N:o 128 Maria Mattilan autuaallisesta kuolemasta 1849

Meidän kristillisyytemme sisar, Maria Pietarin tytär Mattila, joka on jättänyt tämän katoovaisuuden maailman menneenä keskiviikkona, joka oli yhdeksäs päivä toukokuussa 1849, ja on antanut meille yhden merkillisen esimerkin, kuinka yksi kristitty, joka on saanut sen vakuutuksen, että hänen syntinsä ovat anteeksi annetut, saattaa ilolla ja riemulla kuolla, koska maailman lapset sitä vastoin lähtevät pois kauhistuksella epäilemisen kautta.

Se on merkittävä, että tämä meidän kristillisyytemme sisar, jonka kirkastettu henki nyt on paremmassa ilmassa, oli nuoruudessa niin kuin Maria Magdaleena himoilta ylitse voitettu ja maailman perään ankara, että hän tähän seurakuntaan tultuansa ei tiennyt mistään muusta hyvästä, kuin ainoastansa siitä, mitä maailma antaa. Ja sitä maailman hyvyyttä freistas hän monella tavalla voittaa, ehkä ei hänen kauppansa tahtonut menestyä, sillä hän on itse omalla suullansa tunnustanut jälkeen, että viinakauppa veti enemmän takaisin ja että hän tämän kalun tähden sai kärsiä monta surua ja mielikarvautta.

Mutta tämä luonnollinen köyhyys ja luonnollinen vastoinkäyminen, joka maailman ristiksi kutsutaan, ei saattanut vielä taivuttaa hänen sydäntänsä etsimään parempaa tavaraa ennen kuin näinä viimeisinä vuosina rupesi Jumalan sana tunkemaan hänen sydämeensä ja siellä vaikuttamaan yhden hengellisen surun, joka on Jumalan mielen jälkeen. Koska hän rupeis tuntemaan syvän turmeluksensa ja täydellä todella katumaan syntiänsä, heitti hän pois sen entisen viinakaupan, joka tuli hänelle kauhistukseksi ja rupeis huokauksilla ja kyynelillä kolkuttamaan taivaan oven päälle. Ja se armollinen Vapahtaja, joka ei heitä ketään pois tyköänsä, jotka hänen tykönsä tulevat särjetyllä sydämellä, antoi hänen tuta sen kaltaisia armon merkkejä, joista hän sai sen autuaallisen vakuutuksen, että hän oli armoitettu. Ei hän kuitenkaan saattanut välttää sitä epäilystä, joka tulee monelle armon merkkien jälkeen.

Kuitenkin oli hänen sydämessänsä suuri hartaus ja ihmeellinen vahva luottamus Vapahtajan päälle, niin että hänen rukouksensa kuuluit taivaaseen asti, vaikka hän niin kuin David olis huoannut helvetin syvyydestä. Ja tästä ihmeellisestä rukouksen voimasta hän sai myös tuta ihmeellisiä ja voimallisia armon liikutuksia, niin että sydän hyppäsi ilosta, ja hän tuli ruumiillisen heikkouden alla vahvistetuksi hengessä.

Usein ilmoitti Vapahtaja hänelle tulevaisen maailman voimaa ja makeutta monenkaltaisella armon merkillä, joita met emme tarvitse luetella, sillä ei maailman ihmiset usko kuitenkaan, että yksi armoitettu kristitty näkee ihmeellisiä tapauksia ja ilmoituksia, joitten kautta Jumala vahvistaa hänen uskonsa. Mutta muut kristityt, joille semmoiset korkiat armonliikutukset ei ole annetut, saattaisit kukatiesi ruveta epäilemään, ettei he ole oikialla tiellä, koska niin suuret armonliikutukset ei ole heille suotu.

Mutta me mahdamme ainoastaan kiittää sitä suurta Ristinkantajaa, joka jakaa itsekullekin sen kuin hän jaksaa kantaa. Jaksaisitkopa kaikki kantaa niin voimalliset armon liikutukset, niin korkiat ilmoitukset, niin äkkinäiset sydämen muutokset kuin tämä kristillisyytemme sisar, jonka sydän tuli viimein heikoksi ruumiin puolesta, jota vahvemmaksi hän tuli hengen puolesta? Niin kuin muitten kristittyin usko tulee vahvemmaksi, jota likemmäksi he tulevat taivaan porttia, niin tuli sen kirkastetun hengen usko viimein niin vahvaksi, että ei hän huolinut koko maailmasta. Ja koska monilla luonnollisilla vanhemmilla on murhe niistä pienistä lapsista, jotka vanhemman kuoleman jälkeen jäävät orvoiksi ja turvattomiksi, ei kuitenkaan tämä korkeammasti armoitettu sielu pitänyt vähintäkään murhetta niistä pienistä lapsista, jotka nyt ovat jääneet orvoiksi vanhemman kuoleman kautta. Niin vahva oli hänen uskalluksensa Jumalaan, että hän pitää parhaiten murheen lapsista, joka hengen antanut on.

Ole siis kiitetty, rakas vanhin! Sinä suuri Ristinkantaja, joka olet antanut meidän elää siihen päivään asti, että me olemme silmillämme saaneet nähdä, kuinka yksi kristitty kuolee. Ole kiitetty, rakas Vanhin, joka niin runsaasti olet vuodattanut armos yhden köyhän ja maailmalta ylönkatsotun vaimon päälle, että me hänessä olemme saaneet nähdä elävän uskon tuntomerkit.

Ja sinä kirkastettu henki! Ennen olet sinä huoannut, nyt sinä levität sydämes ilosta. Ennen olet sinä kontannut maan tomussa. Nyt sinä olet päässyt lentämään. Ennen olet sinä itkenyt. Nyt olet sinä ilossa ja riemussa sinun Armahtajas, sinun Lunastajas tykönä, jonka jalkoja sinä viheliäisyyden tilassa halannut olet, ja kastellut katumuksen kyyneleillä. Hän on nyt pyyhkinyt sinun kyynelees. Et sinä, rakas sielu, enää kaipaa sinun pieniä lapsias ja puolisoas, joitas olet jättänyt tänne itkemään ja kaipaamaan äitiänsä. Kyllä sinä rukoilet kuitenkin heidän edestänsä.

O, kirkastettu henki! siinä suuressa avaruudessa, siinä kirkkaassa ilmassa, kussa nyt veisaat kiitosta ja ylistystä sinun Vapahtajalles. Mutta me vaivaiset madot ja matkamiehet. Me olemme vielä huokausten ja kyynelten ilmassa. Me olemme vielä konttaamassa maan tomussa. Emme ole vielä viimeisen kilvoituksen siunauksia kuulleet. Kuitenkin on meillä se toivo ja uskallus Jumalaan, että me viimein kostumme, jos me ainoastansa pyrimme, riestämme ja ikävöitsemme, huudamme, ahkeroitsemme, huokaamme ja rukoilemme, että rauhan Jumala antais meille voiman kilvoittelemaan urhoollisuuteen, kärsimään, hartauteen, rukoilemaan voimaa uskomaan, että me elämme Vanhemman turvissa! Amen.

_________________________________

Lähde: Aikakautemme Wanhinten Kirjoituksia, Calumet, Mich. 1898.

Elämäkerta, jonka on ylöskirjoittanut L. L. Laestadius. Tämä on ensimmäinen kristitty, joka on kuollut Laestadialaisesta heräyksestä, toukokuun 9 p. v. 1849.