N:o 112 KINKERISAARNA

Sentähden kumarran minä polveni meidän Herran Jeesuksen Kristuksen Isän puoleen, joka kaikkein oikea isä on, jotka taivaissa ja maassa lapsiksi kutsutaan, että hän antaisi teille voimaa kunniansa rikkauden jälkeen, että te hänen Henkensä kautta väkeviksi tulisitte sisällisessä ihmisessä, ja että Kristus asuisi uskon kautta teidän sydämissänne. Ef. 3: 14 - 17.

Näitä sanoja kirjoitti pyhä Paavali niille kristityille, jotka olivat vahvistuneet kristillisyydessänsä, vaikka hän ensin, epistolan alussa, käskee heidän muistaa, että he olivat pakanat olleet ja muukalaiset Israelin kyläkunnasta, ja olivat ilman Jumalaa maailmassa olleet. Mutta sitten, kun he Paavalin saarnan kautta olivat kääntyneet pakanallisesta elämästä ja tulleet osallisiksi Jumalan armosta, eivät he enää olleet vieraat ja muukalaiset, vaan pyhäin kylämiehet ja Jumalan perhe.

Näitä hän kirjoitti Efesiläisten kolmannessa luvussa, ja viimein hän sanoo: “Sentähden kumarran minä polveni meidän Herran Jeesuksen Isän puoleen, joka kaikkein oikea Isä on, kuin taivaissa ja maassa lapsiksi kutsutaan.” Ei hän ole siis pakanain Isä, vaan niitten, jotka taivaissa ja maassa lapsiksi kutsutaan, vaikka pakanat luulevat, että Jumala on kaikkein Isä. Niin luulevat myös juutalaiset, jotka sanovat Vapahtajalle: “Meillä on Isä Jumala!” Mutta ei hän ole juutalaisten eikä pakanain Isä, vaan hän on niitten Isä, kuin taivaissa ja maassa lapsiksi kutsutaan.

Kastetut pakanat bruukaavat usein ryöstää armoa Jumalalta sillä tavalla, että he omistavat itsellensä luomisen armon, vaikka ei se ole niin, että Jumala on luonut ainoastaan pakanoita, vaan myös perkeleitä. Mutta mitä auttaa heitä se usko, että Jumala on heitä luonut, koska he ovat Jumalasta pois luopuneet, ja niin kauas joutuneet hänestä, etteivät he tunne häntä?

Pakanat sanovat: “Ei ole perkele meitä ylläpitämässä, Jumala on se, kuin meitäkin ylläpitää.” Mutta mitäs se usko heitä auttaa, että Jumala heitä ruumiin puolesta ylläpitää, koska se on perkele, joka heitä hallitsee? Se on tosi, että Jumala on antanut luomisessa luonnollisen ja ylläpitäväisen hengen pakanoille, jonka kautta he elävät maailmassa. Mutta perkele ottaa vielä tämän hengen pois ennen määrättyä aikaa, koska hän opettaa heitä pilaamaan terveytensä.

Niinmuodoin ovat pakanat puoleksi osattomat luomisen armosta sen vuoksi, että rietas tappaa heitä ennen määrättyä aikaa, osittain maailmanmurheen kautta, jonka Paavali sanoo kuoleman matkaan saattavan, osittain juopumuksen kautta. Ja kunnianperkele tappaa muutamia ennen määrättyä aikaa. Ja huoruuden perkele muutamia korjaa. Niin myös vihanperkele ja ahneudenperkele.

Kaikki nämä riettaat lyhentävät pakanain elämän ja saattavat heitä helvettiin ennen määrättyä aikaa, vaikka pakanat luulevat, että Jumala heitä ylläpitää määrättyyn aikaan asti. Mutta ei se ole niin. Jumala on antanut itsekullekin ihmiselle luonnollisen ja ylläpitäväisen hengen, joka olisi ihmisen ruumiissa pysyväinen, jos ei perkele tappaisi häntä ennen määrättyä aikaa. Eikä se ole Jumalan syy, että he kuolevat, vaan se on perkeleen syy, joka synnin kautta teki ihmisen kivulloiseksi ja kuolevaiseksi. Ei se ole Jumalan syy, joka heitä ylläpitää. Siis on perkele ottanut vielä puolittain luomisen armon pakanoilta pois, vaikka he sanovat, “että on siis Jumala sallinut, että perkele saa heitä tappaa ennen määrättyä aikaa.” Mutta ei ole Jumala sallinut, koska hänen tahtonsa ei ole ollut niin, että ihmisen pitää tuleman perkeleen vallan alle. Vaan koska ihminen on antanut itsensä vihollisen haltuun, niin se on tapahtunut juuri vastoin Jumalan tahtoa.

Nyt on Paavali kirjoittanut, että Jumala on niitten Isä, kuin taivaissa ja maassa lapsiksi kutsutaan. Ei hän siis ole pakanain Isä, jotka eivät ole Jumalan lapsiksi tulleet. Ei hän ole myös juutalaisten Isä, vaikka heillä on se väärä usko, että Jumala on heidän Isänsä. Mutta Vapahtaja on sanonut, että he ovat siitä isästä, perkeleestä. Paavali rukoilee kristittyin edestä, että Jumala antaisi heille voimaa ja väkevyyttä, että he hänen henkensä kautta väkeviksi tulisivat sisällisessä ihmisessä. Tämä sisällinen ihminen on se uusi ihminen, jonka pitäisi kasvaman ja vahvistuman armossa ja rakkaudessa. Mutta jos maailman rakkaus pääsee kristittyin sydämeen, kukas tiesi, kuinka paljon sisällinen ihminen kasvaa. Sisällinen ihminen on sangen suuressa vaarassa, jos ei ulkonainen ihminen ole kurituksen alla.

Paavali on useassa paikassa puhunut sisällisestä ihmisestä, joka on se uusi ihminen. Ja ulkonainen ihminen on se vanha ihminen, joka pitää ristiinnaulittaman, ja jokapäiväisen katumuksen ja parannuksen kautta kuoletettaman. Vanha ihminen tahtoo usein tappaa sen uuden ihmisen. Se tulee vanhalle ihmiselle vaivaksi, että hänen pitää kantaman sen uuden ihmisen, ja olla alamainen. Vanha ihminen tahtoo ensinnä nukuttaa sen uuden ihmisen, ja koska hän ei saa sitä nukkumaan, niin tuskaantuu vanha ihminen, ja tahtoo sen uuden ihmisen tappaa. Jos uusi ihminen ei ole valvomassa, niin tulee vanha ihminen ja tappaa hänet.

Valitettavasti on jo vanha ihminen tappanut monta. Ja muutamia on vanha ihminen väsyttänyt, etteivät he jaksa valvoa ja rukoilla. Maailmanrakkaus ja maailmanmurhe raskauttaa sen uuden ihmisen. Siihen tulee kärsimättömyys ja tyytymättömyys. Viimein tulee keveämielisyys, erinomattain nuorille. Huoruuden perkele ja ahneuden perkele tekee armonajan pitkäksi, kuolema koituu edemmäksi. Ei ole kuolema niin liki, kuin silloin, koska vanha ihminen oli syntymävaivassa. Silloin oli kuolema aivan liki. Kuinka pitää uuden eli sisällisen ihmisen kasvaman ja vahvistuman, koska vanha ihminen tahtoo häntä nukuttaa ja tappaa? Pitääkö aina olla vaskitorvi vartijan suussa, joka huutaa? Pitääkö aina oleman unilukkari, joka kolkuttaa Mooseksen sauvalla, ettei pääsisi nukkumaan?

Minä, sanoo Paavali, kumarran polveni meidän Herran Jeesuksen Isän puoleen, joka on kaikkein oikea Isä, kuin taivaissa ja maassa lapsiksi kutsutaan, että hän antaisi teille voimaa hänen kunniansa rikkauden jälkeen, että te hänen kauttansa väkeviksi tulisitte sisällisessä ihmisessä. Ja että Kristus uskon kautta asuisi teidän sydämissänne.

Tätä samaa taivaallista onnea minä myös toivotan teille, jotka olette ennen pakanat olleet, ja muukalaiset Israelin kyläkunnasta, ja olitte ilman Jumalaa maailmassa, niin kuin te itse hyvin muistatte teidän entisen elämänne.

Mutta minä näen, että maailma tahtoo monelta varastaa sydämen ja kadottaa sen ensimmäisen rakkauden. Saattaako Kristus aina asua uskon kautta siinä sydämessä, jossa maailmanrakkaus on hallitsemassa? Minä näen Jumalan sanasta, että Kristus tahtoo yksin olla kristittyin sydämessä. Ei hän saata maailman rakkauden kanssa sopia yhteen, eikä muitten perkeleitten kanssa. Mutta jos maailma hallitsee sydämessä, niin täytyy Kristuksen paeta pois.

Minä toivon, että Kristus asuisi uskon kautta muutamain sydämessä. Mutta ei hän kauan asu siellä, sillä maailma tulee rakkaaksi ja armon aika pitkäksi, ja kuolema koituu kauas, jos kristityt tulevat laiskoiksi valvomaan ja rukoilemaan, ja huoruuden ja ahneuden perkele saa vallan. Silloin tulee Jumalan Henki murheelliseksi ja pakenee pois kristittyin sydämestä. Minä toivotan teille, niin kuin Paavali, että Kristus uskon kautta asuisi teidän sydämissänne, sillä ilman uskoa on mahdoton kelvata Herralle.

Ja te tiedätte myös, että meidän elämämme on lyhykäinen ja vaivalloinen. Ja jos usko ei ole elävä, mihinkä sitten sielu joutuu? Mutta kuinka usko olisi pysyväinen, kussa kristillisyys on puuttuvainen ja häilyväinen? Välistä tulee joku puhallus Jumalan Hengestä, koska joku sanassa ja opissa koeteltu kristitty painaa elävän sanan sydämeen. Välistä taas, koska ei ole sitä, joka pullaa heille valmiiksi, niin ollaan kohta suruttomuudessa ja maailmassa. Siitä tulee se huikentelevaisuus kristillisyydessä ja molemmin puolin ontuminen.

Maailmanrakkaus ja omavanhurskaus tekevät liiton keskenänsä ja ryöstävät pois sen elävän uskon monelta, niin että moni, joka on ennen kantanut kristityn uskon sydämessänsä, tulee ja sanoo muutaman ajan perästä: “On minulla ollut ennen kristityn usko, mutta nyt en voi jaksaa uskoa,” eikä sentähden ole tietoa, kuinka ja koska he olisivat uskosta pois langenneet. Jos uskottomuuden tilassa kuolee, mihinkä joutuu uskoton sielu, koska hän sanoo: “Ilman uskoa on mahdoton kelvata Herralle?”

Minä en vaadi sitä, että teidän uskonne pitäisi oleman niin kuin armonvarkaan usko, joka ei lopu koskaan. Joka on aina yhtä vahva, olkoon hyvä tai paha elämä. Armonvaras sanoo aina olevansa Jeesuksen ristin juurella, vaikka hän on perkeleen ristin juurella. Mutta kristitty ei saata aina olla niin vahva uskossansa sen sisällä olevaisen turmeluksen tähden, sen hirmuisen sodan ja kilvoituksen tähden perkeleen ja maailman kanssa, joka on kristityn virka.

Mutta sitä minä ihmettelen, kuinka kristitty saattaa olla murheeton, kun hän on kadottanut uskonsa, eikä tiedä kuitenkaan, millä hetkellä Herra tulee häntä noutamaan. Apostoli Paavali sanoo: “Koetelkaa itseänne, jos te olette uskossa.” Mutta usko ei ole ihmisen omassa vallassa, vaan se jää kerjäämiseen, jos Herra sen antaa. Apostoli Jaakob sanoo: “Jos joltakulta puuttuu viisautta, hän rukoilkoon sitä Herralta, että se hänelle annettaisiin.” Ja varmasti täytyy kristityn olla kerjäläisenä erinomattain silloin, kun usko loppuu, sillä Paavali sanoo: “Vanhurskas elää uskostansa.” Ja koska kristitty tuntee, että usko loppuu, vaikka hän on kerran vanhurskaaksi tullut, niin täytyy hänen ruveta kilvoittelemaan, niin että hänelle annettaisiin voimaa uskomiseen, muutoin täytyy hänen hukkua uskottomuudessaan.

Ja koska nyt on niin lyhykäinen armon aika, ja ei ole tietoa, koska kuolema tulee, niin pitäisivät uskossa kilvoitella nekään harvat sielut, jotka ovat huomanneet, kuinka vaarallinen tämä maailma on, ja kuinka pian tämä armon aika menee ohitse. Ruvetkaa nyt kilvoittelemaan, pyrkimään ja ikävöitsemään, ettei vihollinen pääsisi maailmanrakkauden kautta varastamaan sydäntä ja omanvanhurskauden kautta ryöstämään teidän uskoanne, sillä minä näen ja tunnen, että suuren vaivan kautta täytyy ihmisen elämään sisälle mennä. Pietari kirjoittaa myös: “Jos hurskas tuskalla tulee autuaaksi, missä sitten jumalaton ja syntinen näkyy?”

Jos nekin harvat sielut, jotka ovat alkaneet uskossa kilvoitella, luopuvat pois heidän kalliimmasta uskostansa ja menevät maailmaan, niin taitavat riettaan enkelit saada ilon kristittyin lankeemuksesta, niin kuin he ovat jo saaneet ilon monesta. Heillä on kirkkaat silmät näkemään kristittyjen vikoja, ja jos kristitty horjahtaa, niin ovat he varsin valmiit huutamaan maailmalle: “Ka, semmoiset ovat kristityt! Mutta omia syntejänsä he kaivavat maan syvyyteen. Ei ole turhaan kirjoitettu Ilmestyskirjassa, että rietas on Jumalan lasten päällekantaja yötä ja päivää. Ja sama luonto on hänen orjillansa. He ovat Jumalan lasten päällekantajat, ja sen tähden on vihollinen saanut niin suuren vallan heidän ylitsensä, etteivät he saata parannusta tehdä. He ovat paatuneet, ja rietas on heitä tehnyt sokeiksi, ettei heidän pidä näkemän, vaikka he näkisivät, eikä kuuleman, vaikka he kuulisivat, sillä he ovat kovakorvaisiksi tulleet.

Mutta meidän toivomme on, että ne harvat ulosvalitut, jotka ovat kutsutut siihen ihmeelliseen valkeuteen ja autuuden tuntemiseen, ne meidän Herran Jeesuksen Kristuksen kautta pyrkivät ja rientävät edeskäsin, ettei vihollinen saisi heidän kalliisti lunastettuja sieluja hukuttaa ja iankaikkiseen pimeyteen upottaa. Niin kuin se suuri Ristinkantaja on luvannut auttaa niitä, jotka hänen tykönsä tulevat hädässä. Ei ole niin pitkä aika olla tässä surun laaksossa. Ristinkantaja, joka noudattaa Jeesuksen verisiä askeleita Golgatan mäelle, vaikka hän joutuu kantamaan hänen ristinsä turmeluksen kaupungista Golgatalle, ja siinä vaelluksessa tulee maailman joukon pilkkaamaksi ja vainoamaksi, on hänen nimensä kuitenkin mainittu elämänkirjassa. Ja me toivomme, että se suuri Ristinkantaja ja verellä priiskoitettu Kuningas vahvistaa hänen voimansa, ettei hän vaipuisi tien päälle.

Sen tähden sanoo Paavali: “Minä kumarran polveni meidän Herran Jeesuksen Isän puoleen, joka kaikkein oikea Isä on, kuin taivaissa ja maassa lapsiksi kutsutaan, että hän antaisi teille voimaa hänen kunniansa jälkeen, että te hänen Henkensä kautta väkeviksi tulisitte sisällisessä ihmisessä, ja että Kristus uskon kautta asuisi teidän sydämissänne, että te olisitte rakkauden kautta juurtuneet ja perustetut, että te selkeästi käsittäisitte kaikkein pyhäin kanssa, mikä pituus, leveys, syvyys ja korkeus Jumalan rakkaudesta on, ja Kristuksen rakkauden tuntisitte, joka kaiken tuntemisen ylitse käy, että te olisitte kaikella Jumalan täydellisyydellä täytetyt. Mutta, joka kaikki ylenpalttisesti voi tehdä, kaiken senkin ylitse, kuin me rukoilemme taikka ymmärrämme, sen voiman jälkeen, joka meissä vaikuttaa, hänelle olkoon kunnia seurakunnassa, joka on Kristuksessa Jeesuksessa kaikkiin aikoihin, iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen!

______________________________________

Jälnennös / Olga Palton kokoelma / Oulun maakunta-arkisto /