja omaa lihaa vastaan. Moni on alkanut Hengessä ja päättänyt lihassa. Rukoilkaa te harvat sielut, jotka vielä jaksatte ylhäällä olla, että se suuri Ristinkantaja varjelisi teitä, ettei vihollinen pääsisi teitä nukuttamaan siihen asti, että öljy lampusta loppuu, ja sitten iankaikkiseen uneen painamaan. Kuule, sinä ensimmäinen Herättäjä, katuvaisten ja uskovaisten huokaus. Isä meidän j. n. e.

Teksti: Ef. 2: 8: ”Sillä armosta te olette autuaaksi tulleet uskon kautta, ja ette itse teistänne. Jumalan lahja se on.”

Pyhä Paavali kirjoittaa kristityille, kuinka Jumala oli heidät ensinnä herättänyt ja uskoon saattanut. Sen tähden nämä sanat eivät kuulu pakanoille, eikä niillekään, jotka ovat uskosta pois langenneet. Mutta etteivät kristityt omistaisi itsellensä Jumalan Hengen töitä, niin kuin se olisi heidän oman voimansa kautta tapahtunut, muistuttaa apostoli heitä, että Jumalan armo se on ollut, mutta ei oma teko. Katselkaamme siis Jumalan armon kautta, kuinka paljon kristillisyydessä on omaa tekoa, ja mikä on armosta.

Me olemme usein puhuneet ihmisen omasta voimasta, eli kuinka paljon luonnollisella ihmisellä on omaa valtaa parantamaan itsensä, ja olemme Lutheruksen kanssa päättäneet, ettei ole ihmisellä omaa valtaa kristillisyyden pääasiassa. Ei ihminen saata omalla voimalla parantaa sitä pahaa sydäntä. Ei hän saata omalla voimalla uskoa Kristuksen päälle eli hänen tykönsä tulla, vaan Pyhä Henki on siihen kutsunut ja lahjoillansa valaissut. Ei hän saata omalla voimalla vaikuttaa itsellensä jumalanpelkoa eli rakkautta Jumalaa kohtaan.

Sanalla sanottu, mitä pääasiaan tulee kristillisyydessä, ei hän saata vaikuttaa mitään: ei murhetta eikä katumusta, ei uskoa, eikä rakkautta, vaan kaikki nämä asiat ovat Pyhän Hengen työ. Ja sen tähden sanoo Paavali rukouspäivän tekstissä: “Armosta te olette autuaaksi tulleet uskon kautta, ja ette itse teistänne. Jumalan lahja se on.” Tämä nyt kuuluu kristityille, mutta suruttomille ei ole Jumalan armo vielä tapahtunut. Eli jos muutamille olisi tapahtunut, niin he ovat sen armon tuhlanneet, ja vetäneet suuremman tuomion päällensä. Mutta tämä kuuluu suruttomille, mitä Paavali kirjoittaa roomalaisille (Room. 1: 18): “Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaikkien ihmisten jumalattomuuden ja vääryyden tähden, jotka totuuden vääryydessä pitävät.” (Room. 2: 9): “Murhe ja vaiva kunkin ihmisen sielun päälle, joka pahaa tekee.”

Onkos sitten suruttomilla oma valta? Vai onkos kaikki jäsenetkin annetut saatanan haltuun? Ei, mutta he antavat itse jäsenensä saatanan haltuun. Suruttomilla on vielä oma valta jäsentensä päälle. Eivät he ole pakotetut juomaan, kiroamaan, tappelemaan, huorin tekemään ja varastamaan, mutta he ovat itse antaneet jäsenensä saatanan haltuun, ja sen tähden he vetävät suuremman tuomion päällensä. Jos suruttomat tekisivät ulkonaista parannusta, niin tulisi Jumala heille avuksi. Mutta eivät he tee sitä, vaikka Johannes Kastaja saarnasi: “Tehkää parannus! Taivaan valtakunta on läsnä.”

Ja joka ei tee ulkonaistakaan parannusta, hänellä ei ole halua autuaaksi tulla. Niin kuin suruttomat tällä ajalla elävät, juovat, kiroavat, tappelevat, huorin tekevät ja varastavat. Se ei ole luonnollisen ihmisen elämä, vaan se on juuri riivatun ihmisen elämä.

Paremmin kastamattomat pakanat elävät, sillä niillä on pelko, että heidän jumalansa suuttuu, jos ne ylen paljon pilkkaavat häntä. Mutta näillä ei ole pelkoa ollenkaan Jumalasta, että hän rankaisee heitä. Vaan jota enemmän Jumala rankaisee kalliilla ajalla, sen enemmän he yltyvät ja paatuvat. Jumalan sanaa he katsovat ylen. Ja kristityitä, jotka heitä varoittavat sielunvaarasta, niitä he pilkkaavat. Koreus ja huoruus sekoittavat järjen, etteivät he ymmärrä tätä maallistakaan elämää toimittaa, että he tulisivat aikaan tässä maailmassa.

Siitä on tullut se köyhäin paljous, jotka nyt tahtovat toisen vaivasta elää. Sillä synti rankaisee itsensä jo tässä maailmassa, ja vielä laveammalta rangaistaan. Jotka nuoruudessa ovat käyneet verassa ja silkissä, tulevat pian traasuperkeleeksi. Eikä vielä kukaan tule viisaammaksi, vaikka he näkevät, kuinka niille on käynyt, jotka ennen nuorempana ovat koreita kantaneet. Kaikki nämä maalliset vaivat tulevat synnin orjille jo tässä elämässä, jos parannusta ei tule. Ja kaikki nämä suruttomat ovat vielä niin ylpeät, että he aikovat itse vastata, jos vahinko tulee sielulle. Vaikka he nyt jo ovat niin huonot, etteivät he jaksa itse vastata siitä vahingosta, kuin on tullut ruumiille koreuden kautta, ylpeyden kautta, juopumuksen ja huoruuden kautta.

Tämän päivän evankeliumi ei kuulu ollenkaan suruttomille, mutta armoitetuille sieluille se kuuluu: Armosta te olette autuaaksi tulleet, uskon kautta, ja ette itse teistänne. Jumalan lahja se on. Näistä Paavalin sanoista kuuluu, niin kuin olisivat kristityt tahtoneet itse omistaa itsellensä yhden osan Pyhän Hengen vaikutuksista. Niin kuin he olisivat itsekin vaikuttaneet jotakin omaksi parannuksekseen. Ja kyllä on omarakkaus valmis omistamaan jotakin Pyhän Hengen vaikutuksista, jos omavanhurskaus pääsee jutamaan armon eteen.

Mutta tämän päivän tekstissä ottaa Paavali pois kristityiltä kaiken oman ansion, kaiken oman hyvyyden. Ja minä luulen, että kaikki kristityt, jotka itsensä tuntevat, eivät saata omistaa mitään Pyhän Hengen vaikutuksista, eli ajatella, että he olisivat itse vaikuttaneet heräyksen, katumuksen, uskon, rakkauden eli mikä ikänänsä mahtaa olla, kuin totiseen kristillisyyteen kuuluu, vaan kaikki on Jumalan lahja. Kaikki on annettu ilman. Mutta eivät kaikki tahdo lahjaksi ottaa. Muutamat tahtovat tienata autuutta omalla parannuksella ja paremmalla katumuksella. Ja he tienaavat niin kauan, että he viimein saavat tienata helvetissä, jos he eivät rupea syntisenä ja riettaan kaltaisena uskomaan Herran Jeesuksen päälle.

Älkää tienatko. Ei tule ansiosta mitään, vaan Jumalan lahja se on. Ja ottakaa Jumalan lahja vastaan kiitollisuudella. Tänä päivänä on hän vielä tarjoamassa apunsa murheellisille ja katuvaisille sieluille. Tänä päivänä hän vielä osoittaa haavojansa uskottomille. Tänä päivänä hän vielä hakee kadonneita lampaita Siinain vuorella, Punaisen meren rannalla ja Jordanin virran tykönä. Tänä päivänä hän vielä huutaa: Tulkaa minun tyköni, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon virvoittaa teitä. Tänä päivänä hän vielä kysyy: Eikö kymmenen puhdistettu, kussasta yhdeksän ovat?

Vielä tänä päivänä se rakas Vanhin hakee sinua, tuhlaajapoika, joka olet eksynyt Isän talosta vieraalle maalle, missä ei sinulle anneta rapaakaan ruuaksi. Rientäkää Vanhimman tykö tänä päivänä. Kuka tietää, jos hän huomenna on tarjoamassa teille armoansa. Kukaties huomenna on hän mennyt niin kauas, ettei silmä näe, eikä korva kuule. Silloin pitää teidän huutaman, eikä yksikään vastaa. Teidän pitää kolkuttaman, eikä yksikään avaa.

Ne harvat sielut, jotka tuntevat, että se autuus, jonka Jeesus, Jumalan Poika, on heille ansainnut viattomalla piinallansa ja kuolemallansa, on Jumalan lahja. Ja tuntevat myös niin kauan, kuin jaksavat valvoa ja kilvoitella heidän kalliimmassa uskossansa, he tuntevat, sanon minä, että armosta ja ilman ansiota on Jumalan Poika heitä armahtanut, ja suurella tuskalla ja vaivalla heidän syntinsä maksanut, piinallansa ja kuolemallansa heidän sielujansa helvetistä lunastanut, taivaaseen astumisellansa heidän uskonsa vahvistanut, esirukouksellansa Isän tykönä suojellut ja vanhurskaudellansa heidän syntinsä peittänyt. Nyt hän on astunut ylös taivaaseen valmistamaan opetuslapsillensa sijaa Isän majassa.

Olettekos nyt ottaneet häntä edesvastaajaksi Isän tykönä, koska se kavala päällekantaja aina seisoo sen päälle, että te olette huorat ja varkaat, ja vaatii, että Jumalan pitää tuomitseman teitä ansion jälkeen? Kukas nyt teidän edestänne vastaa Isän tykönä, koska se kavala Jumalan lasten päällekantaja seisoo Jumalan istuimen edessä kantain yötä ja päivää teidän päällenne, että te teette syntiä joka päivä, ja sanoo, ettei semmoiset ole kristityt, jotka niin paljon syntiä tekevät?

Kukas pitää teidän edestänne vastaaman siinä suuressa oikeudessa, jos ette ole ottaneet sitä suurta Ristinkantajaa edesvastaajaksi Isän tykönä? Ette te taida itse vastata, niin kuin suruttomat, jotka aikovat itse vastata. Paras neuvo on, että kaikki katuvaiset ottavat Jumalan Pojan edesvastaajaksi, joka saattaa päällekantajan suun kiinni tukkia. Te näette, että tämä elämä on lyhykäinen ja vaivalloinen. Ja koska se paras on ollut, niin se on tuska ja vaiva ollut. Ei teillä täällä ole pysyväistä kaupunkia, vaan te olette kulkijat ja pakenevaiset iankaikkisuutta kohti.

Jeesuksen opetuslapset ovat vihatut ja vainotut tässä maailmassa. Ei heillä ole tässä viheliäisessä maailmassa mitään hauskaa, vaan he ovat niin kuin muukalaiset vieraalla maalla. Mutta maailma iloitsee ja riemuitsee siinä surkeassa sokeudessa. Mutta pian muuttuu maailman ilo murheeksi. Mutta opetuslasten murhe kääntyy iloksi, eikä yksikään ota heidän iloansa pois. Silloin pääsevät kalliisti lunastetut sielut iloitsemaan Karitsan häissä. Ne jotka täällä ovat olleet murheessa ja ahdistuksessa uskonsa tähden. Silloin saavat he katsella sitä suurta Ristinkantajaa ja orjantappuroilla kruunattua Kuningasta, joka seisoo Siionin vuorella, ja kaikkia pyhiä enkeleitä hänen kanssansa. Silloin saavat he kuulla niiden sadan ja neljän viidettä kymmentä tuhannen veisaavan uutta virttä Karitsan istuimen edessä valkeilla vaatteilla puetettujen joukossa. Silloin saavat ne, jotka voittavat, elämän kruunun kantaa.

Siinä on se suuri päämaali, johon teidän pitää pyrkimän, rientämän ja ikävöitsemän. Koska pääskysen pojille kasvavat siivet, silloin pääsevät he lentämään korkeaan ilmaan. Ja maailman pitää jäämän niin kuin pallo. Ja kaikki tiaiset, pääskyset ja satakielet pääsevät pian siirtymään lämpimään ilmaan, kussa aurinko paistaa pään päällä. Kussa kaikki kyyneleet pyyhitään pois. Ja kaikki huokaukset loppuvat. Siellä saavat pienet lintuset istua elävän Viinapuun oksain päällä ja laulaa kiitosta sille suurelle Luojalle, joka heille hengen antanut on. Ja lapset huutavat siinä uudessa Jerusalemissa: Hoosianna Daavidin Pojalle. Amen.

___________________

Lähteet:

1. Jäljennös (kokonainen) / Kuoksun kopiokirja / P. Raittilan kokoelma / Oulun maakunta-arkisto /

2. Jäljennös (1 sivu) / Aunon kokoelma / SKHS / Kansallisarkisto Helsinki /